SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET.

Suomalaisten pakanuuden aika.

    Tuo oli laulaja ikuinen,
    Virren porras polvuhinen,
    Tuop' on vanha Väinämöinen,
    Toinen seppo Ilmarinen,
    Kolmas lieto Lemminkäinen —

Pakanuutensa aikana eivät esi-isämme tiettävästi tunteneet kirjoitustaitoa. Senpä tähden ei siltä ajalta olekaan mitään kirjallista teosta mainittavissa. Mitä arvokasta silloin ajateltiin tai tunnettiin, se kulki tavallisesti runoksi sepitettynä muistin avulla miehestä mieheen, polvesta polveen. Eikä se aika ollutkaan köyhä senlaatuisista tuotteista. Meidän päivinämme on näet Suomen kansan muistista kirjoitettu ja sitten painosta julkaistu ääretön joukko kansanrunoutta. Kalevalan ihanat kertomarunot, Kantelettaren vienonsuruiset laulurunot, loitsurunojen mahtava paljous, viisautta ja terävyyttä ilmaisevat sananlaskut ja arvoitukset — kaikki nämä ovat suurimmaksi osaksi syntyneet jo Suomen kansan pakanuuden aikana ja säilyneet sen muistissa aina meidän päivihimme asti. Niistä saamme myöhemmin vielä vähän tarkemmin puhua.

Katholisuuden aikakausi (1157-1542).

Vuonna 1157 j.Kr.s. tehtiin Ruotsista ensimmäinen ristiretki Suomeen. Maamme lounais-osa sen kautta saatettiin Ruotsin yhteyteen ja kristinoppia tunnustamaan. Sittemmin saatettiin uusien ristiretkien kautta Hämäläiset (1249) ja suuri osa Karjalaisistakin (1293) Ruotsin alamaisiksi ja katholisen kirkon yhteyteen.

Lähes neljäsataa vuotta vallitsi katholinen kirkko maassamme. Niin Suomessa kuin muissakin katholisissa maissa oli hengellinen sääty sinä aikana melkein yksinomaisesti kirjallisen sivistyksen edustajana ja kannattajana; muissa kansanluokissa ei kirjoitustaito eikä kirjallisuuden viljeleminen vielä olleet sanottavasti perehtyneet. Mutta kirkon ja pappein kielenä oli latinankieli. Mitä siis katholisuuden ajalla kirjoitettiin, se kirjoitettiin enimmäkseen latinan kielellä: ainoastaan harvoissa maissa kansojen omat kielet silloin tulivat kirjallisen viljelyksen alaisiksi. Eikä silloin vielä saattanut latinankielistäkään kirjallisuutta suuressa määrässä ilmestyä, koska kirjapainotaito, joka teki kirjain ilmestymisen helpommaksi ja niiden hinnat huokeammiksi, keksittiin vasta v. 1440. [Sen keksijä oli saksalainen Juhana Gutenberg.] Mitä erityisesti Suomeen tulee, olivat kirjallisuuden ilmaantumisen ehdot täällä vielä pienemmät kuin muualla. Korkeampia kouluja ei vielä maassamme löytynyt. Niiden harvain, jotka korkeampaa oppia halusivat, täytyi käydä sitä ulkomaiden yliopistoista etsimässä. Yleinen sivistys oli siis täällä heikompi kuin muualla. Senpä tähden katholisuuden aika ei voinutkaan synnyttää maassamme mitään mainittavaa latinankielistä, vielä vähemmin suomenkielistä kirjallisuutta. Joku lyhyt Suomen piispain aikakirja sekä muutamat latinankieliset virret ja koululaulut — siinä melkein kaikki tämän aikakauden kirjalliset tuotteet.

Suomalainen kansanrunous tällä ajalla sitävastoin yhä kajahteli eloisana ja virkeänä. Tosin vanhat pakanuudenaikuiset runot arvattavastikin alkoivat hävitä niiltä tienoilta, missä kristinusko ja sen mukana kulkeva uusi länsimainen sivistys ennättivät syvemmälle juurtua. Mutta niiden sijalle syntyi koko joukko uusia rupoja, varsinkin Länsi-Suomessa. Sellaisia ovat Kantelettaressa tavattavat legendat eli pyhimystarut (esim. "Piispa Henrikin surma") ja balladit eli lyhyet kertomarunot, joiden joukosta on muistettava eritenkin ihana runo "Elinan surma", jossa elävästi ja liikuttavasti, melkein näytelmärunon tapaan, kerrotaan, kuinka Laukon herra Klaus Kurki luulevaisuudesta poltti puolisonsa ja lapsensa (arvellaan tapahtuneen vuosien 1470 ja 1480 välillä).

Uskonpuhdistuksen aika (1542-1640).

    "Kyllä se kuulee Suomen kielen,
    Joka ymmärtää kaikkein mielen."

Pyhän Raamatun perustuksella nousi Martti Luther Saksanmaalla vastustamaan katholisen kirkon monia harhaoppeja ja väärinkaytöksiä. Hänen voimallisen vaikutuksensa kautta syntyi suuri kirkollinen parannus, n.s. uskonpuhdistus. Monet maat ja kansat kerrassaan luopuivat katholisesta kirkosta ja omistivat itselleen Luther'in puhdistaman opin. Varsinkin tapahtui näin pohjois-Saksassa. Sieltä puhdistettu oppi pian levisi pohjoismaihinkin. Ruotsin silloinen kuningas Kustaa Waasa (hallitsi vuosina 1523-1560) salli sitä valtakunnassaan saarnata. Tuota pikaa katkaistiin yhteys katholisen kirkon kanssa, ja sekä Ruotsi että Suomi muuttuivat lutherilaisiksi maiksi.

Monen muun hyvän ohessa seurasi tästä uskonpuhdistuksesta kaikkialla sekin, että kansojen omat kielet joutuivat kirjallisen viljelyksen alaisiksi. Lutherin ja muiden uskonpuhdistajain ensimmäisiä periaatteita oli se, että kansan tulisi saada kuulla ja lukea Jumalan sanaa omalla kielellänsä. Kaikkialla, missä puhdistettu oppi vastaanotettiin, ryhdyttiin sitä vakaannuttamaan lukutaidon opetuksella ja toimittamalla Raamattu ynnä muita hengellisiä kirjoja kansan luettavaksi.

Näin synnytti uskonpuhdistus Suomessakin ensimmäisen suomenkielisen kirjallisuuden. Ensimmäinen mies, joka kieltämme kirjallisesti käytti, tullen siten "suomalaisen kirjallisuuden isäksi", oli Mikael Agrikola.

Mikael Agrikola oli köyhän kalastajan poika Pernajan pitäjästä, syntynyt noin vuonna 1508. Käytyään koulua Viipurissa ja Turussa pääsi hän Suomen silloisen piispan Martti Skytten kirjuriksi. Tämä lähetti hänet muutamien muiden nuorten miesten kanssa Saksanmaalle Wittenberg'iin. Siellä Mikael Agrikola pari vuotta kuunteli Luther'in ja hänen uskonpuhdistustoverinsa Melanchton'in opetusta. Palattuaan sieltä maisterina ja varustettuna Luther'in ja Melanchton'in suosituskirjeellä tuli hän Turun koulun rehtoriksi. Martti Skytten kuoltua v. 1550 tuli hän piispanviran hoitajaksi ja v. 1554 varsinaiseksi piispaksi. Hän kuoli jo vuonna 1557 Uudenkirkon pitäjässä ollessaan paluumatkalla Moskovasta, jonne kuningas Kustaa Waasa oli hänet lähettänyt rauhanteon asioissa.

Suomenkielisten kirjain toimittaminen oli Agrikolan pääharrastuksena. Niiden kautta tahtoi hän saada Lutherin opin maassamme vakaantumaan. Tämä Agrikolan kirjallinen toiminta oli sangen vaikea. Ei näet ole mikään helppo asia kirjoittaa kielellä, jota ei vielä koskaan ole kirjallisuudessa käytetty ja jonka sääntöjä ei ole selvitetty. Mutta Agrikolalla oli väsymätön työvoima ja suuri rakkaus asiaan. Täytyipä hänen tässä työssään taistella harhaluulojakin vastaan. Hänen aikalaisensa, jotka olivat tottuneet pitämään latinankieltä kirkon ja hengellisen kirjallisuuden kielenä, eivät vielä pystyneet käsittämään, että suomenkielikin voisi tähän tarkoitukseen soveltua. "Kylle se cuule Somen kielen Ioca ymmerdhe caickein mielen", sanoi Agrikola näille rukouskirjansa esipuheessa. — Suuren joukon teoksia ennätti Agrikola suomeksi valmistaa. Kaikkein ensimmäiseksi kirjoitti hän Aapiskirjan (Abc-kirjan), joka ilmaantui luultavasti v. 1542. Toinen kirja oli "Alcuoppi uscohon", luultavasti Luther'in vähän katekismuksen suomennos, v:lta 1543. V. 1544 ilmaantui laaja "Rucouskirja Bibliasta", jossa rukouksien ohessa löytyi muutakin, esim. kalenteri, muutamia lukuja evankeliumeista y.m. Tärkein kaikista Agrikolan teoksista oli Uuden Testamentin suomennos (Se wsi testamenti), joka valmistui painosta v. 1548. Seuraavana vuonna ilmaantuivat "Käsikirja castesta ia muista christikunnan menoista", "Messu eli Herran echtolinen" ja "Se meiden Herran lesuxen Chrisiuxen pina, ylesnousemus ja taivaisen astumus". Seuraavat teokset olivat Psaltari (v. 1551), "Weisut ja ennustoxet Mosesen laista ja Prophetista uloshaetut" (v. 1551), sekä "Ne Prophetat Haggai, Sacharia ja Maleachi" (v. 1552).

Kaikki nämä kirjat painettiin Tukholmassa, koska Suomessa ei silloin vielä löytynyt kirjapainoa. — Kieli niissä on pääasiallisesti Länsi-Suomen murretta, joka sitten tulikin yhä edelleen kirjakielessämme vallitsemaan. —

Agrikolan työtä kirjallisuutemme alalla jatkoi sitten ensinnäkin Turun ansiokas piispa Paavali Juusten (kuollut 1576). Hän toimitti suomeksi Katekismuksen (1574) sekä Pyhän messun (1575). Latinaksi on sama mies kirjoittanut muutamia teoksia, joista tärkein oli Ajantieto Suomen piispoista (Chronicon episcoporun Finlandensium).

Muistettavan sijan kirjallisuutemme ensimmäisten viljelijäin joukossa saa oppinut ja lempeämielinen piispa Eerikki Sorolainen (Ericus Erici), kuollut Turun piispana v. 1625. Saatuaan sen ajan sotaisten ja levottomien tapausten aikana Suomen kirkon ylipaimenena kokea monta vaihetta ja mielenmurhetta, pääsi hän viimein elämänsä loppupuolella nauttimaan rauhallisempia päiviä ja ryhtyi silloin toimittamaan suomenkielisiä kirjoja. Ensinnäkin painatti hän v. 1614 opettajain ohjeeksi lavean ja ansiokkaan uskonopin nimellä Katekismus. Siitä tuli myöhemmin lyhyempi laitos kansaa varten. Sen jälkeen kirjoitti hän ensimmäisen suomenkielisen Postillan, joka ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1621 ja 1625. Tämä teos oli erinomaisella taidolla kirjoitettu. Se oli kansallemme erittäin mieluinen, ja sitä käytettiinkin vielä tämän vuosisadan alussa. Vielä toimitti Eerikki Sorolainen v. 1614 suomeksi samana vuonna Ruotsissa ilmestyneen käsikirjan, jossa jumalanpalvelus on säädetty melkein siihen muotoon, jommoisena se sitten kirkossamme on pysynyt.

Nämä ensimmäiset suorasanaiset kirjallisuudentuotteet olivat siis kaikki hengellistä sisällystä. Hengellisiäpä olivat ensimmäisen suomenkielisen runoudenkin tuotteet, ollen virsikirjoja. Ensimmäiset suomalaiset virsisepät olivat Jaakko Suomalainen eli Finno ja Hemminki Maskulainen. Edellinen, Turun koulun rehtori ja Rantamäen kirkkoherra, kuollut 1588, toimitti pienen virsikirjan, jonka arvellaan ilmaantuneen noin 1580-1582. Siinä oli 99 virttä. — Hemminki Maskulainen (kotoisin Maskun pitäjästä, kuollut tämän seurakunnan kirkkoherrana vuosien 1618 ja 1620 välillä) toimitti uuden lisätyn virsikirjan vv. 1610 ja 1614 välillä. Vuonna 1639 ilmaantui tästä uusi laajennettu laitos, sisältävä yhteensä 242 virttä.

Ainoastaan osa näistä virsistä oli Suomalaisen ja Hemmingin omia tekemiä; muut olivat käännöksiä latinasta, saksasta ja ruotsista. Hemminki näyttää olleen etevämpi runoilijalahjoiltaan; hänellä oli vilkas mielikuvitus, rikas ja luonteva kieli. Kumpaisenkin virsissä runomitta ja muu ulkonainen rakennus oli vaillinainen. He perehdyttivät virsiensä kautta suomalaiseen virsikieleen katkonaiset sanamuodot, jotka loukkaavat nykyistä kieliaistia, kuin myös suomalaiselle runoudelle sitä ennen vieraan kaunistuskeinon: loppusoinnun eli riimin. Aikalaistensa mielestä nämä virsikirjat olivat sekä kielen että sisällyksen puolesta verrattoman onnistuneet.

Suomalainen on toimittanut suomeksi myöskin rukouskirjan ja katkismuksen, ja Hemminki on suomentanut erään katholis-aikaisen latinankielisen laulu- ja virsikokoelman (1616).

Astuttuaan täten hengellisessä kirjallisuudessa viljelyksen alaiseksi joutui kielemme pian maallisenkin kirjallisuuden alalla käytäntöön. Jo vuonna 1548 oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Martti suomentanut n.s. Kristofer kuninkaan Maanlain. Se suomennos ei kuitenkaan tullut painetuksi. Saman lakiteoksen suomensi sitten Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika (kuollut 1611). Hoitaessaan papillisen toimensa ohessa tuomarinkin tehtäviä oli tämä kansan parasta valvova mies tullut näkemään, kuinka monenmoisia väärinkäytöksiä syntyi siitä, ett'ei silloista lakia löytynyt kansan omalla kielellä, ja suomensi sen vuoksi sekä mainitun maanlain v. 1602 että myöskin kaupunginlain v. 1609. Molemmat suomennokset kuitenkin jäivät sotaisten aikain vuoksi silloin painattamatta.

Suomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan loppuun (1640-1721).

Heinäkuun 15 p. v. 1640 oli maassamme yleinen juhlapäivä; silloin näet avattiin Suomelle oma yliopisto Turussa. Siitä lähtien Suomen nuorukaiset saivat omassa maassaan korkeampaa oppia ja sivistystä, joten heidän ei enää tarvinnut sitä etsiä vieraiden maiden yliopistoista. Ensi alussa ei tämä yliopisto kuitenkaan voinut antaa suurtakaan herätystä suomenkielisen kirjallisuuden kasvamiseen. Sen ensimmäiset professorit näet olivat Ruotsalaisia ja samoin enimmät oppilaatkin. Ja latinankieli oli silloin yhä edelleenkin korkeamman opin ja tieteellisen kirjallisuuden kielenä. Sitä paitsi alkoi ruotsinkieli tällä aikakaudella voittaa maassamme alaa. Kolmekymmenvuotisen sodan kautta oli Ruotsi kohonnut mahtavuutensa kukkulalle. Valtiollinen loisto, jonka tuo hallitseva kansa täten oli saavuttanut, antoi meikäläisten silmissä arvoa sen kielellekin. Käytännöllinen hyöty myös vaati monen siihen tutustumaan. Vaikka suomenkieli tällä aikakaudella vielä pysyikin maassamme yleisenä puhekielenä, alkoivat kuitenkin aateliset virkamiehet, vieläpä joskus porvarit ja talonpojatkin hankkia lapsillensa ruotsinkielen taitoa. Oman kansallisuuden tunto, joka Suomalaisissakin oli herännyt sen maineen kautta, jonka he saavuttivat urotöillään 30-vuotisessa sodassa, ei voinut estää tätä ruotsinkielen enenevää valtaa. Kouluissakin ruvettiin sitä opettamaan. Näin siis alkoi sivistyneen säätymme ruotsalaistuminen, joka tietysti on vaikuttanut ehkäisevästi kirjallisuuteemmekin.

Tärkeimpänä suorasanaisen kirjallisuuden joukosta on mainittava ensinnäkin koko Pyhän Raamatun suomennos, joka ilmestyi v. 1642. "Kirjojen kirja" oli nyt siis saatu kokonaisuudessaan Suomenkin kielelle. Suomennoksen toimittajina olivat: Eskil Petraeus, jumaluusopin professori, sittemmin Turun piispa, kuollut 1657, professori Martti Stodius, Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman ja Piikkiön kirkkoherra Gregorius Favorinus, Käännös oli, sen ilmaantumis-aikaan katsoen, varsin onnistunut. Se painettiin Tukholmassa, sillä vasta samana vuonna, kuin Raamatun käännös ilmaantui, perustettiin Turkuun kirjapaino.

Eskil Petraeus, joka oli edellä mainitun suomennostyön johtajana, on kirjallisuutemme historiassa vielä muutenkin mainittava. Ollen Ruotsista kotoisin oli hän täällä Suomessa, jonne muutti v. 1628, kuitenkin niin perehtynyt kieleemme, että pystyi kirjoittamaan ensimmäisen Suomen kieliopinkin. Se ilmaantui latinankielisenä v. 1649. Uuden laitoksen siitä toimitti Viipurin lukion lehtori Mattias Martinius v. 1689.

V. 1685 ilmaantui Raamatun käännös alkukielten mukaan parannettuna. Sen työn suoritti Paimion kirkkoherra Henrik Florinus (kuollut v. 1705). Tällä miehellä on muitakin ansioita kirjallisuutemme suhteen. Hän toimitti muun muassa pienen latinais-ruotsalais-suomalaisen sanakirjan (v. 1678). Hänen huomionsa oli jo kääntynyt suomalaiseen kansanrunouteenkin. V. 1702 julkaisi hän näet ensimmäisen kokoelman suomalaisia sananlaskuja.

Jaakko Raumanus, Pirkkalan kirkkoherra, suomensi Augsburgin uskontunnustuksen (1651) sekä Lutherin suuremman katekismuksen (1674).

Alkuperäisiä saarnakirjoja toimittivat Tammelan kirkkoherra Laurentius Petri (1644) ja Tyrvään kirkkoherra Tuomas Rajalenius (1654).

Tällä kohdalla mainittakoon myöskin ikimuistettavain piispain Juhana Gezelius vanhemman (kuollut 1690) ja nuoremman (kuollut 1718) ansiot suomalaisen kirjallisuuden suhteen. Heidän monipuolinen ja vaikutukseltaan mahtava toimintansa Turun piispoina ei saata tässä tulla puheen-alaiseksi; muistettakoon vaan, että he varsinkin hengellistä kirjallisuutta julkaisemalla ja kustantamalla kuin myös saattamalla lukutaidon kansassamme yleiseksi paljon ovat vaikuttaneet kirjallisuutemmekin hyväksi. Edellinen heistä on sitä paitsi suomeksi kirjoittanut katekismuksen nimellä Lasten paras tavara (1666), joka on ollut käytännössä meidän aikaamme asti.

Mainittuamme vielä, että v. 1642 ilmaantuivat suomeksi kuningas Kustaa Aadolfin säätämät sota-artikkelit "lainlukijan" Hartikka Speitz'in kääntäminä ja että Ruotsin kirkkolaki v:lta 1686 saatiin pari vuotta myöhemmin suomeksikin, olemmekin täten luetelleet tämän aikakauden huomattavimmat tuotteet.

Runouden tuotteista mainittakoon ensinnäkin suomalainen virsikirja. Hemminki Maskulaisen toimittama virsikirja oli uusissa painoksissaan vähitellen kasvanut yhä laajemmaksi varsinkin arkkiveisuista, jommoisia alkoi viljalti ilmestyä, etupäässä käännöksinä ruotsin-, latinan- ja saksankielistä, kunnes suomalainen virsikirja viimein v. 1701, luultavasti Kronobyn kirkkoherran Erik Cajanuksen toimittamana, ilmaantui sellaisena, jommoisena se sitten monine ansioineen sisällyksensä puolesta ja monine virheineen runollisen muotonsa ja kielensä puolesta on ollut kirkkomme ja kansamme käytettävänä aina meidän päivihimme asti.

Etevin tämän ajan muista runotuotteista oli llolaulu Jesuksesta, joka ensi kerran ilmestyi v. 1690. Sen tekijäksi mainitaan eräs pappi Mattias Salamnius, jonka elämänvaiheista ei ole varmoja tietoja; arvellaan hänen olleen kotoisin Pohjanmaalta, olleen sotapappina Inkerinmaalla sekä sitten kuolleen Paraisten pitäjässä. "Ilolaulu Jesuksesta" kuvaa 29 runossa, evankeliumein mukaan, Vapahtajan elämää, kuolemaa y.m. vaiheita. Mahtavan ja elävän, mutta samalla yksinkertaisen esityksensä, kuin myös sen verrattoman taidon kautta, jolla tässä runossa on käytetty suomenkieltä ja vanhaa suomalaista runomittaa, on tämä runoteos Ruotsin aikuisen kirjallisuutemme muistettavimpia. Kansalle on se ollut rakasta luettavaa; siitä onkin tähän asti ilmaantunut 16 painosta, viimeinen painos v. 1886.

Muutamia historiallisia runoja ilmaantui tällä ajalla. Jo ennen mainittu Laurentius Petri toimitti v. 1658 "Ajantiedon Suomen maan menoist ja uscost". Se oli n.s. riimikronika, runopukuinen Suomen historia, ensimmäinen suomenkielellä. — Ajan tapausten johdosta tekivät runoja Anterus Aschelinus (kappalainen Askaisissa, kuollut 1703), Oulun kirkkoherra Sakari Lithovius sekä Ilmajoen kirkkoherra Pärttyli Vhael. Ensin mainitun tekemiä ovat "Virsi suuresta nälästä v. 1697", "Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta" ja "Uron-uhri Jumalalle Kahdennentoista Kaarlen edestä". Pärttyli Vhael taas on vanhalla runomitalla kirjoittanut liikuttavan Valitusrunon n.s. Isonvihan kauhuista ja hävityksistä. Sen tapaisia haikeita runoja on tuolta kamalalta ajalta säilynyt useampiakin.

Vielä mainittakoon tältä ajalta kansaa miellyttävä opetusrunoelma Huoneenpeili sekä Veisu talonpojille kunniaksi, jonka teki Alatornion kirkkoherra Gabriel Tuderus.

Muuten ilmaantui tähän aikaan paljon tilapäistä runoutta. Oli yleensä tapana juhlatiloja, niinkuin häitä, hautajaisia, yliopistollisia väitöstilaisuuksia y.m. varten sepittää yksityisten kunniaksi runoja, usein monilla eri kielilläkin. Suomeksikin niitä ilmaantui koko joukko. Ylimalkaan runous tällä aikakaudella oli pikemmin runopukuista kaunopuheliaisuutta, kuin todellista, sydämen tunteita tai yleviä aatteita ilmaisevaa, runoutta. Ulkomuoto, korealta helähtävät sanat ja konstikkaat värssyrakennukset olivat senaikuisten mielestä runon varsinaisia tunnusmerkkejä. Näin ollen varsinkin tuollaisissa tilapäärunoissa useimmiten vallitsi sisällinen tyhjyys ja kuivuus. Jo siitä syystä kuin myös niiden ylimalkaan hetkellisen merkityksen vuoksi ei niillä ole mitään pysyväistä arvoa ollut. Se hyöty niistä tietysti kuitenkin oli, että kieltämme sitenkin viljeltiin. — Tilapäärunoilijoista ansaitsee muistamista Erik Justander (runoustaiteen professori, virallinen suomentaja, kuollut Mynämäen kirkkoherrana v. 1678), ei kuitenkaan niin suuresti runoilijana, kuin Ruotsin hallituksen antamien asetusten suomentajana. —

Tämä nyt puheena ollut aikakausi päättyi surullisilla tapahtumilla. Kahdeksastoista vuosisata alkoi näet n.s. isolla Pohjan sodalla, jota Ruotsi sai käydä Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan. Sodan alkupuoli oli Ruotsin aseille onnellinen. Sankarikuninkaansa Kaarle XII:nnen johdolla saivat Ruotsalaiset monta loistavata voittoa vihollisistaan. Mutta Pultavan tappelun jälkeen (v. 1709), jossa Ruotsin armeija kärsi suuren tappion, asiat muuttuivat. Varsinkin Suomi joutui nyt ankarien kärsimysten, n.s. Ison-vihan, alaiseksi. Kun Ruotsista ei tullut riittävää apua, joutui maamme vähitellen kokonansa Venäläisten haltuun. Vihollisen miekka ja hävitykset, nälkä ja rutto silloin olivat tehdä lopun Suomen kansasta. Väkiluku väheni puoleen määräänsä, maa jäi useissa paikoissa aivan autioksi ja viljelemättömäksi, kirkot, koulut ja virastot suljettiin, virkamiehet ja kutka vaan kykenivät pakenivat Ruotsiin. Sellaisten kauheiden olojen vallitessa tietysti kirjallisuuden kartuttaminen, niinkuin muukin sivistystyö, kokonaan keskeytyi. Yksi ainoa kirjallinen tuote silloin syntyi, surullisena muistutuksena noiden aikain kamaluudesta. Kun näet ei enää ollut kirjapainoa, ryhtyi eräs Daniel Medelplan siihen vaivaan, että koversi aapiskirjan puuhun, jonka avulla sitten tätä teosta painoi. Tämä merkillinen aapiskirja ilmaantui v. 1719 Tauralan kylässä Pälkäneellä.

Ruotsin vallan loppuaika. (1721-1809).

a) Juslenius ja hänen aikalaisensa.

    "Otavanais sua tiell' opastellen
    Loisteli säihkyen sammumaton
    Lempi Juslenion."

Ison vihan vammat alkoivat vähitellen arpeutua, Suomi alkoi uudelleen kohota nääntyneestä tilastansa. Maan taloudellista tilaa koetettiin nyt Ruotsin hallituksenkin toimesta monilla keinoilla parantaa. Taloudellisen vaurastumisen pyrintö, joka tähän aikaan muuallakin Europassa vallitsi, voitti jalansijaa myöskin Ruotsissa ja Suomessa, ollen sillä valtakunnan yleisessä rappiotilassa suoranaisetkin ilmaantumissyynsä. Tiedekin astui tämän taloudellisen vaurastumis-innon palvelukseen, pyrkien yleisessä taloudessa, maanviljelyksessä y.m. elinkeinoissa vaikuttamaan. Varsinkin harrastettiin tähän aikaan luonnontieteitä. Jumaluus-opilliset ja filosofilliset tutkimukset, joita yliopistossamme oli siihen asti etupäässä harjoitettu, syrjäytyivät nyt melkoisesti näiden uusien harrastusten tieltä. Latinankieli, joka siihen asti oli yksinomaisesti vallinnut tieteessä, alkoi Suomessakin askel askelelta väistyä vanhalta asemaltaan. Luonnollista olisi ollut, että täällä, niinkuin muissakin maissa, kansan kieli, suomi, olisi astunut sen sijalle. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ruotsinkieli voitti yliopistossa alaa, mikäli latina väistyi. Jo edellisellä aikakaudella oli ruotsinkieli yleensä sivistyneessä säädyssämme saanut tukevan jalansijan, ja nyt Ison-vihan jälkeen pääsi ruotsalaistuminen täyteen vauhtiin. Sitä edisti arvatenkin se yleinen voimattomuus, johon Iso-viha oli kansamme kaikissa suhteissa saattanut, mutta varsinkin se seikka, että ne kansalaisistamme, jotka Ison-vihan aikana olivat paenneet Ruotsiin ja siellä tottuneet ruotsinkielen käyttämiseen, kotimaahan palattuansakin tätä kieltä yhä edelleen käyttivät. Itse Ruotsin hallituskin mielellään suosi tätä ruotsinkielen paisuvaa valtaa maassamme, koska se erikois-asema, joka Suomen kansalla oman kielen kautta oli, siten muka heikkeni. Ilman vastusta ei ruotsinkieli meillä kuitenkaan päässyt valtaan. Tavan takaa tekivät Suomen edusmiehet valtiopäivillä Ruotsissa valituksia etenkin sen epäkohdan johdosta, että virkamiehet eivät osanneet kansan kieltä. Ja löytyipä tänä aikana miehiä, joiden sydämissä oman kansallisuuden tunne ja rakkaus suomenkieltä kohtaan hehkui lämpimänä ja virkeänä, puhjeten ilmi tieteellisissä tutkimuksissa ja kirjallisissa teoksissa. Näitä miehiä kutsuttiin fennofileiksi, s.o. suomalaisuuden ystäviksi.

Etevin fennofileistä oli Daniel Juslenius. Hän oli papin poika, syntyi Mynämäellä v. 1676. Nuorena ylioppilaana julkaisi hän jo pari latinankielistä väitöskirjaa ("Vanha ja uusi Turku" sekä "Suomalaisten puolustus"), joissa hän innokkaasti ylistelee omaa maatansa ja kansaansa sekä puolustaa niitä soimauksia vastaan. Hän pääsi ensin kotiopettajaksi piispa Gezelius nuoremman perheesen, sitten (v. 1712) kreikan ja hebrean kielten professoriksi Turun yliopistoon. Seuraavana vuonna täytyi hänen perheensä kera paeta Ruotsiin Ison-vihan kauhujen alta. Palattuaan sieltä rauhan tultua pääsi hän yliopistoon jumaluusopin professoriksi. V. 1734 tuli hän Porvoon piispaksi. Vuosina 1741-1743 raivosi taas sota Ruotsin ja Venäjän välillä; Venäläiset ottivat toisen kerran Suomen haltuunsa. Jusleniuksen täytyi jälleen paeta Ruotsiin hiippakunnastaan, jota hän oli suurella innolla hoitanut. Sinne hän sitten loppuiäkseen jäikin, päästen Skaran hiippakunnan piispaksi. Hän kuoli v. 1752. — Ruotsissa ollessaan sai Juslenius valmiiksi teoksen, joka oli mitä kaunein tulos hänen harrastuksestaan ja työstään suomenkielen hyväksi. Se oli laaja suomenkielen sanakirja, nimeltään "Suomalaisen sanaluvun coetus, Jumalan avulla, suurella työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen kielen cunniaxi koottu." Tämä tärkeä kirja, jommoista jo yleiseen kaivattiin, ilmestyi painosta Tukholmassa v. 1745. Suomenkielen sanat oli siinä selitetty latinaksi ja ruotsiksi. — Vielä julkaisi Juslenius Ruotsissa käännöksen Svebiliuksen katkismuksesta (1746), joka on vielä meidänkin päivinämme käytännössä. Sen esipuheessa lähettää Juslenius Ruotsista lämpimän ja ylevän tervehdyksensä "rakkaimmille maanmiehillensä." — Ollessaan pappissäädyn jäsenenä Ruotsin valtiopäivillä koetti Juslenius sielläkin valvoa suomenkielen etuja. Hänen ynnä muiden valitusten johdosta säädyt sitten päättivätkin v. 1734 hyväksytyn Ruotsin valta kunnan lain suomennettavaksi. Suomennos ilmaantuikin vihdoin v. 1759, maisteri Samuel Forseen'in kääntämänä ja Turun hovioikeuden aktuarin Yrjö Kustaa Saloniuksen painattamana. — Yhteydessä tämän seikan kanssa mainittakoon, että tällä aikakaudella jo otettiin tavaksi suomentaa kuninkaallisia asetuksia, säätyjen päätöksiä y.m.

Toinen mies, joka tällä aikakaudella harrasti kielemme tieteellistä tutkimista, oli jo ennen runoilijana mainittu Pärttyli Vhael (k. 1723). Hän oli innokas suomenkielen ystävä ja tutki sitä syvemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän kirjoitti latinaksi ansiokkaan Suomen kieliopin. Siinä oli kielemme oma luonne jo käsitetty paremmin kuin Petraeuksen kieliopissa, jossa sitä oli koetettu sovitella latinankielen kaavoihin. Vhaelin kielioppi ilmaantui painosta v. 1733.

Muuten vallitsi tähän aikaan oppineissa monta harhaluuloa kielemme suhteen. Luultiin sen olevan läheistä sukua kreikan ja hebrean kielten kanssa. Kaikenmoisilla näennäisillä yhtäläisyyksillä koetettiin tätä sukulaisuutta todistella. Itse Daniel Juslenius kannatti tätä luuloteltua sukulaisuutta. Muista senaikuisista suomenkielen tutkijoista, jotka niinikään teoksissaan edustivat samaa harhaluuloa, mainittakoon vielä Huittisten rovasti Niilo Idman (kuollut 1790) ja Kaarle Kustaa Weman, ensimmäinen suomenkielen dosentti Turun yliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien suomenkielen opettaja, kuollut Kemiön rovastina v. 1803. Weman oli tunnettu myöskin runoilijana.

Muuten suomenkielinen kirjallisuus, edellä mainittujen kielisuhteiden vuoksi, oli tähän aikaan, niinkuin vielä kauan jälkeenpäinkin, pääasiallisesti yhteisen kansan tarpeeksi kirjoitettua ja etupäässä hengellistä sisällystä. Ansiokkain ja muistettavin hengellisen kirjallisuuden tuote tältä ajalta on Oulun rovastin Juhana Wegeliuksen (kuollut 1764) postilla Pyhä evangeliumillinen valkeus, ilmaantunut Tukholmassa v. 1747-1749. Ajaen elävän kristillisyyden asiaa tuli se pian hyvin suosituksi; se käännettiin ruotsiksikin v. 1856. — Andreas Hasselqvist, Paraisten kirkkoherra, kirjoitti hartauskirjan Hengellinen sydämen herättäjä. (1706), josta on ilmaantunut 13 painosta. — Iisakki Ervasti, kuollut Kemin kirkkoherrana 1757, julkaisi v. 1733 osaksi alkuperäisen, osaksi saksasta käännetyn rukouskirjan, jota on ilmaantunut 15 painosta. — Uusi Raamatun suomennos saatiin v. 1758. Sen toimitti taitava suomenkielen käyttäjä Antti Lizelius (kuollut Mynämäen rovastina v. 1795) professori Kaarle Abraham Clevberg'in ja Turun piispan Juhana Brovalliuksen johdolla. — Ilmaantuipa tähän aikaan suomeksi jo muutamia siveys- ja terveysopillisiakin teoksia, tarkoittaen hyvien tapojen istuttamista, juoppouden poistamista, pienten lasten parempaa hoitoa y.m.

Suomenkielinen runous tällä ajalla oli myöskin enimmäkseen hengellistä sisällystä, ja useimmat runoilijat olivatkin pappeja. Edelliseltä aikakaudelta peritty tapa kyhäillä viljalti tilapäärunoja säilyi vielä tälläkin aikakaudella. Muuten alkoi runous ulkomuotonsa puolesta olla parempaa kuin ennen, koska siinä nyt enimmäkseen viljeltiin vanhan kansanrunon runomittaa ja vältettiin sanain katkomista, — Gabriel Calamnius, kuollut Kalajoen kappalaisena v. 1774, on kirjoittanut koko joukon runoja, jotka v. 1755 julkaistiin eri vihkona nimellä "Vähäinen cocous suomalaisista runoista". — Henrik Lilius, Messukylän kirkkoherra, kuollut 1745, on paitsi latinankielisiä runoja kirjoittanut suomeksikin muutamia, jotka todistavat hänellä olleen hyvät runoilijalahjat. — Abraham Achrenius, kuollut Nousiaisten kirkkoherrana v. 1769, oli tuotteliain varsinkin hengellisten laulujen sepittäjä. Jo nuorena ylioppilaana kirjoitti hän tilapäärunoja latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Sen jälkeen joutui hän uskonnollisen yksipuolisuuden ja kiihkoisuuden valtaan, joka meni niin pitkälle, että hän poltti vihkon painamattomia maallisia runoelmiaan ja, ollessaan Ähtävän kappalaisena, luopui julkisesti papinvirastaan, yhtyen lahkolaisiin. Vapautettuna rangaistuksesta sai hän sittemmin kuitenkin papinvirkansa takaisin. Nyt alkoi hän yhä ahkerammin kirjoittaa hengellistä kirjallisuutta suomeksi ja ruotsiksi. Varsinkin kyhäsi hän paljo virsiä, "Sionin virsiä", jotka, vaikka ovatkin pitkäveteisiä ja sekavia, hartaan jumalisuutensa kautta ovat käyneet kansallemme rakkaiksi. — Simo Achrenius, kuollut pappina Pietarsaaressa v. 1758, on kirjoittanut, paitsi tilapäärunoja, pitkän hengellisen runoteoksen nimellä "Uudet hengelliset runot läsnä-olevaisista ja tulevaisista tiloista" (1766). Hänellä oli vilkkaampi mielikuvitus ja hienompi runoaisti, kuin useimmilla muilla runosepillä siihen aikaan. — Edellisen veli Henrik Achrenius, nimismies Kalajoella, kuollut 1798, kyhäsi sukkelan leikillisiä, jopa vallattomiakin tilapäärunoja.

b) Porthan ja hänen aikalaisensa.

    "Sitä kuusta kuuleminen,
    Jonka juurella asunto."

Kun suuri Pohjan sota (1700-1721) päättyi, joutui jo silloin kaakkoinen osa Suomea Venäjän alle. Vuosien 1741-1743 onneton sota taas riisti Suomesta palasen lisää Venäjälle. Suomen kansan ollessa täten valtiollisesti jaettuna kahden valtakunnan alle sekä Ruotsin yhä heikontuessa ja Venäjän mahtavuuden yhä kasvaessa, alkoi se ajatus itää, ett'ei Ruotsi enää ajanpitkään voisi pitää Suomea hallussansa. Tämä ajatus viime vuosisadan loppupuolella muun muassa saattoi muutamat Suomen miehet yrityksiin hankkia Suomelle jonkinmoista valtiollista itsenäisyyttä Venäjän suojeluksen alla. Ylipäänsä johti se Suomen ajattelevat miehet enemmän kotimaisiin harrastuksiin. Vaikka useimmat heistä eivät mitään eroamista Ruotsin yhteydestä ajatelleetkaan, alettiin kuitenkin käsittää, että Suomella oli Ruotsin rinnalla jonkinmoinen erikoisasema ja omat kotimaiset etunsa, joita Suomalaisten tulisi erityisesti pitää silmämääränänsä. Suurella innolla alkoivat tiedemiehetkin nyt tutkia kaikkea omamaista ja kansallista: Suomen historiaa ja maantiedettä, suomenkieltä, kansanrunoutta y.m. Tämä kotimaisten ja kansallisten harrastusten heräjäminen on luettava varsinkin nerokkaan ja oppineen Henrik Gabriel Porthan'in ansioksi.

Porthan syntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, jossa hänen isänsä oli pappina; hänen äitinsä oli D. Jusleniuksen veljentytär. Ylioppilaaksi pääsi hän jo viidentoista vuoden iällä. Maisteriksi vihittiin hän v. 1760. Vakinaisen paikan yliopistossa sai hän v. 1772, päästen silloin yliopiston kirjastonhoitajaksi. Viisi vuotta sen jälkeen tuli hän roomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa virassa oli kuolemaansa asti, joka tapahtui 16 p. Maalisk. 1804.

Porthan'in monipuolisesta ja väsymättömästä toiminnasta ovat ensinnäkin hänen Suomen historiaa koskevat tutkimuksensa muistettavat. Kirjoitettuansa ensin latinankielisen Turun yliopistonkirjaston historian, joka samalla oli kuvaus yliopistonkin vaiheista, ryhtyi hän v. 1784, niinikään latinaksi, julkaisemaan laajaa historiallista teosta. Sen nimenä oli Selitykset Paavali Juusten'in Suomen piispain aikakirjaan — siinä näet oli otettu ikäänkuin selitettäväksi tekstiksi Paavali Juusten'in pieni Suomen historia. Tämä teos ilmestyi 56 vihkossa ja valmistui vasta v. 1800. Se oli hedelmä Porthan'in syvistä ja nerokkaista tutkimuksista Suomen historian alalla ja selvitti kansamme vaiheita vanhimmilta ajoilta uskonpuhdistukseen asti. Sen kautta vasta poistui se hämäryys, joka siihen asti oli vallinnut kansamme aikaisemman historian suhteen. — Näin oli siis oman kansan historian tutkimus Porthan'in kautta pantu alullensa.

Vaikka Porthan kirjoittikin teoksensa joko latinaksi tai ruotsiksi, tutki hän innolla suomenkieltäkin, rakastaen sitä varsinaisena äidinkielenään ja ymmärtäen sen kansallisen merkityksen ja tärkeyden. Hän jätti jälkeensä paljon suomen kielioppia ja sanavarastoa koskevia muistoonpanoja. Samallainen rakkaus ja harrastus asui hänessä suomalaista kansanrunouttakin kohtaan. Tähän aikaan oli muuallakin sivistyneessä maailmassa tultu käsittämään, että kansanrunous on ikäänkuin kansan hengen ja luonteen kuvastin. Porthan oli ensimmäinen Suomen mies, joka tältä kannalta käsitti kansanrunoutemme suuren merkityksen. Hän jo kokosi melkoisen joukon sittemmin Kalevalassa ja Kantelettaressa tavattavia runoja, kuin myös loitsurunoja ja sananlaskuja. Samalla kehoitti hän muitakin niitä kokoamaan. V. 1766-1778 julkaisi hän latinaksi kirjoitetun teoksen Suomen runoudesta, jossa hän selvittää kansanrunomme luontoa ja sääntöjä. Tämän teoksensa kautta saattoi hän kansanrunoutemme sivistyneen maailman huomioon.

Vielä moni muukin kotimainen asia oli Porthan'in tutkimuksen esineenä. Puhumatta useista historiallisista ja muinaistieteellisistä kirjoituksista on mainittava, että hän vielä kyhäsi Suomen maantiedettä, vieläpä sen taloudellisia olojakin koskevia kirjoituksia. Turussa perusti hän v. 1770 muutamien tiedemiesten kanssa kirjallisen yhdistyksen, Auroraseuran, joka seuraavana vuonna alkoi ruotsiksi julkaista Suomen ensimmäistä sanomalehteä. Sen päätoimittajana oli Porthan pitkät ajat.

Yliopistossa oli Porthan opiskelevan nuorison johtajana ja elähyttäjänä tieteellisiin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Useat nuorukaiset, jotka sittemmin tulivat kuuluisiksi miehiksi, saivat Porthanilta ensimmäisen herätyksensä.

Luonnollista on, että Porthan'in nimi jo hänen eläissään oli Suomen kuuluisimpia ja enimmin kunnioitettuja. Myöhempi aika on vielä selvemmin käsittänyt, että hän nerokkailla tieteellisillä tutkimuksillaan ja koko elämäntyöllään on ollut tienraivaajana niille kansallisille ja isänmaallisille aatteille, jotka sitten meidän vuosisadallamme ovat kansamme keskuudessa päässeet toteutumaan. Sen vuoksi on Suomen kansa pystyttänyt hänelle muistopatsaankin Turun kaupungissa. Se paljastettiin v. 1864.

Miehistä, jotka työskentelivät samoilla aloilla ja samojen aatteiden elähyttäminä, kuin Porthan, on mainittava varsinkin kaksi kirjailijaa, Erik Lencqvist ja Kristfrid Ganander. Edellinen, kuollut Oriveden rovastina v. 1808, on kyhännyt paljon kirjoituksia Suomen historian, kansatieteen, talousopin ja tilastotieteen alalta. Mainittavin hänen kirjallisista töistään on esitys muinaissuomalaisesta jumalaistarustosta, jonka hänen poikansa v. 1782 julkaisi kahtena latinankielisenä väitöskirjana nimellä vanhain Suomalaisten taikauskosta. — Kr. Ganander, syntynyt Haapajärveltä Pohjanmaalla 1741 ja kuollut Frantsilan kappalaisena 1790, oli Porthan'in uutterimpia apumiehiä hänen suomalaisissa tutkimuksissaan. Varsinkin työskenteli hän kansanrunoutemme tuotteiden kokoilemisessa ja tutkimisessa. V. 1789 julkaisi hän ruotsiksi teoksen nimellä Mythologia Fennica. Siinä lueteltiin ja selitettiin Suomalaisten muinaisia jumalia y.m. vanhaan tarustoon kuuluvia seikkoja, mikäli ne koottujen runojen ja tarujen nojalla olivat tiedossa. Jo sitä ennen oli hän ryhtynyt kirjoittamaan suurta suonialais-ruotsalaista sanakirjaa, joka jo sisälsi vertailuja Viron, Lapin y.m. suomalaisiin heimokieliin. Tämä tärkeä teos ei kuitenkaan tullut painetuksi; sen runsaat ainekokoelmat käytti seuraavalla aikakaudella Kustaa Renvall sanakirjansa hyväksi. Ganander, ollen runoilijakin, viljeli suomenkieltä runollisissakin teoksissa. Muun muassa kyhäsi hän kolme onnentoivotusrunoa sen johdosta, että Porthan v. 1766 alkoi julkaista teostaan "Suomen runoudesta", ja julkaisi v. 1786 Runokirjan, joka sisälsi runomitallisia mukailuja Vanhan-Testamentin runollisista kirjoista. Vielä on hän kirjoittanut muutamia kansantajuisia lääkekirjoja ("Eläinten tautikirja" ja "Maamiehen huone- ja kotiaptheki").

Muut tällä ajalla ilmaantuneet suomenkieliset teokset, harvat lukumäärältään, olivat aivotut enimmäkseen yhteistä kansaa varten, sivistynyt sääty kun yhä edelleen käytti ruotsinkieltä. Uskonnollisen kirjallisuuden joukosta mainitsemme Wehmaan kappalaisen Antti Björkqvist'in (k. 1809) kirjoittaman postillan Uskon harjoitus autuuteen, v:lta 1801, jota on ilmaantunut useampia painoksia. — Eräs kansantajuinen luonnontieteellinenkin teos ilmaantui tällä ajalla suomeksi. Se oli Sotkamon rovastin Juhana Frosteruksen (k. 1809) miellyttävä kirjanen "Hyödyllinen huvitus luomisen töistä", joka ilmaantui v. 1791. Sittemmin on siitä tullut monta uutta painosta. Frosterus oli taitava suomenkielen käyttäjä. Ja olipa hän hyvälahjainen runoilijakin, niinkuin hänen kauniit runonsa "hääruno" ja "runo Jumalan pyhästä laista" osoittavat. — Muista tämän ajan runoilijoista mainitsemme vielä talonpoikaisen runoilijan Tuomas Ragvaldinpojan (Tyrväästä kotoisin, kuollut 1804). Hän oli syntymästään asti ruumiinviallinen ja elätti itseään kyhäämällä hengellisiä tilapäärunoja, jotka hartaan sisällyksensä ja selvän esitystapansa vuoksi ovat kansaa suuresti miellyttäneet. — Vielä on muistettava, että tällä aikakaudella syntyi ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti. Jo ennen mainittu Antti Lizelius toimitti näet v. 1775-1776, yhteensä vähän toista vuotta, pientä sanomalehteä, "Suomenkielisiä Tietosanomia". Se sisälsi parhaastaan maanviljelystä ja muita taloudellisia oloja koskevia kirjoituksia.

Uusin aika, vuodesta 1809.