2) Vuodet 1835-1850.

    "Siitäpä nyt tie menevi,
    Ura uusi urkenevi."

Niinkuin jo edellä on huomautettu, oli suomalaisuuden harrastajoilla pitkin matkaa tärkeänä silmämääränä saada kootuiksi kaikki ne vanhat runot ynnä muut hengentuotteet, joita tiedettiin kansamme muistissaan säilyttävän. Sillä ajalla, jonka nyt otamme puheeksi, enimmät noista aarteista saatiin ilmoille ja niin suuressa määrässä, ett'ei sitä edeltäpäin voitu aavistaakaan. Niiden ilmituojana oli etupäässä Elias Lönnrot.

Tämä mainio Suomen mies syntyi 9 p. Huhtikuuta v. 1802 Paikkarin torpassa Sammatin kappelissa. Isä oli köyhä räätäli. Kun nuori Elias jo oli päässyt Porvoon kymnaasiin, täytyi hänen köyhyyden vuoksi jättää lukutuumat ja ruveta apteekinoppilaaksi Hämeenlinnassa. Siellä jatkoi hän kuitenkin itsekseen lukujaan, ja kaupungin lääkäri, joka huomasi hänen opinhalunsa, auttoi häntä, niin että hän v. 1822 pääsi Turun yliopistoon. Vuonna 1827 suoritti hän maisteri-tutkinnon ja v. 1832 tuli hän lääketieteen tohtoriksi. Samana vuonna määrättiin hän piirilääkäriksi Kajaaniin. V. 1853 kutsuttiin hän, ensimmäisen suomenkielen professorin M.A. Castrén'in kuoltua, suomenkielen professoriksi yliopistoon. V. 1862 erosi hän täysin palvelleena tästä virasta ja asettui syntymäseudulleen, siellä loppu-ikänsä uutterasti työskennellen kirjallisissa toimissa. Hän kuoli 19 p. Maaliskuuta v. 1884.

Becker'in Turun Viikkosanomista, Juteinin lauluista sekä Topeliuksen julkaisemista vanhoista runoista sai Lönnrot jo apteekissa ollessaan herätyksen suomenkielen tutkimiseen ja viljelemiseen sekä vanhojen kansanrunojemme kokoilemiseen. Maisteriksi tultuaan lähti hän pitkille runonkeruumatkoille Hämeesen, Savoon ja Suomen Karjalaan sekä Kajaanin seuduille. Päästyänsä Kajaaniin lääkäriksi oli hän tilaisuudessa vuosittain käydä runonkeruulla myöskin Venäjän puolisessa Karjalassa — siis seuduilla, jotka jo Topelius oli huomauttanut kaikista runorikkaimmiksi. Kokoamiansa runoja julkaisi Lönnrot jo silloin neljässä, Kantele-nimisessä runovihkossa (1829-1831). Suomalaisen Kirjallisuuden seuran avulla jatkoi Lönnrot edelleen keräyksiänsä. Samalla selvisi hänelle yhä enemmän se ajatus, että ne runot, jotka olivat kertovia, kuuluivat yhteen ja että ne voisi sovitella toisiinsa pitkäksi yhtäjaksoiseksi kertomarunoksi. Ja nyt alkoi Lönnrot järjestää runoja yhteen kokoon. Se oli vaikea ja suurta aistia kysyvä työ. Runoja oli eri paikoilla laulettu vähän eri tavalla. Näin karttuneista monilukuisista toisinnoista täytyi Lönnrot'in valita parhaat, keksiä eri tarujen yhteys ja sommitella kaikki osat toisiinsa. Näin se valmistui Kalevala, ilmaantuen painosta 28 p. Helmikuuta 1835. Se oli yhtäjaksoinen, mahtava kertomaruno, jonka pieni Suomen kansa itse aikojen kuluessa oli sepittänyt ja muistissaan tallettanut. Se kertoi hämärän taruajan tapahtumista ja sankareista, antaen samalla elävän kuvauksen kansamme muinaisesta elosta ja olosta. Kaikki ajattelevat Suomen miehet ymmärsivät, että kirjallisuutemme nyt oli saanut mitä arvokkaimman tuotteen. Sen nojalla oli kansamme muinaisuus ja alkuperäinen luonne selviävä; se oli kohottava Suomalaisten kansallistuntoa ja antava uutta voimaa suomalaisuuden harrastuksille; siitä oli suomenkieli ammentava uusia vereksiä aineksia, ja se oli kansan luomana kertomarunona — jommoisia maailman kirjallisuudessa löytyy ainoastaan harvoja — kuljettava pienen Suomen kansan maineen kauas ulkomaillekin — toiveita, jotka kaikki ovatkin toteutuneet. — Mutta tähän teokseen ei kansanrunoutemme julkaiseminen päättynyt. V. 1840 ilmaantui Lönnrot'in toimesta kokoelma kansamme vienonsuruisia, yksinkertaisuudessaan niin ihania laulurunoja, nimellä Kanteletar. V. 1842 julkaisi Lönnrot Suomen kansan älykkäitä sananlaskuja (noin 7000) sekä seuraavana vuonna toista tuhatta arvoitusta. Sen jälkeen keräsi Lönnrot ja hänen esimerkistään innostuneina jotkut muutkin koko joukon kertomarunoja lisää. Oli tarpeellista liittää ne Kalevalan yhteyteen. Sen tekikin Lönnrot, julkaisten v. 1849 toisen, paljon lisätyn laitoksen Kalevalaa. Runoja kerätessä oli karttunut suuri määrä myöskin n.s. loitsurunoja, s.o. runoja, joita lukemalla esi-isämme luulivat voivansa luonnon esineitä hallita, poistaa niiden pahat vaikutukset y.m. Ne julkaisi Lönnrot vasta v. 1880.

[Tämän yhteydessä mainitsemme, että kokoelma Suomen kansan Satuja ja
Tarinoita, jotka myöskin kuuluvat kansanrunoutemme piiriin,
julkaistiin neljässä vihkossa v. 1852-1866. Ne julkaisi Eero
Salmelainen (Rudbeck), kuollut kymnaasin apulaisena Kuopiossa 1867.]

Ikimuistettavan nimen on Lönnrot täten saavuttanut Kalevalan ja muiden kansanrunoutemme tuotteiden kokoojana ja julkaisijana. Mutta hänellä on vielä muitakin suuria ansioita. Hän tutki tieteellisesti suomenkieltä sekä useita sen heimokieliä, tehden kolme tutkimusmatkaa Lappiin, Venäjän Karjalaan, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle, sekä julkaissen tieteellisiä kirjoituksia näistä tutkimuksistaan (Wepsän kielestä, ruotsiksi, Inarin Lapin murteesta, saksaksi). V. 1880 valmistui hänen suuri suomalais-ruotsalainen sanakirjansa, pitkällisen työn tuloksena, kielemme sanavarojen aarreaittana. Näiden töiden ohella harjoitti hän hyvin monipuolista kirjailijatointa, vakaannuttaen kirjakielemme, niinkuin siitä jo edellä on ollut puhe. Vuosina 1836 ja 1837 sekä 1839 ja 1840 toimitti hän Mehiläinen-nimistä, aikakauskirjaa Oulussa. Hän on suomentanut, paitsi runoelmia, useita lain-opillisia teoksia (Kauppa- ja maakaaren sekä Palmén'in lainopillisen käsikirjan) sekä kirjoittanut ansiokkaan kasviopillisen teoksen Suomen Kasviston (1860) ja useita kansankirjoja, joista huomattavin on Suomalaisen talonpojan kotilääkäri (1839). V. 1863 suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä on Lönnrot parannellut ja uudestaan suomennellut suuren joukon virsiä. Uuden Suomalaisen virsikirjan aikaansaaminen olikin hänen mieliharrastuksiaan.

Näin monipuolinen oli Lönnrot'in vaikutus. Hurskaana, lempeänä, vaatimattomana ja uutterana työskenteli hän kansansa hyväksi elämänsä loppuun asti.

Samaan aikaan kuin Kalevala ja muut kansanrunoutemme tuotteet nostivat ihailua ja antoivat uutta viritystä kansallisille pyrinnöille, tapahtui toistenkin vaikuttimien kautta suuri isänmaallisen mielen ja kansallistunteen herätys sivistyneessä säädyssämme. Tähän aikaan näet mainio ruotsinkielinen runoilijamme Johan Ludvig Runeberg (syntynyt Pietarsaaressa v. 1804, kymnaasin lehtori Porvoossa, kuollut 6 p. Toukok. v. 1877) sepitti Suomen maata ja kansaa sekä 1808 vuoden sodan sankareita kuvaavat laulunsa (Hirvenhiihtäjät 1832, Hanna 1836, Jouluaatto 1841, Vänrikki Stoolin tarinat 1848 ja 1860), jotka arvaamattomassa määrässä herättivät kansalaisissamme rakkautta isänmaahan ja omaan kansaan. Tähän aikaan myös suuri valtiomiehemme Johan Wilhelm Snellman (syntynyt 1806, koulumies, filosofi, viimein senatori, kuollut 4 p. Heinäk. 1881) ruotsinkielisillä aikakauskirjoillaan Saima (1844-1846), Kallavesi (1846) ja Litteraturblad (1847-1849, sittemmin jatkettu vuosina 1855-1863) vaikuttavalla tavalla selitti oman kansallisuuden suurta merkitystä ja herätti välinpitämättömyydessä uinailevaa sivistynyttä luokkaamme rakkauteen isänmaata, kansaa ja suomenkieltä kohtaan. Tähän aikaan vielä Mattias Aleksanteri Castrén (syntynyt Tervolassa Pohjanmaalla v. 1813, tullut ensimmäiseksi suomenkielen professoriksi v. 1851, kuollut 1852) tehden vaivalloisia tutkimusmatkoja etsi suomensukuiset kansat Lapissa, Venäjällä ja Siperiassa sekä tutki niiden kieltä, muinaisuutta y.m. oloja. Tämän kansallisen keväimen lämpö, joka täten oli Suomen kansalle koittanut, herätti suomenkielisessä kirjallisuudessa kauniita taimia esille. Huomattavimmat suomenkieliset kirjailijat tällä ajalla olivat seuraavat:

Juhana Fredkik Kajaani (Cajan), Piippolan kappalainen (kuollut 1887), toimitti liitteenä Lönnrotin "Mehiläiseen" ensimmäisen varsinaisen Suomen historian (1839-1840). Tästä ansiokkaasta teoksesta oli hän aikeessa antaa uudistetun ja laajennetun laitoksen ja toimittikin jo painetuksi sen ensimmäisen osan (1846), mutta sairaus esti häntä sitä jatkamasta.

Antero Warelius (Loimaan rovasti, syntynyt 1821) on muun muassa kirjoittanut hauskan luonnontieteellisen teoksen kansaa varten: Enon opetuksia luonnon asioista. — Pietari Hannikainen, maanmittari, synt. 1813, on työskennellyt paljon sanoma- ja kaunokirjallisuuden alalla (huvinäytelmä "Silmänkääntäjä" (1847), Viipurissa ilmaantuva sanomalehti "Kanava", joka otti puheeksi muun muassa valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita (1845), jutelmavihko "Talvikukkasia", kansantajuisia kirjoituksia sisältävä "Pitäjään kirjasto" y.m.) — Uutta vauhtia ja edistystä antoi suomalaisuuden pyrinnöille pontevasti toimitettu sanomalehti "Suometar" (1847), jonka päätoimittajana oli maisteri Paavo Tikkanen (kuollut 1873). — Juhana Fredrik Granlund (kirjanpainaja Turussa, kuollut 1874) kirjoitti runoja, käännöksiä ja alkuperäisiäkin ("Kevät"). — Uskonnollisia kirjailijoita olivat Antero Wilhelm Ingman (kuollut yliopiston professorina 1877), joka on suomentanut Lutherin evankeliumi-postillan, parantanut suuresti suomalaisen Raamatun kieltä (1859) ja kirjoittanut kuusi osaa "Pyhän Raamatun selityksiä" (1868-1873), sekä Henrik Renqvist (Sortavalan kappalainen, kuollut 1866), joka on toimittanut suuren joukon sekä alkuperäisiä että käännetyitä hengellisiä kirjoja kansaa varten.

Että se runohenki, joka kansassamme on vanhoista ajoista saakka asunut, vieläkin on elossa, sitä todistavat tällä ajalla ilmaantuneet talonpoikaiset runoilijat, joista mainittavimmat ovat: Paavo Korhonen (Rautalammilta, kuollut 1840), jonka runoista Lönnrot julkaisi runsaan kokoelman v. 1848 ("Suomenkielestä"). Pietari Makkonen Kerimäeltä, kuollut 1858 ("Ilolaulu suomenkielen kasvannasta"), Olli Kymäläinen Heinävedeltä, kuollut 1855 ("Punkaharju", "Kiitos Luojalle hyvästä vuodentulosta") ja Antti Puhakka, Kontiolahdelta, syntynyt 1816, terävä pilkkarunoilija ("Tuhman Jussin juttureissu" ja "Surulaulu 1850 vuoden kiellosta").

Mutta näin edistyvä suomalainen kirjallisuutemme sai kärsiä ankaran iskun. Suomalaisuuden pyrinnöt oli saatettu valtiollisen epäluulon alaisiksi. Sen johdosta annettiin v. 1850 kielto, ettei suomeksi saisi painattaa muuta kuin uskonnollisia tahi taloudellisia kirjoja. Tämä tavaton kielto olisi kerrassaan hävittänyt kansalliset pyrinnöt ja suomalaisen kirjallisuuden, jos se olisi jäänyt voimaansa. Mutta onneksi se pian raukesi omaan luonnottomuuteensa ja poistettiin viimein kokonaan.