1) Aika ennen Kalevalan ilmestymistä, 1809-1835.

Vuonna 1809 liitettiin maamme erityisenä valtiona Venäjän keisarikunnan yhteyteen. "Kansakuntain joukkoon korotettuna" ja oman hallituksensa, omien lakiensa ja laitostensa turvissa sai kansamme nyt lähteä uusia uria astumaan. Jaksaisiko pieni Suomen kansa mahtavan naapurinsa rinnalla säilyttää oman kansallisuutensa ja asemansa, se oli tuon ajan suuri, epätoivoinen kysymys. Monet epäilivät, antautuen toivottomaan välinpitämättömyyteen. Ja syytä kyllä olikin epäillä. Suomen kansan sisällinen voima oli näet kahtia jaettu: toisella puolen oli pieni joukko kieleltään ruotsalaistuneita sivistyneitä, toisella puolen suomea puhuva kansa, erotettuna sivistyneiden yhteydestä, ilman herännyttä kansallistuntoa, ilman kirjallisuutta ja sivistystä. Löytyi kuitenkin miehiä, jotka sittenkin uskalsivat ajatella kansallemme omaa, kansallisesti itsenäistä tulevaisuutta. Mutta he ymmärsivät samalla, että sen tulevaisuuden voisi saavuttaa ainoastaan sillä ehdolla, että maamme sivistyneet jälleen kielensä ja mielensä puolesta astuisivat varsinaisen kansan yhteyteen ja että suomenkielikin tehtäisiin koulujen, kirjallisuuden ja virastojen kieleksi.

Selvästi ja voimakkaasti tuotiin jo tällä nyt puheena olevalla aikakaudella nämä vaatimukset julkisuuteen. Varsinkin Aadolf Iivari Arvidsson (historian dosentti yliopistossa, kuollut 1858) niitä nuoruuden tulisella innolla esitti toimittamassaan sanomalehdessä Åbo Morgonblad (1821). Hän tahtoi tehdä selväksi, että Suomen nyt, kun se oli eroitettu Ruotsista, täytyi perustaa tulevaisuutensa omaan itseensä. Silloiset vallanpitäjät ja sivistyneet eivät kuitenkaan vielä olleet kypsyneet Arvidsson'in mielipiteille ja aatteille. Sekä näiden että muidenkin rohkeiden huomautusten vuoksi joutui hän valtiollisen epäluulon alaiseksi. Erotettuna yliopistosta ja vainottuna omassa maassaan täytyi hänen siirtyä Ruotsiin, jossa vietti lopun ikäänsä, ollen kuninkaallisen kirjaston hoitajana ja työskennellen etupäässä Suomen historian tutkimuksissa.

Vastoinkäyminen, joka täten kohtasi suomalaisuuden aatetta, sen pyrkiessä esiin valtiollisena ja yhteiskunnallisena vaatimuksena, ei voinut sitä tukahuttaa — se aate oli niin luonnollinen ja niin olevien olojen parannusta tähtäävä. Se puhkesi ilmi hiljaisessa ja hartaassa työssä suomenkielen ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Suomenkieltä tutkittiin tieteellisesti, sitä puhdistettiin siihen aikain kuluessa tarttuneista ruotsalaisuuksista ja sitä rikastutettiin eri murteiden kieliaarteilla. Suomalaisen kirjallisuuden karttumista myöskin harrastettiin ja kansanrunouden kokoamista jatkettiin. Mainitsemme nyt ne miehet, jotka etupäässä näihin töihin antauivat.

Kustaa Renvall (Suomenkielen dosentti, sittemmin Uskelan ja viimein Ulvilan kirkkoherra, kuollut 1841), ryhtyi suomenkieleen ihastuneen tanskalaisen tiedemiehen Rask'in kehoituksesta ja tieteitä suosivan venäläisen kreivin Rumjantsovin kustannuksella toimittamaan suomalaista sanakirjaa. Se valmistui painosta v. 1826. Kielemme sanat on siinä selitetty latinaksi 'a saksaksi. Tämä tärkeä teos oli hyvin tarkka ja onnistunut ja ennen Lönnrotin sanakirjan ilmaantumista paras apukeino suomenkieltä oppiville. — Paitsi muuta kirjoitti Renvall vielä ruotsiksi Suomen kieliopin länsi-Suomen murteen mukaan (1840).

Reinhold von Becker (apulaisprofessori historiassa ja suomalainen kielenkääntäjä senatissa, kuollut 1858) osasi erittäin hyvästi suomea ja tunsi, ollen kotoisin Kangasniemeltä Savossa, Itä-Suomen murteenkin omituisuudet. Hän kirjoitti ruotsiksi Suomen kieliopin, parhaan, mitä siihen asti oli kirjoitettu. Se ilmestyi v. 1824. Siinä esitettiin itämurteenkin omituisuudet. — Kielitaitoansa käytti Becker virallisten asetusten y.m. laatimiseen puhtaammalla kielellä, kuin myös sanomakirjallisuuden alalla, toimittaen v:sta 1820 alkaen parin vuoden ajan Turun viikkosanomia hyvällä suomenkielellä sekä niin miellyttävästi ja kansantajuisesti, että lehden maine levisi ulkomaillekin.

Suomalaisen kirjakielen suhteen vallitsi tähän aikaan erimielisyyttä. Muutamat, niiden etupäässä Renvall, tahtoivat säilyttää länsimurteen yhä edelleenkin kirjakielenä, toiset taas, niinkuin Becker, vaativat itämurretta kirjakieleksi. Lönnrot sitten seuraavalla aikakaudella vakaannutti kirjakielemme, laskien sen perustukseksi länsi-murteen, mutta samalla rikastuttaen sitä itämurteen sanavaroilla ja lausetavoilla.

Antti Juhana Sjögren (kuollut 1855) oli mainio suomensukuisten kielten tutkija. Hän teki pitkiä matkustuksia heimolaistemme luokse pohjois-Venäjälle, Liivin- ja Kuurinmaalle sekä julkaisi sitten tutkimustensa tulokset arvokkaissa teoksissa (Liivin kielioppi ja sanakirja), jotka hän kirjoitti enimmäkseen saksaksi. Tieteellisten ansioittensa vuoksi nimitettiin hän Pietarin akatemian jäseneksi.

Jaakko Juteini (talollisen poika Hattulasta, maistratin sihteeri Viipurissa, kuollut 1855) piti kirjailemista suomenkielellä elämänsä pääharrastuksena. Hän onkin kirjoittanut suuren joukon runoja ja suorasanaisia teoksia hyvin moninaisista asioista, ja suomenkieli virtasi hänen kynästään puhtaana, täyteläisenä ja raikkaana. Ylimalkaan tarkoitti hän kaikilla kirjoituksillaan kansan sivistämistä ja hyviin tapoihin totuttamista. Selviä ja kansantajuisia ovatkin hänen kirjansa aina. Hänen runonsa, jotka sisällykselleen useinkin ovat opettavaisia ja sen vuoksi syvempää runohenkeä vailla, ovat kielen ja ulkomuodon puolesta erittäin sujuvia. Hän se paljon muun ohessa on kyhännyt laulun "Arvon mekin ansaitsemme", joka on tullut kansamme mielilauluksi. Paljon vaikutti Juteini kirjoituksillaan kansan sivistymiseen sekä suomenkielen kehittymiseen varsinkin runokielenä.

Kaarle Aksel Gottlund (Suomenkielen lehtori yliopistossa, kuollut 1875) on suomalaisen kirjallisuuden omituisimpia ilmiöitä. Kasvaneena Savossa (Juvalla, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana), osasi hän hyvästi suomenkieltä. Jo nuorena kokoili hän kansanrunouden tuotteita. Ylioppilaaksi päästyään muutti hän Upsalaan. Sieltä teki hän retkiä Ruotsin ja Norjan rajoilla asuvien Suomalaisten luokse. Liikutettuna niiden surkeasta ja sorretusta tilasta — niillä kun ei ollut jumalanpalvetustakaan omalla kielellä — puuhasi hän heille parannusta, hankkien heille suomalaisia kirjoja ja saattaen heidän tilansa Ruotsin silloin kokoontuneiden säätyjen tietoon. Samoihin aikoihin julkaisi Gottlund Upsalassa keräämiänsä suomalaisia kansanrunoja nimellä Pieniä runoja Suomen pojille ratoksi (1818 ja 1821). Se oli ensimmäinen painettu kansanrunojemme kokoelma. Huomattavin Gottlundin teoksista oli Otava, jota ilmestyi Tukholmassa kaksi osaa v. 1831 ja 1832. Se oli aivottu sivistynyttä suomenkielistä lukijakuntaa varten, sisältäen Suomen historiaa, kieltä, muinaistiedettä y.m. koskevia kirjoituksia kuin myös alkuperäisiä ja käännetyitä runoja. Palattuaan v. 1834 jälleen kotimaahansa ja v. 1839 päästyään suomenkielen lehtoriksi yliopistossa julkaisi hän vielä suuren joukon suomenkielisiä runollisia teoksia ("Runola", "Uusia suomalaisia runoja", "Sampo", käännöksiä ruotsalaisen runoilijan Bellman'in lauluista y.m.). Myöskin tieteellisiä kirjoituksia kyhäsi hän useampia sekä suomeksi että ruotsiksi. Ylimalkaan haittasi häntä tieteellisissä tutkimuksissa liian suuri runollinen mielikuvitus, kun sitävastoin hänen runonsa useinkin olivat runollista henkeä vailla. Itsepintaisesti käytti hän aina Savon murretta suomalaisissa kirjoituksissaan. Loppuiällään joutui tämä uuttera ja innokas suomalaisuuden harrastaja itsepäisen luonteensa ja muiden omituisuuksiensa vuoksi moniin ikäviin rettelöihin. Kun hänen maineensa alkoi hälvetä häntä etevämpäin miesten, niinkuin Lönnrot'in, Castrén'in y.m. rinnalla, oli se hänestä katkerata, ja se katkeruus puhkesi hänen kirjoituksissaankin ilmi.

Sakari Topelius, lääkäri Uudessa-Kaarlepyyssä, kuollut 1831, oli innokas vanhojen kansanrunojemme kokoilija. Hän painatti niitä 5 vihkoa nimellä Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja (1822-1831). Hän se ensimmäiseksi keksi, että vanhoja runoja runsaimmin löytyi Vienan läänissä Venäjän puolella.

Kaarle Helenius, Pöytyän rovasti, kuollut 1855, on kirjoittanut suomalais-ruotsalaisen sanakirjan (v. 1838) sekä, ollen v. 1817 arkkipiispa Jaakko Tengström'in (k. 1832) johdolla Suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä, myöskin suuren joukon virsiä, jotka painettiin mainitun komitean virsikirjaehdotukseen (1836), jota ehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty.

Jaakko Fredrik Lagervall, kapteeni, kuollut 1865, on kirjoittanut suomeksi useampia kaunokirjallisia teoksia, muun muassa vanhalla runomitalla kyhätyn mukailun Shakespearen Macbeth-näytelmästä nimellä Ruunulinna. —

Abraham Poppius, kappalainen Juvalla, kuollut 1866, on kirjoittanut koko joukon sieviä runoja. — Kallio eli Samuli Kustaa Bergh (hovioikeuden auskultanti, tuli nuorena sokeaksi, kuoli v. 1853) oli etevin tämän ajan runoilijoista. Hänen harvat runonsa ovat kaikki erittäin kauniita ("Oma maa", "Milloin muistelet minua", "Soidin"). Klaus Juhana Kemell, pappi Alavieskassa, kuollut 1833, oli taitava suomentaja. Hän on kääntänyt suomeksi muutamia runoja sekä Tuomas Kempiläisen kuuluisan kirjan "Kristuksen seuraamisesta". Kieli tässä käännöksessä oli puhdasta ja raikasta kansankieltä. Se muodosti ikäänkuin käännekohdan kirkollisessa kielessä, sillä Kemell'in esimerkkiä seuraten alkoivat saarnamiehet nyt puhdistaa ruotsalaisuuksilla pahasti turmeltua kirkollista kieltä.

Lopuksi on meidän mainittava koko tämän aikakauden ehkä tärkein ilmiö, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen. Kirjallisuutemme kartuttamista, kansanrunojen ja muiden vanhojen muistojen kokoamista sekä suomenkielen ja Suomen historian tutkimista varten perustivat muutamat yliopiston opettajat ja muut suomalaisuuden ystävät v. 1831 Helsingissä mainitun seuran. Se tuli ikäänkuin yhdyssiteeksi maamme mainioimpien miesten kesken; jo sen perustajain joukossa oli miehiä sellaisia, kuin Elias Lönnrot, R. v. Becker, Johan Ludvig Runeberg, mainio historioitsija, dosentti, sittemmin professori Gabriel Rein (k. 1867), historiantutkija Mattias Akiander (k. 1871), mainio lainoppinut Juhana Jaakko Nordström (k. Ruotsin valtioarkiston hoitajana v. 1874) y.m.m. Ensi aikoina oli tämän seuran päätehtävänä kansanrunouden kokoileminen ja julkaiseminen. Sittemmin sen työ-ala yhä laajeni, ja se tuli tienraivaajaksi kaikille kirjallisuutemme haaroille. Niin on se julkaissut paljon eteviä tieteellisiä teoksia, sanakirjoja, oppikirjoja, eteviä kaunokirjallisia tuotteita y.m. Palkintoja jakamalla on se edistänyt kirjallista harrastusta. V:sta 1841 alkain on Seuralla ollut oma aikakauskirja Suomi, jossa on julkaistu monta tärkeätä tutkimusta isänmaan historian ja suomenkielen alalta.