3. Rikas köyhänäkin.

T—n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas, mahtava nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen kanssaan vaunuissa.

"Äiti", sanoi näistä vanhempi, "ajakaamme maalle, siellä ovat jo kaikki lehdikot viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu."

"Menkäämme Annaa katsomaan", pyysi nuorempi, "hän sanoi asuvansa kaupungin lähellä."

Rouva kysyi palvelijaltansa: "Tiedätkö, missä Annan asunto on?" Palvelija vastasi tietävänsä, ja nyt ajoivat, että kivikadut tärisivät, pois kaupungista maalle päin.

Anna oli ennen ollut tämän mahtavan rouvan nuoremman lapsen hoitajana; silloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, vaan vapaus häneltä puuttui, hän oli toisen palvelija. Annan siisti ja hyvä luonto saattoi hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän tuli naiduksi ja sai oman kodon. Tässä kodossaan oli hän onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän entisen palvelustyttönsä asunnolle käski nyt rouva palvelijansa ajamaan.

Vähän aikaa ajettuansa seisatti palvelija vähäisen mökin edustalle. Mökki oli niin vähäinen ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.

"Tässäkö Anna asuu?" kysyi rouva.

"Niin tässä", vastasi palvelija ja aukasi mökin oven, käskein herrasväkeänsä astumaan sisälle.

Uljas rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä makaavaa pientä lastansa.

"Voi Anna parka!" huudahtivat tytöt, "tämä sinun kotosipa ei ole paljon isompi, kuin meidän ison kahlekoiran koppeli."

"Vaiti, vaiti, lapset!" sanoi rouva, "älkää toki noin puhuko! Anna raukalla nyt ilmankin on kärsimistä, kun hän ei enää asu meidän talossamme, jossa hänellä aina oli kyllin kaikkea." Mutta Anna meni ilosilmin vieraitansa vastaan ja sanoi: "Rouva hyvä, teillä oli minulla hyvä palveluspaikka, vaan te ette saata aavistaakkaan, kuinka suuren-arvoinen oma koto on sille, jonka aina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma kotoni, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen."

Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa, vaan Annan kukostavat posket ja onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut, mutta rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengähdystäkin tukahutti, ja pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.

Vuodet kuluivat! Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen; hänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli lattialla. Anna kutoi, että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että vaunut olivat seisahtaneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.

"Kah, minun hyvä rouvani!" huudahti Anna, ja pyyhkeillen hikeä otsastansa sanoi hän: "Kudoin niin, ett'en huomannutkaan, että tulitte. Tulkaa istumaan — lapset, menkää pois tieltä, että pikku neitosetkin istumaan pääsevät."

"Voi Anna!" sanoi rouva, "on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein minun tulee sinua sääli, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja vaaleaksi käynyt."

"Rouva hyvä, ei ole minulla yhtään hätää; mieheni saa hyvän päiväpalkan ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme."

Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitten hyvästi ja läksi taas pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koto oli, saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.

Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta kärsimystä tuottaneet: hänen miehensä oli kuollut, köyhiä vuosia oli ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Kun he eräänä päivänä kulkivat T—n kaupungin katuja pitkin, niin nuori tyttö, joka koulusta palasi, tapasi heidät ja huudahti: "Anna!" Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi. "Voi Anna hyvä", sanoi tyttö, "tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa!" Vaimo meni ja tultuansa tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen täällä palveli.

Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti nämät vastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouva: "Oi Anna parka! Etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiviä elänyt."

"Rouva hyvä", vastasi Anna, "mieron tie on joka paikassa raskas, vaan onneton en toki ole, en, en suinkaan; minä tiedän, että kaikki vastoinkäymiset, jotka Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi onnekseni, ja sydämmessäni löytyy tunto, joka on minun maallinen onneni; se seuraa minua kuhunka menemme, se tunto on: äidinrakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon; kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi!"

"Äidinrakkaus!" sanoi rouva, "oikein sanoit, se on väkevä tunne sydämmessämme. Minä katselin lapsia ja ajattelin: Kuinka kovaa eikö olisi, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa — ja päätinpä ottaa sinun sekä lapsesi asumaan tuonne meidän pakarituvan takana olevaan kamariin; siellä saat työtä tehdä ja olla minun ruoassani. Katso Anna! tämän lahjan antoi sinulle äidinrakkaus."

Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä mahtavaa emäntäänsä, mutta rouva sanoi:

"Älä minua kiitä! — Anna! sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, sillä sinulla on tyytyväinen sydän, vaan minä olen usein tyytymätön, vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Tätä tahdon sinullekkin antaa, mutta ja'a sinä sen sijaan hyvällä esimerkilläsi minulle parempaa tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa elämänvaiheissasi sinun noin onnelliseksi tekee."

Th. Hahnsson.