Armas päivä paistaa, kohta

    Lämpimäks' jo muuttuu sää,

    Hanki loisteessansa hohtaa,

    Sulain kiteet kimmeltää.

    Poika repaleissa vallan

    Saloss' yksin kuljeksii.

    Hongat, kuuset huminallaan

    Häntä täällä tervehtii.

    Pieni mierolainen aina

    Yhä rientää eteenpäin,

    Eipä murhe mieltä paina,

    Rallatellen laulaa näin:

    "Hopsis, jalat! Väsymystä

    Tunnetteko? Talohon

    Kohta päästään, siellä kysta

    Minullekkin kyllin on.

    Hongat, kuuset, vaiheitani

    Tahdotteko tietää te?

    Kuulkaa, tässä kulkeissani

    Minä teille kerron ne.

    Aina muistan riemuin vielä

    Isän armaan mökkiä;

    Viisi meit' ol' lasta siellä,

    Vanhin niistä olin mä.

    Muistan, kuinka kotikaski

    Tähkäpäin jo kellerti;

    Noro hallan irti laski,

    Julma viljan runteli.

    Talvi tuli, loppui leipä;

    Petäjäistä syötihin —

    Äitiin tarttui tauti, veipä

    Hänet kohta hautaankin.

    Häntä mustaan saatoin, itkin

    Haudallaan ma hetkisen,

    Kyynel poskipäätä pitkin

    Vieri, jääksi hyytyen.

    Siitä asti tepastellut

    Olen mieron tietä ain'…

    Jopa sulle kertoellut

    Olen, metsä, muistelmain.

    Hopsis, jalat, joutukaa jo!

    Muuten yövyn korpehen.

    Varjot synkät lankeaa jo,

    Tuolla päivä laskeiksen." —

    Yhä kiitää, vaan ei vielä

    Ihmis-asuntoa näy.

    Metsän haamut poikaa tiellä

    Uhkaa, mustaks' yö jo käy.

    Kylmä yltyy. Tähtein valo

    Syttyy taivahalla jo,

    Leimuelee pohjanpalo,

    Huokaa synkkä hongisto.

    Kohta aamun koittehessa

    Öinen jylhyys häviää —

    Vaan, ken tuolla kinoksessa

    Kalvenneena lepäjää?

    Pieni mierolainen siellä

    Lepoon vaipui viimmeiseen,

    Jäätyneenä kiiltää vielä

    Kyynel silmän murtuneen.