III.

Hevoset pyrähtivät kuin linnut paikaltaan, ryntäsivät hurjasti ulos portista ja riensivät sakeassa pölypilvessä pois viertotielle. Abdul sylkäsi ohjaksiin käsissään ja pidätellen kolmivaljakkoa karahti punaiseksi ponnistuksesta. Tummanruskea aisahepo harppaili voimakkaasti, kaviot haarallaan. Kellot kalkahtelivat, mutta eivät päässeet oikein helisemään luokin alla vauhdin kovuudesta. Sivuille valjastetut hevoset juoksivat kuin kissanpojat. Kailava sivuhepo väänsi päänsä kokonaan kallelleen, mutta riuhtoi yhä eteenpäin, juoksun kiihoittamana. Matkavaunt hypähtelivät jokaisesta pikkukivestä ja kuopasta. Iivana papin parta häälyi olkapäiden takana…

— Pitele hattuasi — huusi hän: — ja ummista silmäsi… muuten tulet sokeaksi!

Tuuli vinkui heidän korvissaan. Sora hevosten kavioin alla sinkoili pehmeinä paakkuina, jotka hajosivat lennossa, mutta iskivät vielä kovasti vasten kasvoja ja vaatteita. Pappien naamat muuttuivat mustiksi, hatut ja viitat peittyivät paksuun pölyyn: pensaat, kukat, tiepylväät lensivät vastaan sulautuen kirjavaksi sarjaksi vaunujen rattaiden vaiheella. Kumpujen takaa tuskin ehtivät kohota näkyviin nuoret metsiköt, kun ne jo samassa, kasvaen silmissä, riensivät vastaan, tempasivat silmänräpäykseksi vaunut viheriään siimekseensä, ja taas pakenivat pois…

— Huimaako päätä? — huusi Iivana pappi hillityllä hilpeydellä: — näin sitä meidän masinalla mennään! Ei edes aisakellot pääse soimaan. Luuletko näitä hevosiksi? Tuulispäitä ne ovat! Teinpäs hyvät kaupat… ha ha! Yhdestä neljäkymmentä, toisesta puolentoista sataa. Kailavasta vain kaksisataa annoin! No voi… se vasta hevonen! Kuulehan veli: on minulla lempihepo — jolla vaikka kilpa-ajoon uskallan! Minulla on oikein… hevoskoulu.

— I-ihmeellistä! — yritti Matvei pappi sanomaan, mutta samassa iso multapaakku iski häntä suoraan vasten huulia, ja hän rupesi hieroskelemaan ja syljeksimään.

— Ei se mitään! — nauraa hohotti Iivana pappi: — terveellistä sulle on maistella meidän puolen maata… pyhää, papillista maata!

Hän kohensihe vaunuissaan.

— Katsos, tästä alkavat minun niittymaani! Eikös ole hyviä? Kohta näet
minun heinärukoni. Vaan en minä tätä maata ole tyhjällä hankkinutkaan!
Se on parhainta koko seutuvilla. Kolme vuotta sitä valloittelin!
Hiisties kuinka paljon votkaa sain juottaa ukkeleille!

Hän huusi:

Abdul! Lisää vauhtia!…

Hevosten huimasta menosta pölähti hirmuinen tomupilvi ilmaan, mutta pakeni heti kiertyen tupruksi vaunujen taakse. Multapaakut lentelivät kuin pyrstötähdet jättäen peräänsä pölyisiä jälkiä. Leveällä niitty-ulapalla, joka aukeni metsänrinnan takaa, kohosi siellä täällä äärettömän suuria heinäsuovia. Tuulen vingunnan läpi huusi isä Iivana, ettei sellaisia suovia pysty rakentamaan ainoakaan muu pappi koko ympäristössä, ei edes lääninrovastilla ole semmoisia, sentähden että näillä niityillä katovuosinakin ruohot kasvaa, kuivana kesänä suikertaen maan sisästä kuin sianharjakset. Hän iloitsi niityistään tehden jäsenillään vilkkaita liikkeitä ja näytellen Matveille, missä niiden rajat kulkivat. Ne rajat näyttivät olevan siksi kaukana, että hänen täytyi nousta puoli-seisalleen vaunuissaan, mustana pölystä ja piittaamatta multapaakuista, joita häntä vastaan lenteli ihan särjyksiin. Käsi ojona osotteli hän avaruuteen huutaen:

— Tu-tuolla on raja… metsän reunassa! Mehiläistarha sinne sopisi hommata! Se on mehiläisten mielipaikka — nurmi näet on ihan hunajan sekaista.

Yhtäkkiä hän melkein nousi seisomaan vaunuissa ja alkoi karjua raivokkaasti:

— Ro-roi- voi sen roistot ja roikaleet!

— Mitä on tapahtunut?! — säpsähti Matvei pappi nostaen naamaansa, joka muistutti näöltään maanmunaa.

— Ryövärit!! Mitä ne minulle ovat tehneet! Se on varmaan taas se kirkonkylän vanhin, konna! Katsohan Matvei, katsohan! Siinä se on pappiparan elämä…

Iivana pappi töykkäsi renki Abdulia kovaksi puristetulla nyrkillä selkään.

— Anna huhkia! Mitäs siinä suutasi ammotat! Kuuletko, anna hevosten mennä niin paljon kuin kavioista lähtee!

Matkavaunut hyppivät epätasaisella maalla. Matvei pappi varjosti kädellään silmiään ja koetti katsoa, mikä se niin kiihoitti veli Iivanan mieltä. Mutta ei hän mitään erikoista keksinyt paitsi muutamia rauhallisesti laitumellaan lönkytteleviä kauniita, kookkaita härkiä. Muutamat niistä näykkivät ruohoa ja pureskellen sitä filosoofisella tyyneydellä, tarkastelivat heitä kohti rientävää troikkaa, toiset seisoivat suovien ääressä keveästi repostellen niitä kyljestä ja ajankuluksi puskeksien niitä jäykillä terävillä sarvillaan.

Iivana pappi kiskoi renkiä hartioista ja kähisi:

— Ryö-vä-rit!!

Suovan takaa hypähti esiin pari paimenpoikaa alkaen vimmatusti pieksää härkiä pitkillä ruoskillaan.

— Seis! seis! — jyrisi Iivana pappi syösten lennossa alas vaunuista.

Läpisäikähtyneet paimenet alkoivat ajaa täyttä laukkaa peljästyneitä härkiä, ollen itse ääneti, mutta vimmatusti huimien piiskoillaan.

— Keiden ne nuo ovat? Se-seis! Vaan kyllä minä ne tunnenkin! — huusi pappi juoksujalassa karaten pitkin vainiota karkulaisten perään, — se-seis!! Kylänvanhimman härkiä… Voi sen rosvot! Kyllä minä teille näytän, mitä tietää näykkiminen pappilan niittyjä! Kyllä minä teille… Se-seis paikallaan!!

Hänen romoluinen vartalonsa pyöri pitkin niittyä kuin tuuliaispää. Viitta oli lemahtanut auki ja häälyi ilmassa aivankuin viuhka, ja pitkät sääret avarissa roimahousuissaan harppoivat sylenpituisia askelia. Hän koetti tavottaa poikalurjuksia, mutta vikkelät veitikat pakenivat eritahoille. Pappi syöksähti jälleen härkien perään. Yhdeltä hänen onnistuikin salvata tie ja hän sai kiinni sitä sarvista.

Härkä nuljautti päätään.

Iivana pappi horjahti, mutta pysyi kuitenkin seisallaan. Hänen kätensä luisuivat pitkin pakenevan sonnin kaulaa ja selkää ja tarttuivat lopuksi lujasti häntään.

— Ähäts, konnat! — karjui Iivana pappi niin että koko niitty raikui: — saanpas minä teitä vastaan todistuskappaleen!

Härkä ryntäili ja riuhtoi kauhuissaan. Mutta Iivana pappi piteli sitä lujasti molemmin ojennetuin käsin kiinni hännästä, ja liukui härän perässä kuin liukkaalla jäällä. Härkä rimpuili, tuontuostakin päästäen pahan mölinän. Iivana pappi vastaili mölähdyksiin haukkumisilla ja uhkauksilla.

Veli Matvei oli vaunuissaan katketa nauruun. Ajaja Abdulkin hymyili korviansa myöten. Iivana pappi kyntää hypitteli pitkin vainiota ja, kääntäen päin Abdulia julmistuneen naamansa, huusi tälle:

— Mitä sinä pakana naurat? Tule auttamaan!

— Eipä voi heittää hevosia!

— Anna ohjakset… Matveille!

Härkä lisäsi vauhtiaan. Iivana pappi samoin. Hänen pappisviittansa oli pömähtänyt auki kuin kananpursto, hattu oli päästä lentänyt, hiukset olivat kuin Absalomilla haihtuneet tuuleen. Milloin hän koetti lyykistyä löytääkseen tukikohdan, milloin oikasi itsensä suoraksi ja juoksi jättiläisaskelin eteenpäin, käheästi karjuen härälle:

— Seis, konna! Seis, roisto!

Huomattuaan avuksi rientävän Abdulin, teki härkä äkkikäänteen syrjään. Iivana papilta pääsi häntä irti ja hän hujautti käsiään ikäänkuin pyytäen apua taivaista. Silmänräpäys… ja mies makasi maassa, samalla kun härkä täyttä laukkaa pelastihen pitkin vainiota.

Iivana pappi nousi maasta pölyisenä ja kolkkona.

— Kenenkä pojanpahuksia ne olivat? — kysyi hän rengiltä puhdistaen partaansa mullasta.

Tämä muljautti päätään.

— A ei tierä…

— Entä härät?

— En mie tierä.

Iivana pappi asettui häntä vastaan silmät pyöreinä.

— Kukas sinä itse olet? Sitä kai myös et tiedä! Voi sinä turkkilaisen turpa! Yhtä köyttä konnien kanssa… sen rosvojoukon kanssa? Vaan varrohan, kyllä minä teidän kaikkien perille vielä pääsen…

Hän palasi vaunujen luo jo vähitellen jäähtyneenä, ja puheli rengille, heittäen häneen teeskentelevän-vihaisia silmäyksiä:

— Kunhan tästä kaupunkiin päästään, niin vien sinut piispan luo… kastatan sinut siellä oikeaan uskoon! Sukoilija!

— Ka en mie tierä… En mie ole täkäläisiä… Kotikylässäni kaikk' tunnen. A tääll' en tunne! — puheli toinen.

— Suu kiinni! Istu pukillasi! Ja aja käyten.

Iivana pappi rymähti raskaasti vaunuihin, katsoi syrjäsilmällä vihaisesti veli Matveita, mutta sitten ei enää kestänyt pidätystään, vaan remahti itsekkin nauramaan.

— Siinä se on papin elämä! Naurakaa, naurakaa! Mutta kun asiaa oikein tutkii, niin ei ole surkeampaa pukua kuin pappisviitta ja leveälierinen hattu. Vaikka saisi piispansauvan kultanuppineen, niin yksi sama kunnia… Mutta herranenaika, mikä oikeus heillä on päästää toisen laitumille elukoitaan… joskohta papin niityille papin rukoja repimään! Äh, tietäispä kenen härät ovat, niin kyllä minä siltä ihmiseltä niskasuonet hieroisin hiekalla ja mudalla, niin ettei omissa häissänsäkään hyppisi! Mutta siinäpä se ässä on kun ei tiedä!

Iivana pappi osoitti leveällä kätten liikkeellä yli niittyjen.

— Niska! Eikö papilla ole samallainen niska kuin talonpojalla? Eikö se samalla tavalla hikoile? Olenhan minäkin kaksi viikkoa niittänyt, — ensimmäisenä viikatemiehenä! Olenhan itse suovia pöyhötellyt! Mutta he vain väittävät: — "sinulla, pappi-kulta, on kaikkea ylen äijälti! Ei sinun tarvis heinää kääntää eikä leipää vääntää!" He luulevat että kaikki minulle tulee itsestään!

— Niin, maanmoukat! — virkkoi Matvei pappi halveksuvasta — sanalla sanoen: en minäkään heitä rakasta. Äts etten mennyt yliopistoon! Nyt saisin palvella kaupungissa!

Troikka vieri käyten pylvästetylle maantielle. Abdul kiristi ohjaksia ja hevoset läksivät menemään täyttä laukkaa. Kellot kalkattivat yli arojen, jotka alakuloisena avaruutena vilisivät näköpiirissä.

— Kyllä minä nautin talousasioistani, tokasi Iivana pappi maseasti, — mutta kun piti sattua tällainen tapaus… näin surkea! Miksi minä rupesinkin papiksi? Ihan kuin sokea olen ollut.

Hän vaikeni.

— Mitä järjettömyyttä se lieneekin!

— Mutta ei meillä, — alkoi Matvei pappi puhua, — jumalankiitos, Krestofkassa, ole sellaista epäjärjestystä. Kansa on jumalaapelkääväisiä ja alistuu tottelemaan. Meitä hengellisiä kohtaan ovat kunnioittavia. Ei meillä pappilan heinäsuoviin kukaan kajoa, ehei! Meillä, hyvä veli, on tässä kohden sellainen asetus, että talonpoika kulkee ja katselee ympärilleen… mutta ei edes raakaa sanaa hän sano, — virstan päästä jo huomaa hän papilliset kasvot, — ja vaikkei olisi oma pappikaan, vaan vieraasta pitäjästä, — niin heti lakkiaan kopeloimaan. Kultainen ihminen on meillä Arkadius Mihailovitsh. Jo kaukaa, niin sanoakseni, kotkan katsein hän huomaa kaikki epäjärjestykset… ja ne ehkäisee.

— Mikä Arkadius Mihailovitsh se on?

— No se Pustovalov. Meidän maapäällikkömme! Etkö sinä todella häntä tunne? Kaikkihan ne ovat hänen maitaan siellä ympäristössä!

— Olen hänestä jotain kuullut…

— Ah mikä hallitsija se on! Millainen isäntä se on! Valtiollinen äly! Me ennustamme hänelle loistavaa virkauraa. Mikä mies… mikä tarkka mies!

Matvei puristi kätensä ristiin rintansa päälle, ikäänkuin rukoukseen valmiina, ja ravisteli pientä päätään.

— Sellaisia miehiä Venäjä tarvitsee, tarvitsee.

— Muistaakseni meidän pitäjän ukot tuontuostakin haukuskelevat jotakin
Pustovalovia… Taitaa olla tuttu nimi.

— Sepä on paha! Kova mies se on! Kihlakunnan keisari! Niinkuin kaupunki vanhurskasten avulla, niin pysyy isänmaa moisten miesten avulla pystyssä. Hän on niin sanoakseni ministeri, käytännöllisten asiain ministeri juuriaan myöten, joka ei tunne teoriaa, vaan valtioelämän praktiikan: Ilman sellaisia miehiä maamme turmeltuu, usko laimenee, jumalanpelko katoaa…

— Konstikas mies näenmä!… Ei, meidän maapäällikkömme on paljon yksinkertaisempi… häntä ei näy missään, joko hän nukkuu tai onkii kaloja, ja silloin kun virka-asioihin puuttuu, niin ei siitä muuta huomaa kuin että ukot huitovat hälle käsiään! Olkoon joku oikeassa tai väärässä, — hän saa rangaistuksen, joutuu putkaan… Mutta ollessaan hutikassa on hän vallan iloinen mies. Tässä yhtenä päivänä tuli kirkkoon. Edessä sattuu seisomaan uratnikka ja uutterasti rukoilla posmittaa odotellen rippileipäänsä, — sellainen paksuhko, pienehkö, ihan kaljupäinen mies. Vaan maapäällikkö on iso mies, ennen kornettina palvellut. Meni uratnikan seljän taakse, teki ristinmerkit ja losautti hartaan suutelon hänen kaljuunsa.

Iivana pappi nauraa hohotti.

— Tosiaankin yksinkertainen ja vaatimaton mies!

— Vaatimaton on meidänkin, vaikka viisas… Eikä vain viisas, vaan kuinka sanoisi… hiljaisesti viisas! Sellainen tapaus sattui tässä tuonoin ennen Vasiliperän kapinaa. Eräs talonpoika… varmaan sinullekkin tuttu, Nasarov… kapinoitsija ja valtiollisesti-rikoksellinen, omisti, minun tarkkojen tietojeni mukaan, täyden aitan viljaa. Minä vaadin että hän toisi minulle koko puudan siemenviljaa… Täytettyään pyyntöni hiljaa, virkkoi hän, luoden jälkeeni ilkeän katseen, kiristetyin hampain, juuri kun oli lähdössä: "Nylkyri!" — Kuinka? Vai niin törkeästi sinä pappia kohtelet! Tietysti heti riensin maapäällikön puheille. Ja mitenkäs kävi? Mitähän joku toinen hänen asemessaan olisi tehnyt? Pitänyt koko juttua joutavana? Vaan tämäpä kuulutti kokouksen, johon vaati saman Nasarovin, lähestyi kaikkien läsnäollessa minua ja pyysi siunausta. Sitten kääntyi kokouksen puoleen ja sanoi: "Kas tällaisella kunnioituksella ja hartaudella on meidän kääntyminen hengellisen säädyn edustajain puoleen. Vaan, sinä Nasarov, mitä olet suvainnut tehdä? Sinun puolestasi minä täten arvoisalta papiltamme anteeksipyysin. Mutta mitä minun on tekeminen sinun suhteesi? Millaisen rangaistuksen ansaitset menettelystäsi?" Niin se sanoi… ja sitten…

— No mitäs sitten?

— Yhden sanan vain lausui maapäällikkö, — lyhyen, pontevan, läpitunkevan sanan: — "tyrmään!" Ja tyrmään hän vietiin.

Iivana pappi rykäsi:

— No, eihän tuo nyt niin kummaa ollut, — sanoi hän: — vähän turhanpäiväistä! Ei, veli… se asia ei kelpaa… Olisi pitänyt haukkua niin että untuvat pölisee. Vaan ilmiantaminen — se on minusta halpaa… ja vaarallista. Sillä voi turmella ihmisen!

— Mennäppä niiden ryövärien päälle? Tottakai joku rangaistus on tarpeen.

— Kenenkä päälle? Pelkällä sanalla voi joskus enemmän lävistää! Meidän asioissamme sattuu usein, ettei kunniallinenkaan ihminen voi hillitä itseään raakuuksilta… Sillä millainen on meidän asemamme? Tunnettuahan se on että me kiristämme joskus liikoja, missä voimme… ja toisinaan silloinkin, kun se on mahdotonta! Ihminen elää sillä mitä hän tekee. Niin se on käsitettävä… ja siksi se on siedettävä. Nuhtele sinä talonpoikaa ja pieksä häntä jumalansanalla niin että sydäntä viiltää, silloin hän ei tuo sinulle ainoastaan yhtä jyväpuutaa — kaksikin tuopi ja kaupanpäällisiksi vielä retuuttaa jonkun hanhen. Vaan sinä!… Äh sinua!

— Ei saa talonpojan kanssa olla kovin tuttavallisessa suhteessa, — virkkoi Matvei pappi tyytymättömästä — muuten hän työntää mahansa sinun niskaasi, jollei hänessä herätetä kauhua… Millainenkas oli sekin selkkaus, joka tapahtui Vasiliperän kylässä!

— Niin, mitä sinä oikein luulet? Onko Shirokosadov oikeassa?

— Hän on arvossapidetty ja vaikutusvaltainen henkilö. Kaikki häntä kunnioittavat. Ja sitäpaitsi oli korkea Oikeus hänen puolellaan!

— Vai Oikeus! Eihän Oikeus koskaan tiedä mitä me kaikki tiedämme… Konna hän on tuo sinun Shirokosadovisi, sen sulle sanon! Omia talonpoikiasi raatelee ja kuitenkin kehtaat olla hänen puolellaan… Ja kuulehan mitä ylipäänsä sinulle sanon: talonpojat, vaikka ovat semmoisia kuin ovat, ovat kuitenkin lämminluontoista kansaa. Ja minä, hyvä veli, rakastan heitä! Jumaliste! Heidän parissaan olen jo kauvan elellyt enkä ole loukkausta heidän puoleltaan nähnyt!

— Entäpäs heinäsuovasi? — tokasi Matvei pappi pilkallisesti.

— Mitäs heinäsuovista! — Syljen minä niiden päälle! Entäpäs nyt tärkeäkin seikka, jos härät niitä hiukan puskivat… Se on perheasia! Puskenhan minä itsekkin joskus talonpoikia. Jos milloin mieliharmi sattuu, niin tarvitsee vain pistäytyä talonpojan luo ja puhua sovinnolla ja sydämmellisesti ja hän on valmis sinulle antamaan vaikka housunsa. Mutta mitä järkeä siinä on, jos minä valituksineni menen hallintomiesten luo? Sitä hän ei ikinä anteeksianna eikä unhoita! Sinä syytteinesi rytkytät talonpoikaa… vaan hänellä on sydän avara, kolmea syltä, siinä piisaa sijaa kaikille. Vaikka hän onkin näöltään mikä on, vaan tutkihan asioita tarkemmin: onpa hänellä sarka hopeankarvaista ja niinitallukat kullanhohtavat. Hän se meidät kaikki elättää! Minun mielestäni ei ole parempaa ihmistä maailmassa kuin on talonpoika! Vaatimaton, sydän aina kämmenellä… Helppo hänen kanssaan on olla. Viinalla ja hyväilyllä saat hänet tekemään mitä tahansa!

Iivana pappi vaikeni kotvan.

— Ja onneton hän on! Jyrisköön ukkonen, piesköön raesade, me saamme olla huoneessa, vaan hän on taivasalla ja saa iskuja niskaansa. Ja kukas tosiaan ei häntä niskaan iskisi? Maapäällikkö, piiripäällikkö, uratnikka, vanginvartija. Ja kaiken lisäksi häntä vielä oma pappi ahdistaa syytteillään!

— Opiksi koiralle kylmä sauna, — sanoi Matvei pappi: — ehkäpä sen on ansainnut! Vaan tiedätkös, että sinun sanasi käy juuri yhteen Paulinkan kanssa. Hänkös minua myös pisteli sen Nasarovin tähden…

Iivana pappi ei mitään vastannut.

He vaikenivat molemmat.

Aurinko jo vaipui liki taivaanrantaa ja näytti auteren vaikutuksesta suurelta ja purppuranpunaiselta. Ikäänkuin jonkun jättiläisen verinen silmä olisi aroa tähystänyt! Näkyi enää vain puolet auringon kiekosta taivaan reunalla… kohta ainoastaan neljäsosa. Kas, nyt enää vain kultainen kipuna leimahti sillä paikalla, missä aurinko katosi, mutta samalla sekin sammui. Ja silloin tulipunaiset säteet singahtivat korkealle pitkin taivaankaarta.

Ilta oli jo myöhä, kun papit saapuivat kaupunkiin.