IV.

Lääninkaupunki Staromirsk sijaitsee äyräillä leveän nevajoen, joka jakaa sen kahteen osaan: Keskukseen ja laveaan "Joentakalistoon".

Joentakalisto on kuni liejuun uppoamassa. Joka suunnalta ikäänkuin halkovarastojen, tukkisahojen, tehtaitten, tiili- ja kalkkisavottain puristamana kantaa se niskassaan totutun köyhyyden ja ijänikuisen orjasitoumuksen leimaa. Sen katuloilla, joista on mahdoton läpipäästä syksysateilla ja jotka kesänhelteellä ovat sietämättömän pölyiset, leikkivät kirkuvin huudoin repaleiset lapset, — tehtaitten ja savottain tulevat työntekijät. Katu! — se on heidän koulunsa, koskapa vain onnensuosikit heistä kopeutuvat laitakaupungin kouluun, joka on perustettu kuvernööri Besakin nimellä, sen saman Besakin, joka kerran lausui: "Köyhien lasten täytyy oppia ainoastaan ja yksinomaa työntekoon!" Vielä näinä päivinä muistetaan Joentakalistossa vanha tarina köyhästä leskivaimosta, joka kömpelöön koulurakennukseen, nahkatehtaasta semmoiseksi muodostettuun, — vei tyttösensä ja saatuaan vastauksen: — "ei voi vastaanottaa, koska ei ole sijaa" — kuljetti seuraavana päivänä kouluun — oman penkkinsä! Kasvamisikänsä nämät unhotetut lapset vaeltavat pitkin katuja harmonikat käsissä, laulavat korvia särkeviä rivolauluja, virittävät tappeluita rajupäisten akkain kesken, ja heidän hurjastelunsa kaijut kantavat "Keskukseen" saakka, joka jurona ja epäileväisenä katsoo heitä kummulta, kunnes satasilmäinen yö vaivuttaa heidät alle aitojen, likaisiin ojiin tai haiseviin kopperoihin, joita asunnoiksi kutsutaan. Öisin tämän orjapesän samat lapset muuttuvat varkaiksi, jotka nälkäisinä, hehkuvasilmäisinä tekevät rosvoretkiään keskikaupungille, harhaillen äänettöminä kuni katuhuorat.

"Keskus" — se taas on hyvinrakennettu kaupunginosa.

Sen kadut ovat leveät ja kauniit, parhailleen kostutetut ja puhtaiksihuuhdellut, öisin kalpean sähkövalon valaisemat. "Keskus" se on, joka ympäristön hallitsee. Sen korkeimmalla huipulla, joen äyräällä leviää tori, jonka keskellä kohoaa kakssatavuotinen "kultainen" tuomiokirkko, jota ympäröivät kaupungin parhaat rakennukset: kuvernöörinpalatsi, kruunun residenssi, kolkko valtiokassa, pappis-seminaari, vankila ja päävahti. Pitkin äyrästä suikertelee "puistikko" eli "bulevaardi", jossa illoin soittelee sotilasorkesteri — huviksi valitulle yleisölle, joka mahtavasti keimailee pääkäytävällä, ja jossa on myös "salaisten huokausten polku", jolla vaeltamista pidetään epäsäädyllisenä. Uhkealta kuvernöörin parvekkeelta, jota valkoiset pylväät kannattavat, avautuu ihana näkyala "Takalistoon" ja ympäristöön. Tämä balkongi on — historiallisesti merkillinen. Sen vasemmalla puolella on näet säilynyt Pugatshevin kapinan-aikuisen tykinkuulan puhkaisema reikä. Koleravuonna oli parvekkeen eteen asetettu lasiruutuja. Sieltä oli kreivi Perovski katsellut rikoksentehneiden sotamiesten mestausta. Sieltä pitäen oli kukistettu vierasrotuisia kansoja miljoonien ryöstöjen aikakautena. Olipa tämä parveke kerran, hirveän tulipalon sattuessa Takalistossa, antanut paikkakunnan sukkelalle seuramiehelle, valtionrahastonhoitaja Vertiporohille aihetta vertaamaan kuvernööriä keisari Neeroon, joka ihaili Rooman paloa. Siitä saakka tämä lisänimi oli säilynyt kuvernööreillä, ja nykyinen läänin isäntä, siitä kuultuaan, oli lisäksi hiukan imarreltu ja huomautti karkeasti naurahtaen:

— Toivoakseni on kuitenkin jonkunlainen eroitus minun ja Neeron välillä!

Johon piirioikeuden esimies Kuporosov sukkelasti huomautti:

— Eroitus on oleellinen, teidän ylhäisyytenne: Neero poltti oman kaupunkinsa, vaan te olette omanne hyvästi rakentaneet.

Ja hän osoitti pehmeällä kädenliikkeellä Joentakalistoa.

Tuo Takalisto näytti balkongilta katsoen häkiltä, jota kaikilta puolilta ympäröivät elevaattorit, suunnattoman suuret tehtaat, joiden korkeat piiput savusivat yötäpäivää, — tiilitehtaat, mustat kuin köyhimysten haudat. Se näytti maahan upotetulta lokaviemäriltä, johon oli kasautunut jotain elävää ja viheliäistä, sentähden että äänet sieltä kantautuivat ylös kuin hätähuudot ja sen laulut kuuluivat huokauksilta. Oleellisesti oli Kuporosov oikeassa: — epäilemättä vallitsi "hyvä järjestys", tuo kirottu ijänikuinen "hyvä järjestys", jota ylläpidettiin pistinten ja poliisisapelien avulla, tuottamatta iloa paremmin kuin onnettomuutta edes niille, joita varten sitä ylläpidettiin. Takalisto oli köyhä rikkauden kustannuksella. Keskus oli rikas ja vallitsi kaikkea, mutta molemmat olivat ne yhtä onnettomia. Synkässä siimeksessä, jonka luovat työn ja pääoman taistelu sekä ennakkoluulot maan alle painettuine terveine järkineen, huokailevat nykyajan kaupungit levittäen myrkyllistä henkeään kauvas vihantiin ympäristöihin. Ne ovat äärettömän suuria kehruulaitoksia, missä orjien vaivat ja vastukset muovataan herrojen haaveelliseksi hyvinvoinniksi; missä sadat, puoleksi maahanmusertuneet majat kannattavat palatseja, joissa sallimususkoiset isännät huokailevat elämän ymmärtämättömyydestä. Ne ovat noita "isäin maan" avaroita lintuhäkkejä, joissa lapset itkien ja parkuen tappelevat, kunnes itsekkin muuttuvat noiksi haaveellisen-hyvinvoiviksi isiksi, — jotka luulevat pahaa painajaisuntansa oikeaksi elämäkseen. Tässä unessa häämöttää kauppiaan silmään leveäkylkisiä vilja-aittoja, niin suuria että ne puristavat ilmanrantoja; tuomiorovasti uneksii juhlallisia nimipäivä-jumalanpalveluksia, uusien myymäläin avajaisia tai voittojuhlia vihollisista, jotka jo ammoin sitten ovat muuttuneet ystäviksi; virkamies uneksii setelimerta, jonka yli hän huolellisesti koettaa purjehtia; poliisipalvelija — paratiisia, joka on hänelle määrätty piireihin jaettavaksi… Siinä kaikki, tässä uni-elämässä, luokkiinsa määriteltynä. Jokaiselle on annettu "tiskinsä", jonka takana hän on velvollinen seisomaan ja pitämään itseänsä onnellisena, sentähden että isät ja esi-isät ja esi-isien isät ovat seisoneet samallaisten tiskipöytien takana ja pitäneet itseänsä onnellisina, vaikka ovatkin nähneet taivaantähdet ja auringonvalon — aavemaisten varjojen vilmehtivässä leikissä. Kaikkiin hengen uteluihin on olemassa jo ammoin valmiit vastaukset, jotka ovat muuttuneet pyhiksi sananlaskuiksi; näistä pyhistä sananlaskuista on sitten vuosisatojen kuluessa muodostunut joko kirjoitettuja tai kirjoittamattomia sääntösarjoja, jotka määrittelevät jokaisen ihmisen askelen ja jokaisen huokauksen. Ammoin on mennyt se aika, jolloin oli erämaita, minne profeetat poistuivat tähdistä tiedustamaan uusia vastauksia kärsivän, tuon ijäti janoavan, ijäti tyytymättömän sielun kaihokysymyksiin. Ne erämaat ovat jo asutut, rikotut palasiksi leirialueihin ja osastoihin, niitä pitkin rientävät ylimääräisillä junilla, "elämän järjestäjät ja oikeuden varjelijat". Nyt on profeettana — pakolainen! Hänen intohimoista puhettansa kohdellaan käskemällä hänet poliisikonttooriin, ottamalla pois passi, lähettämällä hänet kotiseutunsa arestanttiasemalle, ja pahimmassa tapauksessa — tyrmään tai hirsipuuhun! Ja nämät aikoja sitten profeettansa kivittäneet nykyajan kaupungit — ne ovat lain suojassa elävien vääränrahan lyöjien kouluja. Oikea, alkuperäinen kultaraha muovataan siellä vain maanalaisissa komeroissa, vaan sitä vainotaan. Se väärä raha taas, jonka on syönyt vuosisatojen home, — se on käytännössä kouluissa, raastuvissa, kirkoissa; sillä ostaa ja elää tuo "onnellinen sääty", jonka ikeen alla ihmiset puristuvat, juopuvat, tulevat hulluiksi tai kohoavat myös elämän "valtijoiksi" ja jota onnellisimmatkin nimittävät "kirotuksi!" Elämä kävisi kauheaksi, hirveän sietämättömäksi, jolleivät uudet kultaiset tuulahdukset kerran puhaltaisi tässäkin suon vetelässä, halpahenkisessä sopukassa. Sillä uusi ajanjakso on koittanut, ajanjakso, jolloin lapset äkkiä pakenevat isiensä rakentamista vankikopperoista. Tämä "paon henki" humisee pitkin "takalistoja" ja "keskuksia", pitkin toreja ja synkkiä katusolia, se ei salli nuorten, ylpeiden sydänten nukkua, vaan ojentaa heille leveäkyntisen, känsäisen, vahvan kansanvaltaisen kätensä. Ei lapsillekaan suo lepoa tuo outo paratiisi, jota vielä ei ole pirstottu poliisipiireihin, eikä enää isien jylhää taistelua lastensa kanssa käydä kaikkialla yhtä hedelmättömästä kuin ennen. Köyhät, huonosti puetut tytöt, jotka juoksentelevat "kursseilla" pitkin pääkaupunkien katuja, ylioppilaat ijänikuisissa puseroissaan, nuot usein karkoitetut ja jälleen takaisin palanneet nuorukaiset, koko tuo nuoriso, joka kantaa tuhansia anomuksia kaikenlaisiin kouluihin, missä vain on kymmenenkään vapaapaikkaa, joka lymyy kosteiden katujen kulmissa nähden alati puoleksi nälkää surkeain elämänvastusten keskellä, joka haaveilee "sosiaalisia mullistuksia" ja oikeuden ja totuuden riemukulkua, — kaikki ne ovat porvarien lapsia, kauppiasten lapsia, joiden välit usein ovat rikkoutuneet vanhempiensa kanssa, kaikki ne ovat Staromirsk kaupungin lapsia! Kenties heitä noilla uusilla valituilla urillaan odottelevat uudet "pimeät kopperot"…

Mutta "paon henki" kuni virkeä luomisaate menee perintönä, ja lapset ja lastenlapset musertavat viimeisetkin väliseinät, ristikot ja tiensalvat… Elämän vanha temppeli on haljennut rakoihin ja niiden rakojen lävitse tirkistelee lempeitä kasvoja, ja säälittä repivät he alas tämän temppelin, kokonaan, niin ettei mitään jää jäljelle. Nuoret, terveet kourat kolkuttavat suljetuille oville. Kolkuttavat, kolkuttavat kovasti… Te avaatte heille oven, te tyrmän asukkaat! Taikka muutoin ryskyen ja jyristen teidän salpanne romahtavat alas, ja myrsky teidät pois pyyhkäisee! Vapautetun hengen myrsky! Voimattomat olette te sitä sammuttamaan, tuntien lähestyvän turmionne… Se on mahdoton sammuttaa. Sen iskuista putoavat viimeisetkin ruostuneet lukot, hajoavat tuhkaksi salaperäiset sinetit, ja vapaa ihminen nousee täydessä koossaan, singoittaa siteet ja hengittää täysin rinnoin mailman avaruuden vapaata ilmaa! — —

Kaupungissa vallitsi vielä vilkas liike, sen keskuspuistosta kantausi avaruuteen soiton säveleitä ja jossakin paikassa Takalistolla pimpahtelivat vielä viimeiset viulut, kun gnjesdofkalaisen papin troikka vieri yli torin, saaden harvat ohikulkijat katsahtamaan puoleensa, ja käännyttyään kapealle kadulle päävahdin ja lääninrahaston välillä, pysähtyi kauppiaanrouva Skvortsovan portilla, jossa hengellisen säädyn herrat tavallisesti seisahtivat.

— Ihanko pappeja? — kuului käheä ääni. Portin äärestä lankesi korkea, repaleinen varjo, jonka pää muistutti näöltään haarikkaa, mihin on pistetty patalakki.

— Pappeja! pappeja! Profeettoja ja apostoleita! — sopersi varjo juopuneella hilpeydellä: — ah kuinka se on hyvä ja hauska! Aivankuin armonaurinko taivaasta… Lähettipäs Herra lohduksi tiakka-herkkusuulle sopivan seuran!

— Ei vain mahtane olla Koslofkan tiakka, — kuiskasi Iivana pappi
Matveille: — nyt sen vältti!

Samalla kapusikin mainittu herra rattaille.

— Kas pappeja! pappeja! Eihän vain liene tuttuja? Johanneksen hevoset ja hänen on kulkusetkin! Gnjesdofkan arvoisa pappiko siellä istua pörröttää?

— Sama mies!

— Hyvä Jummala nähköön! Oi riemun kurimusta! Vaan kukas tää toinen on? — Isä kulta Matheus, evankelista hurskas! Riemuitse sielun', iloitse aistin'! Jummalan nimessä… Siunatkaa hengelliset herrat himoitsevaa tiakkaa!

— Juopottelustako sinä himoitset? — hymyili Iivana pappi.

Tiakan hirmuisen iso pää ailahti alakuloisesti.

— Mistä juopottelusta! — rupesi hän synkällä äänellä puhumaan: — silloinhan sitä juopoteltiin, kun tiakaksi vihittiin… Ja oli ne myös silloin kekkerit, kun vaimo kuoli! Vaan tämä tämmöinen ei ole juopottelua… Tulinen pätsi: syytipä siihen kuinka paljon tahansa viinuskaa, niin se heti kuivaa! Sillä lapsissani mua Herra rankaisee…

Kuultuaan kulkusten helinän portilla, astui tulijoita kohtaamaan myös itse Skvortshiha, "kypsänä ja makeana", kuten hänestä papisto ylistellen sanoi. Vierasvaraisesti remahtivat portit heti auki; ilmestyivät rengit ja saivat hoitoonsa hevoset, joita kauvan taluttelivat edestakaisin pitkin pimeää solakatua. Vieraille annettiin paras huone — talonväen sali avaroine itämaisine uudinvuoteineen — valoisine seinäpapereineen ja akkunoilla seisovine geranium-kukkineen. Heti kun papit olivat päässeet sisään, kantoi heidän kintereillään mahdottoman kookas palvelijatar sisään mahdottoman kookkaan samovaarin, ja heti samalla ilmestyi myös emännän musta kissa kiemailevine liikkeineen.

Tiakka luikki sisään heti pappien perästä. Lampun valossa hän näytti kuivalta, pitkältä, kolkolta mieheltä, jolla oli yhteen sykkyrään kähärtyneet hiukset päälaella, terävä nenä ja aivankuin säikähtyneet silmät. Milloin hän vaipui synkäksi, milloin hilpeni iloiseksi, — mutta hänen iloinen äänen sävynsä teki oudon vaikutuksen ikäänkuin olisi hänessä nauranut itsensä-hirttänyt ihminen. Hän oli läpeensä rauhaton: milloin nousi seisomaan, milloin istuutui, milloin piilotti kädet taskuihinsa ikäänkuin etsien niiden syvyyksistä jotain unhoitettua, milloin hän kömpelösti niillä teki liikkeitä, niin että hänen varjonsa vuoroin taittui ja taipui.

— Kuinkas nyt on lapsiesi laita, tiakka? — kysyi Iivana pappi peseydyttyään ja puistellen pölyistä viittaansa.

— Antun, sen nuoremman, ajavat pois seminaarista.

— No mistä syystä?

— Tietääpä tuon mistä syystä ajavat… Urhoollisuudesta!

Iivana pappi naurahti:

— Ja sitä, sinä tiakka, kummastelet!

Tiakka hujautti kämmeniään harittaen sormiaan ja kuuristui kokoon aivankuin varustautuen lentoon lähtemään.

— Vaan minäpä en salli Anttuani loukata, en salli! — huudahti hän intohimoisella ja kiusautuneella äänellä: — mitä he hänestä tahtovat tehdä? Sellaisenko rapajuopon kuin joksi isänsä on tullut? Minä lähden tästä vielä keisarin puheille! Anttu poikaani minä en vaihtaisi tuhanteen Petroviin tai Pavloviin. Sillä oman Anttuni minä… Voi taivasten Herra sentään… Minun Anttu poikaseni!

Hän istahti tuolille ja taas samalla hypähti siltä ylös.

— Äiti-vainaja… kuoli… Vie hänet, sanoi… Vie hänet, tiakka… tuo meidän Anttu… Opasta hänet mailmaan! elköönkä hän saako, sanoi, samaa kokea kuin me… sillä hänellä on sydän… Jumala nähköön! No, mitäs siitä… Sai nyt kokea mailmaa. Nytpähän tietää, poika! Kaikki tietää, ketkä kirjastosta noita kirjoja raahasivat. Kaikki, — niin hän minulle kertoo, — tunnen, jotka ottivat, jotka lukivat, — sentähden että hyvällä, sanoo, meillä ei anneta eikä oteta missään, ja lukea kuitenkin täytyy. Mutta tokko noin vain voi ilmiantaa tovereita?

— Ah, se on siitä asiasta! — virkkoi Matvei pappi mielenkiinnolla, kuten tutkija: — kirjavarkaus käsikirjastossa? Äärettömän tärkeä juttu!

— Niin, pakkokos oli varastaa? — huusi tiakka: — kirjoja! Ja mitä varten varastivat? Lukeakseen! Meille eivät ole antaneet eivätkä anna meidän lapsillemmekaan! — Vaan miksikäs sitten kirjat ovat olemassa? Miksi niitä painetaan? Miksi niitä myödään? Miksi niitä hyllyille ladotaan?

Joka kysymyksellä viskasi tiakka kätensä ylöspäin, ikäänkuin olisi valmistautunut voimistelupukin yli hyppäämään, ja silmänsä paloivat kuin hiilet.

— Valhetta! valhetta! valhetta! — rääkyi hän kuin hirmuinen korppi, laihana ja retuisena: — läpiläpeensä valhetta! Perinpohjaista petosta! Eikä ole minulla pelastusta! Pieksäkää minua! läkähyttäkää minut! Vaan mistä syystä lapsiani… pienokaisiani vainootte? Miksi heidät pistetään kivipussiin? Häh? Nehän kuuluvat minulle, minulle! Akatemiaan hän pyrki, Anttu poikani. Taideakatemiaan! Heti kun muka pääsen tästä… Vaan kuinkas nyt käy? Taas kai pistetään pussiin… ja orjan leima päälle… hengelliseen säätyyn! Minne sitä kolmannelta luokalta pääsee? Voi minua kerjäläistä, viheliäistä, köyhää ja alastonta… ei ole minulla varoja mistä antaa… Paitani antaisin, vaan sekin on juotu! Isä pappi! Olenko sulle kertonut, kuinka Pietariin matkustin? Ylioppilas antoi mulle 25 ruplaa. Isälläni oli ollut tuttuja kauppiaita, — istuttivat minut härkävaunuun muutaman ajajan taakse! Härkäin kanssa matkustin puolentoistatuhatta virstaa, talvella… ne menivät teurastettaviksi, minä opintielle… halusin päästä taiteilijaksi! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha!

Hän tempasi itseänsä vatsasta ja taipui kaksinkerroin naurusta. Mutta siltä näytti ettei hän oikein nauranut, vaan kiemuroi hirveän sisällisen kivun vallassa. Ja kamalaa oli kuulla hänen nauruansa, joka ei vähääkään soveltunut hänen kiristettyihin hampaisiinsa ja palaviin silmiinsä.

Isä Iivana kiskasi auki akkunan, josta heti tunkeutui sisään soiton säveliä.

— Haluatko rommia teen sekaan, tiakka? — kysyi hän.

Vastauksen asemasta alkoi tiakka särkyneellä äänellä laulaa:

    Kuinkas virat kestää vo-vois,
    Jollei rommiakin jo-jois!!

Sillä aikaa kun tiakka sekotti rommiaan ja perinpohjin rupesi pappi Matveille kertomaan kirjasto varkaudesta sekä siitä, kuinka "ne jesuiitat" tahtovat pakottaa hänen poikaansa ilmiantamaan tovereita, — hiipi Iivana pappi hiljaa ulos, soiton sävelten ja kaupunkiliikkeen houkuttelemana. Hänestä oli mieluista kaupungissa ollessaan maleksia yönhämärissä pitkin katuja antautumalla epämääräisiin kaihelmiin tai muistelmiin, — jonkunlaiseen aatteiden ja mielikuvitusten säännöttömään virtaan. Kuljeksia ikäänkuin kaukana toisella taivaankappaleella, hetkeksi irtautuen taloudellisista huolista, riidoista vaimonsa kanssa, rettelöistä seurakuntalaistensa kanssa. Silloin tuntui kuin ei olisi ollutkaan sama ihminen, vaan oli joku muu, vieras sille Iivanalle, joka oli juossut pitkin vainiota pidellen säikähtynyttä härkää kiinni hännästä. Ja muistaen tämän tapauksen, nauroi Iivana pappi pitkää naurua hiljaa itsekseen.

Yö oli kostea. Joelta kohosi kevyt usva. Usvan läpi vilkuttivat Takaliston tulet himmeästi. Puistikosta kuului lakkaamatonta kuhinaa ja kävelijäin puhetta ja naurunsorinaa; orkesterissa pauhasi torvi: tor-rre-a-door…

Taivaalla tuikkivat tähdet.

Iivana pappi pannen kädet selkänsä taa poikkesi torille ja luoden itsestään sähkölampun heijasteessa mustan ja kummallisen varjon, — joka milloin ajoi häntä takaa, milloin pakeni hänestä poispäin, — kulki kohti pientä obeliskia, jonka olivat pystyttäneet "kiitolliset asukkaat muistoksi sotilasmajoituksesta vapautumisesta". Siihen hän pysähtyi ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki hänestä tuntui satumaiselta sähkölamppujen valossa: sekä rakennukset että ihmisten liukuvat haamut että puutarhassa pauhaava orkesteri. Jollakin katukäytävällä kaikuivat kumeat askeleet. Jossakin puiden takana helisi naisen nauru, suutelon tapainen suhahti ilmassa… ja hänen nenäänsä tuntui syreenin tuoksu.

Pappi veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Katunaisen kalpea haamu liukui arasti häntä kohti, vaan pakeni sitten säikähtyneenä.

Pappi naurahti taas hiljaa. Hänen aivoissaan vilahteli hilpeitä ja helliä kuvia, jotka epämääräisesti houkuttelivat häntä helosilmäiseen korkeuteen.

Mutta sattumalta hänen katseensa lankesi seminaariin, ja hän vavahti, ikäänkuin joku ankara olento olisi katsahtanut häntä tutkivalla silmällä sielun sisimpään.

Hänelle muistuivat mieleen tiakan sanat: — "Ne jesuiitat"…

Ja hän vaipui tarkasti katsomaan seminaaria, mitellen katseellaan sen pimeitä ikkunoita, jotka kuin sokeat silmät tuimasti häneen tuijottivat, tuoden hänelle mieleen sen mustat koridoorit ja matalat ummehtuneet luokkahuoneet… Aivankuin hirmuinen varjo olisi langennut hänen päälleen seminaarista. Sekä häneen että hänen sieluunsa. Ja itsekkin se seisoi varjossa, minkä tuomiokirkko loi, ja tässä varjossa se näytti äärettömän isolta laatikolta, jonka sisästä hämärästi kuului pienten petoeläinten porinaa, tuollaisten lempeäin ja viattomain vankien, jotka tietämättömyyden nöyryydellä taivuttivat päänsä ijänikuisen kasvatusopillisen väkivasaran alle, jolla heidän järkiinsä ja sydämmiinsä oli hakattu — hurskastelevia hautakivien päällekirjoituksia, joiden alla heidän rintansa on ijäti suonenvetoisesti huohottava… ja puhkaistut silmänsä eivät ole näkevät muuta elämää kuin maan matojen, jotka hautoja kaivelevat. Semmoisessa laitoksessa ne olivat kasvatetut isä Iivana ja isä Matvei sekä tuo tiakka, joka niin muistutti näöltään korppia.

Iivana pappi katsoi tutkivasti tummia seiniä, ja kasvattajaan haamut kuvastuivat hänestä sellaisina kuin hän ne muisti, kaukaisina ja vieraina, — mutta niinkuin astroloogin horoskoopissa näkyvinä tähtisikeröinä, jotka leikitsivät ratkaisevaa osaa hänen elämässään. Ensinnäkin rehtori… ketun karvain en nokkela munkki, jolla oli läpitunkevat helosilmät ja joka alati juoksenteli pitkin noita pitkiä, pimeitä välikäytäviä, kourissaan hiirenhännän tapainen punottu palmikkoruoska, kaikkialla äkisti ilmestyen luomaan muka järjestystä ja yhtä äkisti taas kadoten näkyvistä. Hänen unelmanaan oli luoda järjestystä elämän kaikissa piireissä, — järjissä, sydämmissä, käytöksessä. Saatuaan jonkun kiinni itse "rikoksen teossa", esimerkiksi paperossi hampaissa, kuljetti hän syyllisen kuni hinaajalaivalla kiskoen omaan asuntoonsa. Ja koridoorit kuiskasivat: — "joutuipas taas muuan Babylonin vankeuteen". Tätä vankeutta kesti toisinaan toista tuntia. Se alkoi kuuluisalla kysymyksellä:

— Häh?

Jolloin vangittu heti alkoi hikoilla ja kiemurrella.

Ei se ollut vaarallista että hän oli tullut tupakoineeksi. Kaikkihan tietävät että seminaarioppilaat tupakoivat ja juovat. Mutta hänen täytyy se tehdä niin etteivät ihmiset näe, sentähden että "meitä vastaan" on muutenkin paljon syytöksiä.

— Me olemme — apostoleita! Meidän täytyy kantaa pappispukumme puhtaina ja valkoisina, jotta ihmiset meitä kunnioittaisivat ja kulkisivat meidän ääntämme kohti, kuten lampaat hyvän paimenen ääntä kohti. Meidän heikkoutemme taas, meidän mustat tahramme, ne meidän täytyy salata, jollemme voi niistä vapautua. Elämässä täytyy olla ankara järjestys.

Senjälkeen hän alkoi puhua tupakoimisen vahingollisuudesta, vaikka itsekkin poltti, jonka kaikki tiesivät, — puheli kauvan ja viehättävästi, täydellä asiantuntemuksella, vieläpä koetti huvittaa vankia. Ja kun tämä jo alkoi tuntea jonkunlaista mielenlaatua luennoitsijaa kohtaan ja alkoi päästä jännityksestään, niin rehtori yht'äkkiä rupesi syyttämään oppilasta kaikista hairahduksista mitkä suinkin olivat tapahtuneet seminaarissa, mainiten että se, joka kykenee pieneen rikokseen, se kykenee suureenkin, sekaantui ja kompastui puheessaan tahtoen kysyä, kuka oli särkenyt ristikon alemmassa koridoorissa päästäksensä yöllä ulos, — kuka oli vienyt käsikirjaston avaimen, — tai kuka piirtänyt luokan taululle rehtorin kuvan, joka esitti munkkina elävää aasia. Ja voi sitä, joka huumautuneena ja hämmentyneenä edes kautta rantain jotain tuli ilmaisseeksi: hän joutui toverien kesken ikuisen ilmiantajan asemaan, vaeltaen yksikseen kuin hyljätty. Ja jos hän oli heikkosieluinen ja kostonhaluinen, niin hänestä todella tuli tuollainen ilmiantaja, rehtorin lemmikki ja välttämätön ase.

Luokalla ollessaan oli rehtori viehättävä kertoja.

Hänellä oli oma teoriansa maasta ja taivaan tähdistä.

"Viimeisen tuomion päivänä maapallo eriää perusosiinsa. Ja koska maan perusosat yht'aikaa ovat ruumiin perusosia, niin koko maa muuttuu ylösnousseiksi ruumiiksi. Ja nämät ruumiit, ottaen kuolemattomat sielunsa, sijoittuvat eri tähtiin, kukin kunniansa mukaan."

Näin hän tulkitsi tekstin: "toinen on kirkkaus kuulla, toinen on kirkkaus tähdillä".

— Minne joutuvat syntiset? — kysyttiin häneltä.

— Tulevat vaeltamaan kuin Kainit sammuneissa taivaankappaleissa.

Hänen mielikuvitukseltaan ei saata kieltää suurenmoisuutta, — mutta mahdotonta on myös olla tunnustamatta, että hänen kasvatusjärjestelmänsä uhrit voivat joutua ainoastaan sammuneisiin taivaankappaleihin.

Dogmaattisen jumaluusopin opettaja, herra Vysokov, oli toisenlainen mies. Hän oli kuin synkkä, salaperäinen jatko rehtorista.

Musta, juro, vaatelias, joka julmasti hymyillen piirteli ykkösiään arvosteluvihkoihin; mies, jolla aina oli erikoinen mielipide, mies, joka ei yhden vuoden kuluessa antanut anteeksi hairahdusta, joka oli tehty vuoden alussa; — ainokainen, joka lausui mielipiteensä rikoksentehneiden erottamisesta, vaikka yleinen kasvatusopillinen sääntö neuvoi anteeksiantoon. Tämä Vysokov nosti itsensä taivaan korkeuteen, ylemmä rehtorin tähtiä — ja näki siellä ainoastaan synkän Jumalan — rankaisijan, joka näkymättömältä valtaistuimeltaan lähetteli ainoastaan ruttotauteja ja nälkää, tulvia ja maanjäristyksiä, ja kaikellaisia onnettomuuksia. Kaiken kurjuuden, kaikki elämän sattumat selitti hän vain tuon armahtamattoman Jumalan rankaisuksi tai sallimaksi, kaikki elämän riemut — vain kiusauksiksi.

— Kärsivällisyys, — puheli hän yrmeällä ja hillityllä rintaäänellään: — se on ensimmäinen kristillinen hyve.

Hänen rakkautensa Jumalaan oli rakkautta kidutetun orjan, joka suutelee hallitsijansa ruoskaa, — rakkaudesta lähimmäisiin puheli hän kuin vihasta heidän virheisiinsä, jotka loukkasivat Jumalaa. Hänen taivaansa oli hirmuinen ja hänen kolkko kaunopuhelunsa sai usein arkoihin sieluihin ja ahtaisiin järkiin istutetuksi tämän kauhun ikipäiviksi.

Tämä kauhu sieluissaan astuivat he elämään sitä oppia levittämään.

Iivana pappi kääntyi väkinäisesti poispäin seminaarista, aivankuin sen seinistä, sen akkunoista ja korniiseista olisi eroittanut Vysokovin kasvonpiirteet.

Ja hilpeästi huoahdellen alkoi hän muistella koulun rippi-isää, joka oli opettanut "homiletiikkaa, se tahtoo sanoa: hengellistä kaunopuheisuutta". Oi, se oli ollut tykkänään maanpäällinen opettaja!

Pukinpartainen, hieman kyyryselkä, suopea, kasvoiltaan väritön, katseelta lempeä, — sellainen hän oli tämä rippi-isä, joka piti erittäinkin nimisanoista: "pukki", "juustopiirakka", "villavantu". Hän oli vasta hiljattain, leskeksi tultuaan, siirtynyt maalta kaupunkiin ja oli vielä täynnänsä maalaismuistelmia. Ollen hyvin raihnainen ja alentuvainen, tummansinisine rypylänenineen, — opetti hän enemmän käytännöllisiä neuvoja kuin tieteitä, joista hänellä ei ollut suuria luuloja.

— Teidän pitää aina autuoida talonpoikaa, — puheli hän, — niin hän heti teille lahjoittaa kauniin vasikan! Kultainen hän on tuo talonpoikaisukko… Täytyy vain osata olla hänen kanssaan mielinkielin.

Pitkään, lauhkeasti, yksitoikkoisesti saattoi hän puhella "vasikoista", "kukko-kultasista", "muna-pienoisista", aivankuin olisi hourinut ja nähnyt valveillaan kultaisia unia. Ja kaikkien oppilastenkin edessä alkoi häämöittää jonkunlaisia kullankeltaisia vainioita, joita pitkin herttaiset talonpojat vaelsivat kannellen kultaisia vasikoitaan. Verot kuvautuivat runollisessa loistossa, kaikissa syttyi halu pian päästä sinne… noille kultaisille vainioille!

Ja tämä uni, tämä houre mielessään astuivat he elämään.

Ja kaikkia sen ilmiöitä katselivat he hautakirjoitusten hassutusten valossa eivätkä sen kaikkia hirveitä näytelmiä voineet tajuta. Hellät luonteet sulivat ja turmeltuivat kaksinaisuuden kidutuksissa, sen välillä mitä tiesivät ja mitä näkivät; kuivat luonteet kovettuivat ja julmistuivat, ylpeät luonteet — vimmastuivat ja vajosivat lopuksi alastomaan halveksumiseen itseänsä, ihmisiä ja kaikkea pyhää kohtaan.

Iivana pappi huokasi ja kääntyi poispäin. Kello päävahdissa löi verkalleen ja juhlallisesti yhtätoista.

— Isä pappi! — kääntyi karkeasti Iivana papin puoleen aikuinen mies esiliina yllä, ilman lakkia, hiukset hajalla: — etkö ole sattunut näkemään Udalovin emäntää? Se näet kuuluu karanneen… Ole hyvä ja sano!

— En tunne mitään Udalovin emäntää!

— Voi sinua, veli veitikka… Hänethän koko kaupunki tuntee! Kyllä minä hänet… Aidan alitse konttaa — kapakkaan… Isäntä häntä pieksää… Se on näet urakoitsija, se isäntä… Udalov! Ehkä olet kuullutkin? Rikas, vanhanajan urakoitsija! — Hänellä on tehtaita! Vaan eukkonsa, näes… se on mahtava… Minä, kuulehan, olen salvumies isännällä… Minä olen näet entinen emännän rakastaja. Udalov hänet koppoi kynsiinsä… melkein kuoliaaksi rutisti… Siitä se hänellä alkoi sitten… No voi sun… Pitänee vielä lähteä etsimään "Plevnasta"…

Hän poistui pikaisin askelin kopistaen saappaitaan.

Hiljaisuus! Jälleen soljahti suutelo ja naisnaurun helähdys kuului ilmassa, kahdestakin eri paikasta, aivan kuin kukkaisten lehdet ylhäältä varisten sipaisevat ilman kieliä… Vaan puistossa yhä kävellään, kävellään — aivankuin ei sieltä voisi mihinkään muualle päästä. Ja taas orkesteri urheasti pamahuttaa ilmoille "Vainajain tanssin", tutun Iivana papille jo siltä ajalta, kun hän täällä oli kuljeskellut Paulinkan kanssa.

Hän muisti Paulinkan, muisti oman vaimonsa ja huokasi syvään, ja hengähtäen ilman ulos rinnastaan, alkoi hiljaa kävellä edestakaisin pitkin toria.

Mitä oli tapahtunut hänen elämässään?

Jotakin enää korjaamatonta…

Aivankuin häneltä olisi sielu kiskaistu pois! Ei kenenkään kanssa hänellä ole todellista, lemmekästä suhdetta: kaikelle ja kaikille on hän vieras ja kaikki ovat hänelle vieraat. Ja ainoastaan täällä, tässä hiljaisuudessa, tässä unhoituksessa, tässä kaukana-olemisessa kaikista häiritsevistä pikkuasioista, — hän tuntee ja näkee, millainen alituinen, ruosteen lailla jäytävä tuska hänessä asuu. Tuolla jossakin etäällä ovat heinäsuovat, joita härät näykkivät; siellä ovat pitäjäläiset, joille hän pitää saarnoja "Kolminaisuuden selitysten" tai "Putjatinan" mukaan, siellä ovat peltosarat kylvöilleen ja hutiloivat rengit… Kaikki ne ovat vieraita ihmisiä ja hän on heille vieras, — joka on sattumalta heidän pariinsa joutunut olosuhteiden pakosta ja esimiesten käskystä… Koko se elämä on hänelle vieras: hän on valjastuttanut itsensä sen ikeen alle arvostelutta, sentähden ettei hänen edessään ole sattunut olemaan muuta mahdollisuutta kuin tämä ies…

Ja kas sitten… vaimo! Kuinka hän oli mennytkin naimisiin hänen kanssaan? Mistä syystä? Edes kysymättä, toiselta, tahtoiko tämä vai ei? Hän oli väkisten tullut menneeksi naimisiin… Seminaarista päästessä oli hän ollut kuin juovuksissa. Kaikki oli hänestä näyttänyt valoisalta, kaikki ihmiset — hyviltä, iloisine kasvoineen. Hän oli syleillyt jotain naista ja silloin oli heille toivotettu onnea… ja kohta oli heidät vihitty! Hän oli pitänyt avioliittoa syrjäasiana, — pääasia muka oli edessäpäin — elämä! Vieläpä hän muisti kuulleensa että tällä korkeavartaloisella, hiukan kalpealla, hiukan ylpeällä neitsyeellä oli romaaninsa… Muistipa hän lisäksi nähneensä kyyneliä hänen morsiushuntunsa alta, runsaita kyyneliä, jotka häntä hiukan olivat loukanneet, mutta hänhän tiesi että "kaikki morsiamet itkevät"…

Ja sen jälkeen — oli alettu elää… Ja sitten…

Huomaamattaan joudutti hän askeleitaan aivankuin ei olisi tiennyt, mihin rientää torilta.

Ei hän ymmärrä vaimoaan!… Vieraita ovat hänelle ihmiset kaikki!
Vieraita!

Paulinkka… se on toista! Se on hänelle likeisempi! Ja jollei
Paulinkka…

Ja hänestä tuntui kuin ilman Paulinkkaa mailma olisi ollut autio erämaa! Ihan hirmuinen ilman häntä. Kas siitä se eukko on mustasukkainen… Vaan hänpä oli tuntenut Paulinkan pienestä tytöstä… aivan pikkaraisesta… tuollaisesta koulutyttösestä lyhkäsissä hameissa. Ja hänhän se juuri oli hänet naittanut Matveille? Mutta rakastaako hän itse ehkä häntä? Tietysti rakastaa… kuten hyvää naista — ainoastaan. Kuten suloista naista! Vai onko se synti?! Eikö sitten voisi häntä rakastaa? Hänhän sitä naista ymmärtää… eikä usko mitään juoruja… Se on kaikki roskaa, paljasta panettelua! Se nainen on puhdas, puhdas… ja kunniallinen! Kas huomenna hän lähtee hänet palauttamaan… ja lepyttää hänet jälleen… Mitä, hän, Iivana sanoo, sen on Paulinkka tekevä!

Pappi innostui niin mietteissään että teki liikkeitä käsillään suureksi kummastukseksi päävahdin edessä kävelevälle vartijasotamiehelle, ja pysähtyi keskelle toria muistelemaan Paulinkan kirjettä.

— Niin, kentiesi hänkin on onneton! Ja minä kun luulin… sillä onhan Matvei hyvä mies! Vaan mistä nyt tuulee? Aivankuin meitä elämässä joku painaisi, estäisi hengittämästä… Aivankuin elämä olisi tyrmä!

Yht'äkkiä kirkkaan sähkövalon hohteessa, ikäänkuin sen elämän lihaksimuuttumisena, jota oli miettinyt, nousi hänen eteensä nainen ja horjahdellen heikoilla jaloillaan alkoi soperrella herkästi ja surkeasti, tuhmansekainen hymy huulillaan:

— Kauppias! kauppias! Anna juopolle naiselle kolikka… Anna!

Hänen yllään oli hyvin leveä kapotti, aivankuin tehty vanhasta neulotusta peitteestä, johon hän oli sotkeutunut ja jonka liepeet pölisten lakasivat maata. Hänen juopoilla kasvoillaan väreili mielenvikainen hymy ja hän ojenteli käsiään, joissa törröttivät halvatut sormet.

— Minä olen se Udaliiha! Minut kaikki tuntevat! Anna, kauppias… Minä annan takaisin! Anna velaksi! Yksi kolikka vain! Juon vainajain kunniaksi!

Kyynelet tippuivat hänen silmistään, mutta hän hymyili kuitenkin.

— Vainajain muistoksi!

Horjahdellen ja nikottaen, aivankuin nyyhkyttäen, tunkeusi hän ihan kiinni Iivana pappiin, joka kolkosti väristen näki hänen mustat, mielettömät silmänsä, pyöreät kuin pöllöllä, mutta tummat, pohjattomat kuin tuntemattoman murheen mailma.

— Kentiesi sinäkin, kauppias, olet… vainaja? Sinunkin puolestasi minä juon! Niin, niin! Katsohan vain eläkä sano…

Hän laski papin rinnalle raskaan, kylmän, aivan kuin kuolleen kätensä, arasti ympärilleen katsahtaen ja kuiskutellen:

— Miehelleni näet et saa sanoa! Kaikki ovat kuolleet… kaikki… minäkin!… Mutta hän, se yksi mies… on vielä elossa!

Iivana pappi kopeloi taskustaan lantin ja tahtoi antaa, jotta toinen poistuisi.

Mutta samalla äskeinen hakumies äkisti koikki esiin poikkikadulta ja, tehden hirmuisia harppauksia, syöksähti salaa naisen kimppuun.

— Sainpas sinut kiinni, juopotar! Sinun tähtesi, kirottu, minä tässä saan väsyksiin laukata… Vaan kyllä sulle miehesi taas maksaa!

Huitoen käsiään kouristuskohtauksessa riuhtoili Udaliiha päästäen hurjan huudon.

Mies tarttui häneen kiinni ja kuni peto saalistaan, raahasi hänet pois kuin pussin, joka on sullottu täyteen jotain pehmeää, mutta raskasta ainetta.

Päävahdissa löi kello verkalleen kahtatoista.

Siellä kolisivat kiväärit, kun vartiomiehiä vaihdettiin.

Puistikosta lensivät rämisevän saksalaisen marssin sävelet: "Mit Bomben und Granaten…"

Iivana pappi meni verkalleen majataloonsa. Siellä tiakka romminjuontinsa lopetettuaan yhä vielä, hurjasti huitoen käsiään kuin korppi siipiään, jutteli jotain pappi Matveille, jonka naama näytti happamelle ja onnettomalle.

— Hei tiakka! — sanoi Iivana pappi: — jo on aika kunniansa tietää, meidän on meneminen nukkumaan!

Tiakka vaikeni heti ja alkoi hyvästellä. Hänen kasvonsa muuttuivat nyreiksi ja onnettomiksi, eikä hänen nähtävästikään tehnyt mieli poistua oven taa, johonkin pimeään karsinaan, tuskansa ja mielihauteittensa uhriksi. Pappi Iivanan kävi häntä sääli.

— Kuinkas on vanhimman poikasi laita, tiakka? kysyi hän lieventääkseen vahingoissa osotettua tylyyttään: — äsken sinä jotain pakisit ettei sinua oikein vetele lastesi suhteen? Eikös vanhin poikasi opiskele Harkovissa? Eläinlääkärikurssilla? Onkos hällekkin jotain sattunut?

Tiakka rypisti naamaansa ja alkoi raskaasti hengittää.

— Istuu tyrmässä! — tokasi hän: — valtiollisista syistä…

Iivana pappi poistui hänestä muutamia askeleita mitään sanomatta.