HOPEARAHAN KERTOMUKSET

angen myöhäiseksi oli uudenvuoden aatto-ilta jo vierähtänyt Kaarlo Kustaan istuessa yksin kamarissansa rahakokoelmaansa järjestelemässä. Ahne hän ei ollut, päinvastoin oli hän valmis lahjoittamaan nutun päältään, kun joku köyhä, vilusta värisevä poika tuli kyökkiin ja rukoili jotakin ruumiinsa verhoksi. Mutta hän oli monta vuotta kokoellut säästölippaasensa vanhoja rahoja, joita ei nyt enää käytetä, ja joita hän oli saanut milloin mistäkin, välistä makson edestä, välistä ilmaiseksi. Useimmat niistä olivat vaskisia, vieläpä rumia ja ruosteisia kun hän ne sai, mutta Kaarlo Kustaa oli osannut tuli-öljyllä tehdä ne uudennäköisiksi. Joukossa oli monta Kaarlo XII:nen aikaista, kummallisilla merkeillä varustettua, ja monta vieläkin vanhempaa, mitkä lukkari oli valikoinut niistä rahoista, joita talonpojat olivat panneet kirkonkukkaroon, olipa joukossa useita ulkomaankin rahoja outoine reunakirjoituksineen, joita ei kukaan ymmärtänyt. Viisi taikka kuusi kappaletta oli oikeata käypää hopearahaa, jotka Kaarlo oli saanut syntymäpäivinänsä ja muissa juhlallisissa tiloissa; ja nyt hän par’aikaa järjesti niitä erääsen laatikkoon, jonka hän vartavasten oli laittanut rahakokoelma-huoneeksi ja jakanut moneen monituiseen eri ruutuun ja pieneen laatikkoon. Olipa siinä muuan raha, jota hän ei voinut kylliksensä katsella; se oli vanha roomalainen hopearaha, jonka iso-isä oli antanut joululahjaksi, ja joka oli Neron ajoilta asti. Se oli peräti pieni ja pahoin kulunut raha, mutta kuitenkin saattoi toisella puolella vielä eroittaa tuon julman keisarin muotokuvan. Kaarlo Kustaa katseli rahaa puolelta ja toiselta, arvellen sitä oikein eriskummaiseksi rahaksi, kun se niin kauan oli ollut tässä maailmassa. Jospa tuo raha osaisi puhua, ajatteli hän itseksensä, niin olisi sillä paljonkin kertomista. Mutta raha oli aivan ääneti eikä hiiskunut sanaakaan, ja kynttilä pöydällä paloi pitkälle karrelle Kaarlo Kustaan istuessa ja miettimistään miettiessä muinaisia aikoja, joita raha oli nähnyt. Silloin kuului hänestä kuin olisi hopearaha ruvennut kummallisesti kilisemään; syytä siihen hän ei tiennyt, mutta tuon laatikossa soivan äänen hän kuuli, ja taisi aivan selvästi eroittaa hiljaisia sanoja, vienosti helähteleviä kuin hopeakellon ääni. Ja raha rupesi puhumaan. Kaarlo Kustaa kuulteli sitä ihmetellen, mutta vastata hän ei voinut sanaakaan. Hän kuulteli vaan; ja silloin rupesi keisari Neron aikuinen hopearaha kertomaan seuraavalla tavalla:

”Nyt on kello 12, ja ihmiset kirjoittavat vuosiluvun 1858 Vapahtajansa syntymän jälkeen. Me rahat olemme pakanoita, jotka lähdemme maailmaan sekä hyvyydeksi että pahuudeksi. Minun hopeani on muinaisina aikoina tuotu Iberian vuorista, siitä maasta, jota nyt nimitetään Espanjaksi. Nyt on tasan 1800 vuotta siitä ajasta kulunut, jolloin minä Roomassa rahaksi lyötiin, ja joka sadas vuosi minä taidan puhua. Omia elämänvaiheitani en tahdo sinulle kuitenkaan liioin kertoa. Välistä olen maannut pitkät ajat maassa; välistä ollut piilossa saiturin kellarissa Ja rikkaan silkkikukkarossa, välistä köyhänkin tyhjässä taskussa. Se saattaa kaikki olla yhden tekevää; ihmiset häviävät polvi polvelta, vaan hopea ei ruostu, raha elää kaikkina aikoina. Ja kuitenkin minä kadehdin ihmisten onnea, sillä kun oikein asiaa harkitsen, ovat he minua kuolemattomammat. Kun hopea ja kulta sekä koko maailman loisto häviää, elävät vielä ihmisten sielut ijankaikkisesti toisella puolen hautaa.

Koska nyt olen osunut sinun luoksesi, poikaseni, tahdon sinulle kertoa vuosisata vuosisadalta mitä olen nähnyt ihmisten parissa niinä aikoina, jolloin he ovat kirjoittaneet vuosiluvun 58, jolloin minä aina olen tainnut puhua. Kun makaa minun tavallani sata vuotta, niin tahtoo mielellään avata sydämensä, sen vähän aikaa kun siihen onkin tilaisuutta. Siitä syystä aloitan nyt

Vuodella 1758. Preussin suuri sotaherra, kuningas Fredrik II, istui teltassaan Silesiassa. Hän oli hiljakkoin saanut suuren ja verisen voiton Itävaltilaisista Leuthen’issä; oli haudattu monta tuhatta kaatunutta soturia ja toisten haavat vuosivat verta; monta leskeä itki; moni orpolapsi oli kadottanut tukensa. Vaan uljas ja saaliinhimoinen kuningas pesi veren pois käsistänsä ja katsellen pöydälle eteensä levitettyä Silesian karttaa sanoi hän ylpeällä luottamuksella, tämä maa on nyt minun! Hän unhoitti, että hän oli sen voittanut vääryydellä ja ihmisten verellä. Mutta ihminen voi unhoittaa paljon, kun voitonpyynti ja kunnianhimo ovat saaneet hänen valtaansa! Maailma kiitti suuren kuninkaan tekoja, ja imartelijat rohkenivat nimittää häntä ”ainoaksi;” mutta minä makasin maan alla ja kuulin sinne hänen omantuntonsa äänen, joka sanoi hänelle: ”väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!”

Vuonna 1658. Englannin mahtava suojelija Oliver Cromvell makasi kuolinvuoteellansa. Hänen ympärillänsä seisoi vääriä ystäviä, jotka olivat itkevinänsä ja surevinansa, ja hänen vieressään seisoi hänen ainoa poikansa, joka riemuitsevalla sydämellä ajatteli itseksensä: ”nyt minä pääsen valtaan isäni jälkeen!” Tuo suuri mies oli ollut olevinansa hyvin jumalinen ja pidettiinkin aikanansa kovin hurskaana miehenä, mutta kun hänen piti elämästä erota, muistui hänen mieleensä, että hän oli tehnyt monta suurta pahaatekoa ja mestauttanut herransa ja kuninkaansa Kaarlo I:sen. Ja vaikka Cromvell monessa kohden oli ollut viisas hallitsija, havaitsi hän, että hänen tekonsa eivät voineet kestää Jumalan edessä, ja se valta, jota hän maailmassa, halusi, oli ollut ainoastaan särkyvä vesikupla. Minä makasin tosin maan alla, mutta kuulin sinne asti hänen omantuntonsa äänen, joka sanoi hänelle: ”väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!”

Vuonna 1558. Toinen suuri mies, joka aikanansa oli ollut maan mahtavin ja jonka valtakunnassa aurinko ei milloinkaan laskenut, makasi nyt vanhana, voimatonna ja hyljättynä kuolinvuoteellansa Pyhän Justin luostarissa Estremadurassa Espanjan maalla. Se oli Kaarlo V, entinen Rooman keisari, Espanjan ja molempain Indiain kuningas, hän, joka kaksi vuotta sitten oli kyllästynyt valtaansa ja kunniaansa ja luopunut kaikista kruunuistansa sekä ruvennut munkiksi erääseen luostariin. Siellä seisoi muita munkkeja, mustiin puettuina, palavat vahakynttilät kädessä, veisaten hänen ympärillänsä pyhiä virsiä ja ylistäen häntä autuaaksi katumuksiensa ja hurskaiden töittensä tähden. Mutta kuolemaisillaan olevasta keisarista ei tämä kaikki ollut kylliksi Jumalan edessä, vaan hän seurasi surumielin tuntiviisarin kulkua siinä kellossa, jonka hän itse pitkäin päivinsä kulukkeeksi oli tehnyt. Vallan, kunnian ja maailman aarteet oli hän vapaa-ehtoisesti hyljännyt. Mutta siinä ei ollut kylliksi. Hän muisti, kuinka hän oli vainonnut Lutherusta, ja kuinka hän oli sallinut Espanjalaisten tappaa onnettomia Indiaaneja Mexikossa, ja kaikki munkkien vakuutukset eivät voineet saada hänen omatuntonsa ääntä vaikenemaan. Minä makasin maan alla, mutta minä kuulin sinne asti äänen, joka sanoi hänelle: ”väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!”

Vuonna 1458. Don Henrik, Portugaalin prinssi, istui Terzanabal nimisessä linnassaan ja kuulteli uutisia niistä tapauksista, jotka olivat maailman uudeksi muodostava. Pohjoisesta kuuli hän kerrottavan Mainzin ihmeellisestä Guttenbergistä, joka oli keksinyt kirjainpainamis taidon. Idästä tuli hämmästyttäviä sanomia Turkkilaisten etenemisestä, sitten kun he viisi vuotta takaperin olivat valloittaneet Konstantinoopelin, ja kreikkalaiset oppineet pakenivat levittämään viisauttansa länsimaihin. Etelästä kuuli Don Henrik sen uutisen, että hänen laivansa olivat purjehtineet Guineaan saakka Afrikan länsirannalle, joka oli pisin matka, mitä siihen asti oli kuljettu. Silloin tuo viisas ja jalo ruhtinas loi linnansa ikkunasta silmänsä lännessä lainehtivalle suuren suurelle Atlannin valtamerelle, pudisteli miettiväisesti harmaata päätänsä ja sanoi: ”tuolla valtameren toisella puolella on epäilemättä maata; voi, jospa silloin eläisin, kun se maa löydetään!” – Ja minä hopearaha makasin maan alla, mutta minä kuulin hänen äänensä, ja kaiku vastasi siintäviltä sinilainehilta: on, on, siellä on maata, siellä on Ameriika, ja Kristoffer Columbus käy par’aikaa koulua Genuassa.

Vuonna 1358 makasin minä erään ritarin arkussa. Hän puki kultaisen sota-asun päällensä ja ratsasti turnajaisiin. Kentän ympäri oli rakennettu purppuravaatteella päällystetty aitaus ja ylt’ympärillä oli laitettu parvia katselijoille. Ritari kynnätti tanteren kahdellatoista härkäparilla ja kylvi vakoihin kolme tuhatta hopearahaa, joiden joukossa olin minäkin. Senjälkeen ratsasti monta loistavaa ritaria aitankin sisään ja hyökkäsivät toinen toistansa vastaan täyttä lentoa, niin että heidän peitsensä taittuivat kiiltäviä haarniskoita vastaan, ja moni uljas taistelija kaatui nurinniskoin hevosen selästä maahan. Kuninkaat ja ruhtinaat katselivat parvelta tätä, ja kauniit neitoset viittasivat liehuvilla vöillänsä, liput hulmusivat, sotatorvet soivat, kypärit välkkyivät, hevoset karkasivat pystyyn ratsastajien kannustaessa ja kiilloitetut kypärit välkkyivät auringon paisteessa. Mutta kaikki tämä oli vaan leikkiä, sillä ihmiset ovat isoja lapsia ja joka ajalla on omat leikkitapansa.

Vuonna 1258 makasin minä matkustavaisen kauppiaan kukkarossa. Hän purjehti tavaroinensa pitkin leveätä kaunista Rhein-virtaa, jonka rannoilla heleän-viheriä viiniköynnös verhoilee harmaita vuoria. Koko luonto heloitti rauhallisena, aurinko valaisi ritarilinnan huippuja ja sen juurella lauloi trubaduuri laulujansa nuorelle tytölle, joka kuunteli niitä pienestä avonaisesta linnan ikkunasta. Laivassa oli munkki, yhtä musta kuin nimensäkin, sillä hänen nimensä oli Barthold Schwarts; hän näytti kauppiaalle hyppysellisen mustaa jauhoa, jota ei kukaan tuntenut. Katsokaa, sanoi hän, tämä on tekevä vahvan ja heikon yhdenväkisiksi! Ohoo, sanoi kauppias, mitä se lieneekään? Se on ruutia, sanoi munkki, ja sanoessaan nauroi hän niin kummallisesti, kuin olisi jo edeltäpäin tiennyt, mitä melua hänen keksintönsä oli saava aikaan maailmassa. Heidän puhuessaan lähti rannasta vesille vene, joka oli täynnä julmia rosvoja, sillä melkein kaikki linnat Rheinvirran varsilla olivat siihen aikaan rosvolinnoja. Nuo julmat miehet panivat kauppiaan vankeuteen, ryöstivät hänen tavaransa ja pakoittivat hänen vielä lisäksi lupaamaan heille suuria lunnaita. Sillä väkivalta oli oikeuden sijassa, ja koska jokainen luotti omaan nyrkkiinsä, nimitettiin tätä aikaa nyrkki-oikeuden aikakaudeksi.

Vuonna 1158. Hurskas piispa Henrik, kristinuskon apostoli Suomessa, matkusti talvi-aikana Satakunnan harvaan asutuissa sydänmaissa ja hänen seurassansa oli munkkeja ja palvelijoita. Kun nälkä rupesi heitä vaivaamaan, pyysivät he ruokaa rikkaan Lallin talosta. Lalli itse oli poissa ja kun hänen häijy vaimonsa Kerttu ei tahtonut suoda heille mitään syötävää, niin ottivat he leipää uunista ja heiniä hevosille, maksaen kaikesta täyden hinnan. Minä olin yhtenä niiden hopearahain joukossa, jotka annettiin tuolle häijylle vaimolle. Senjälkeen he taas lähtivät pois. Mutta kun Lalli tuli kotiin, vihastui hän julmasti, ajoi heitä takaa ja löi hurskaan piispan Henrikin kuoliaaksi Köyliönjärven jäällä. Jonkun ajan perästä näin minä Lallin tulevan kotiin; hänen mielensä oli synkkä ja raivokas, ja kun hän otti lakin päästänsä, lähti koko tukka mukana. Silloin minä ymmärsin, että hän oli tehnyt jonkun kovan rikoksen, eikä hänellä sen perästä ollut koskaan enää mitään iloa. Mutta piispa Henrik sai suuren kunnian sentähden, että hän oli vaikuttanut Jumalan valtakunnan hyväksi Suomessa. Nyt on seitsemänsataa vuotta kulunut hänen kuolinvuodestansa, ja Tammikuun 19 päivä on Pyhän Henrikin päivä, sillä silloin Lalli hänet surmasi.

Vuonna 1058. Siihen aikaan olin Roomassa, paavin aarre-aitassa, ja näin munkin, nimeltä Hildebrand, joka toimillansa koetti saattaa paavin maailman herraksi. Kuulinpa usein tosin oman-tunnon äänen, joka kuiskutti tuolle mahtavalle papille, ett’ei Kristuksen valtakunta ole tästä maailmasta; mutta silloin Hildebrand vastasi omalletunnollensa: etkös näe, että maailma on täynnä sotaa ja syntiä, että keisarit ja kuninkaat surmaavat toisiansa, ja että saaliinhimoiset ritarit ryöstävät kirkkoja? Julistakaamme paavi sentähden kaikkien herraksi ja esimieheksi, niin eivät he enää voi turvata kilpeen ja keihääsen, Goliatin tavalla sotiaksensa Israelin Jumalaa vastaan. Tämä onnistuikin Hildebrandille monen taistelun perästä, ja hän tuli itse kaikkein mahtavimmaksi paaviksi. Mutta sitten kun paavinvallan aika oli mennyt, kutsui Jumala Lutheruksen kristittyä kirkkoa puhdistamaan, ja tätä nykyä on paavi ainoastaan entisen mahtavuutensa varjokuva.

Vuonna 958. Keisari Otto suuri oli kolme vuotta sitten voittanut raa’at Unkarilaiset Augsburg’in luona ja matkusti nyt saksalaisessa valtakunnassansa teroittamassa lakia ja oikeutta. Kuninkaat ja ruhtinaat notkistivat polvensa hänen istuimensa edessä, ja hänen valtakuntansa ulottui kauas Euroopan emämaiden rajojen yli ja minä makasin hänen suunnattomassa aarrevarastossaan. Kerran näin hänen alakuloisena astuvan makuukamariinsa ja murheellisena paljastavan päänsä Vapahtajan kuvan edessä, tunnustaen itsensä kaikkein vähäpätöisimmäksi ja halvimmaksi ihmiseksi. Sillä hän oli saanut tietää, että hänen rakas poikansa Ludvik oli kuollut nuoruutensa keväällä, ja hän sanoi itseksensä: ”mitä on minun valtani Jumalan vallan rinnalla?” Nyt elossa olevista ihmisistä olen minä mahtavin, ja kuitenkin olen heikon ruovon kaltainen, jonka kaikkivaltias Jumala minä päivänä ja minä hetkenä hyvänänsä voi surkastuneena painaa maahan.

Vuonna 858 makasin uhri-arkussa eräässä luostarissa Ranskanmaan ihanalla rannikolla, ja munkit lukivat hartaudella uutta litania-rukousta: ”Normannien vihasta varjele meitä, laupias Herra Jumala!” Mutta heidän rukouksensa eivät tällä kertaa olleet Jumalalle ollenkaan otolliset, sillä varmaankin nämät munkit olivat tehneet syntiä ylenpaltisella herkuttelemisella ja ahneudella. Ennenkuin rukous vielä oli lopetettukaan, juoksivat raa’at pohjois-maiden viikingit laivoistansa rannalle. He olivat hirvittävät muodoltaan, siivelliset kypärit päässä ja suuret iskumiekat kädessä ja hävittivät koko seudun, polttivat luostarin, ryöstivät kaikki sen aarteet ja purjehtivat sitten suuren saaliinsa kanssa pohjoisille maille. Silloin seisoi viimeinen jäljelle-jäänyt munkki yksinänsä rannalla ja nähdessään viikinkien purjeiden katoavan näkyvistä kaukana siintävällä merellä, pani hän kätensä ristiin ja sanoi: ”Jumala, me emme ansaitse muuta kuin rangaistusta, mutta säästä kuitenkin meidän jälkeläisiämme, ja anna Ansgariuksen, kristityn apostolisi, pohjoisilla mailla saarnata rauhaa ja laupeutta!” – Niin tapahtuikin.

Vuonna 758. Kaukana eräässä Skottlanninmaan luostarissa istui kaksi munkkia hämärässä luostarikammiossa, jossa oli pieni puolipyöreä ikkuna kirjoituspöydän yläpuolella. Toinen kirjoitteli siroja kirjaimia sileille nahkalehdille, joita kutsuttiin pergamentiksi, ja toinen maalasi kauniita kullalla ja hopealla kirjailtuja kuvia erääsen kirjaan, jonka hän ihan äskettäin oli valmiiksi kirjoittanut. Minä makasin kätkettynä munkkien arkussa, sillä eräs vieras munkki oli tuonut minun ynnä joukon muita hopearahoja yhden kirjoitetun kirjan hinnaksi. Nyt on minun Ciceroni valmis, sanoi toinen munkki; oikein ihastuttavaa on lukea, mitä vanhat pakanat ovat kirjoittaneet, vaikka he vielä elivät suuressa pimeydessä eivätkä tunteneet Kristusta, maailman valkeutta. Niin kyllä, sanoi toinen munkki; mutta Jumalan sana on voimaltaan ja kirkkaudeltaan kaikkia muita ylevämpi. Katso, nyt minä maalaan kauniita kuvia kirjaani, johon olen jäljentänyt evankeliumit. Kirjain jäljentäminen on tosin hyvin vaivaloista, ja tämä kirja maksaa kaksisataa hopearahaa. Mutta siitä onkin sitten ihmisille ikuista iloa. Oi, milloinka se aika tullee, jolloin ei tarvita rikkauksia voidaksensa ostaa Jumalan sanaa? Kärsivällisyyttä! sanoi taas toinen munkki. Jumala vielä senkin ajan suopi, vaikka me emme silloin enää elä. Sillä raamattu sanoo meille: ”köyhille saarnataan evankeliumia.”

Vuonna 658. Kuuman erämaan halki vaelsi lukuisa joukko päivettyneitä sotamiehiä, valkoiset turbaanit päässä ja valkoiset, pitkäliepeiset vaipat yllä, muutamat kameeleilla ratsastaen, mutta usiammat kulkien jalkaisin. Aurinko paahtoi ja tulikuuma erämaantuuli kulki äärettömän, punaisen hietalakeuden yli. Moni mies kaatui maahan kuumuudesta ja janosta, mutta muut kävivät eteenpäin, ja kun heitä käskettiin lepäämään, vastasivat he: ”Paratiisissa me saamme levätä!” Silloin tuo ylevä Ali kaliifi ratsasti eturivien eteen ja huusi: ”Ainoastaan yksi on Jumala ja Muhammed on hänen profeetansa!” Kohta heittäysi koko joukko maahan ja rukoili, kasvot käännettyinä itään päin, Mekan pyhää kaupunkia kohden. Rukoiltuansa nousivat he seisaalle ja kohtasivat vihollisten sotajoukon, joka tahtoi puolustaa maata. Mutta kaliifi ja hänen väkensä ajoivat viholliset pakoon ja tappoivat kaikki, jotka eivät tahtoneet tunnustaa Muhammedia Jumalan profeetaksi. Sen perästä he ryöstivät koko maakunnan ja hävittivät kaupungit, ja minun he löysivät maakunnan aarrevarastosta. Sitten läksivät he jälleen levähtämättä matkaan kuumalle hietakankaalle, valloittamaan yhä enemmin ja käännyttämään koko maailmaa Muhammedin uskoiseksi. Mutta Jumala salli heille menestystä vaan ajaksi, sitten Jumala antoi heidän valtansa rau’eta ja vanhentua, sillä se oli tästä maailmasta. Mutta kristinusko, joka ei ole tästä maailmasta, ei vanhene milloinkaan eikä myöskään häviä, vaan kestää aina aikojen loppuun asti.

Vuonna 558. Kauas Bosporan sinisen vedenpinnan ylitse loisti suuren Sofiankirkon kullattu kupukatto Konstantinoopelissa. Keisari Justinianus istui valta-istuimellansa ja kantoi veroa monelta hänen allensa kuuluvalta kansakunnalta. Hänen rahavartijansa kokoili suuret maljat täyteen kultarahoja rikkaasta Aasiasta; mutta tuosta onnea niin kopeasta Roomasta tuli hänelle vaan pieni maljallinen hopearahoja. Minä olin siinä maljassa ja kuulin keisarin sanovan: missä on nyt Rooman loisto, koska ei minulle tuoda sieltä suurempia aarteita? Herra keisari, sanoi palvelija, Rooman loisto on mennyt, barbaarit ovat hävittäneet sen aarteet ja repineet maahan kauniit hovilinnat siinä kaupungissa, jota mainittiin maailman pääkaupungiksi. Keisari kääntyi pahoilla mielin pois ja näki kaksi munkkia, jotka tulivat, matkasauvat kädessä, vierailta mailta. He lankesivat polvillensa keisarin eteen ja tarjoten hänelle sauvojansa sanoivat: ”herramme, me pyydämme sinun katsomaan, mitä nämät sauvat sisältävät.” Keisari avautti nuo ontelot sauvat ja löysi niistä aivan pieniä madonmunia. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän sanoi munkeille: ”Te olette tehneet sangen hyvän työn, ja minä tahdon antaa teille suuren palkinnon, sillä näissä sauvoissa olette tuoneet silkkimadon munia Itämailta, joten me nyt voimme kutoa kotona kaikki nuo kauniit ja kalliit silkkikankaat, jotka meidän tähän asti on täytynyt ostaa ahneilta Persialaisilta.” Ja keisari sekä kaikki kansa ylisti munkkeja tästä hyödyllisestä lahjasta. Sillä ihmisten valta on katoavainen, ja suuret sotasankarit jättävät jälkeensä verta ja raunioita; mutta rauhalliset keksinnöt ja hyödylliset toimet, joita ahkerat ihmiset maan päällä saavat aikaan, kantavat pitkiksi ajoiksi hedelmiä, tuottaen varallisuutta ja menestystä.

Vuonna 458. Suuri joukko niitä julmia pakanoita, jotka nimitettiin Hunneiksi, kulki hävitetyn Euroopan halki takaisin itäisille maille, ja minä olin heidän saaliinsa joukossa. He olivat hävittäneet mahdottoman suuret alat Europan kukoistavimpia maita, niin ett’ei siellä enää löytynyt kaupunkia, tuskinpa kylääkään jäljellä; joku aika sitten olivat he haudanneet rajuluontoisen kuninkaansa, Attilan, erään virran pohjaan. Jumalan aurinko paistoi kirkkaana poltetuilla autiomailla, ja nuo julmat litteänaamaiset miehet astuivat maahan hevostensa seljästä, ruvetaksensa aterioitsemaan. He ottivat esiin raakaa lihaa, jonka olivat panneet satulan ja hevosen seljän väliin, jotta se ratsastaessa möyhistyisi, ja istuutuivat syömään; mutta muutoin he hyvin harvoin astuivat maahan, sillä he makasivatkin yöt hevosten seljässä. Heidän näin syödessänsä nurmikolla eräässä paikassa, missä Attilan hevonen ei ollut astunut, – sillä mihin Attilan hevonen kerran astui, siihen ei enää mitään ruohoa kasvanut – syöksi heidän päällensä joukko sitä germaanilaista kansaa, jota nimitettiin Länsigööteiksi, ja tappoi Hunnit viimeiseen mieheen asti ja otti heidän saaliinsa. Mutta tuskin olivat Länsigöötit hengähtäneet taistelun jälkeen, kun jo joukko Burgundeja vuorostansa karkasi heidän päällensä ja löi heidät; ja kun Burgundit pitivät voittonsa taattuna, hyökkäsi kolmas germaanilainen kansa, nimeltä Svevit, heidän päällensä, otti heidän saaliinsa ja vei sen maanmiehellensä, Rikimer’ille, joka siihen aikaan hallitsi Roomassa, asettaen virkaan sekä eroittaen virasta Rooman keisareita. Mutta Rikimer’in hallussa eivät nämät aarteet kauan olleet, ennenkuin ne ryösti neljäs kansa, jota nimitettiin Vandaaleiksi, ja joka kuninkaansa Geiserik’in johdolla kulki rosvolaivoillansa ympäri merta. Minne nyt matkustamme? kysyivät Geiserik’in merimiehet merellä ollessaan. Ajakoon tuuli meidät sille maalle, jota taivas on päättänyt rangaista! vastasi kuningas; ja silloin hänen laivastonsa saapui Itaalian rannikolle ja anasti koko Rikimer’in saaliin. Kaiken tämän näin minä, pieni hopearaha rukka, joka kuljin kädestä käteen näiden Barbaarein kesken. Ja he hävittivät maailmaa ja toisiansa, se oli todellakin hirveä aika, jolloin toinen kansa alinomaa hyökkäsi toisen päälle, asuen milloin siellä, milloin täällä näillä autioilla mailla. Mutta Jumalan aurinko lämmitti niitä ja herätti eloon uusia aikoja ja uusia ajatuksia tällä sekaannuksen aikakaudella. Ja kaikki mikä vanhaa oli, raukesi tomuksi, ja kristinusko työskenteli vuosisadan toisensa perästä, saadaksensa kaikki nämät pakanakansat, nämät sinun esi-isäsi, hyviksi ja valistuneiksi ihmisiksi.

Vuonna 358. Minä näin miehen, nimeltä Juliaanus; minä olin nimittäin silloin hänen aarteittensa joukossa. Hän oli maaherrana Galliassa, jota nyt nimitetään Ranskanmaaksi; ja kolme vuotta senjälkeen tuli hän koko Rooman valtakunnan keisariksi. Hän eli turmeltuneena aikakautena, mutta oli kuitenkin jalo mies, jonka hyviä tapoja ylistettiin aivan avaralta. Mutta hänellä oli yksi vika, suuri vika, hän oli pakana sydämmeltänsä eikä uskonut Kristukseen, vaikka Jumalan sanaa jo silloin saarnattiin kaikkialla hänen valtakunnassansa. Hän uskoi Jupeteriin ja Minervaan ja muihin pakanuuden jumaloihin. Kerran kutsui hän luoksensa juutalaisen ja kristityn ja sanoi heille: ”mitä teidän profeetanne sanovat Jerusalemin kaupungin temppelistä?” Juutalainen sanoi: ”Messias sen on jälleen rakentava.” Kristitty sanoi: ”Jerusalemin temppeli ei pääse koskaan entiseen kunniaansa, sillä Vapahtajamme on sanonut, ett’ei siitä pidä jäämän kiviä kiven päälle.” ”No, sanoi Juliaanus, minä tahdon uudestaan rakentaa temppelin ja todistaa ennustukset vääriksi.” – Kun Juliaanus sitten tuli keisariksi, lähetti hän monta sataa työmiestä, uudesta rakentamaan Jerusalemin temppeliä entiseen loistoonsa. Ja työmiehet aloittivat työnsä, ja keisari nauroi sydämmessänsä, sillä nyt hän luuli varmaan tekevänsä kristittyjen Jumalan valehtelijaksi. Mutta katso, silloin rupesi maa tärisemään työmiesten jalkojen alla, tulta leimahti maasta ja kaikki väki heitti työnsä; ja keisari Juliaanus ihmetteli ja hämmästyi; mutta Vapahtajan ennustus oli käynyt toteen.

Vuonna 258. Siihen aikaan oli suuri sekasorto Rooman valtakunnassa, ja lukuisat barbaarikansat ahdisti sitä joka haaralta, niin että kaikki näytti menevän pirstaksi. Eräs keisari, nimeltä Valeriaanus, rupesi vainomaan kristityitä. Karthagossa, Afrikan länsirannalla, oli siihen aikaan kristitty kirkko. Nuori korkeasukuinen roomalaistyttö, nimeltä Placidia, maaherran tytär, vei minun säästölippaassansa kristittyyn kirkkoon köyhäin almuksi. Kun hän oli polvillansa alttarin edessä ja rukoili maailman Vapahtajaa omalla pyhällä uskollansa valaisemaan häntä, tulivat hänen isänsä lähettiläät julman vihaisina ja polttivat kirkon. Toisia kristityitä he tappoivat, toisia laahasivat piinapenkille, kauheilla kidutuksilla pakoittaaksensa heitä uhraamaan epäjumalille. Mutta kun kristityitä tulisilla raudoilla poltettiin ja heitettiin petojen raadeltaviksi isolle taistelukentälle, huusivat he kaikki rohkeasti, että Kristus, heidän Herransa, oli kärsinyt ja kuollut heidän edestänsä, ja nyt he tahtoivat mielellänsä kärsiä ja kuolla hänen tähtensä. Placidia oli vankien joukossa. Silloin sanoi hänelle maaherra, hänen isänsä: ”etkös ole tyttäreni, jonka pitää totteleman isäänsä? Uhraa siis nyt Jupiterille, ja kiellä Kristus, niin tahdon jälleen sinua kohdella isällisellä rakkaudella, ja sinä saat asua kaunihimmassa linnassani ja käydä kallihimmissa vaatteissa ja valita puolisoksesi sen, jotas kaikkein enimmän rakastat.” Mutta Placidia vastasi: ”isäni, minä olen valmis tottelemaan sinua kaikessa, pyytämättä siitä mitään palkkaa, sillä tiedän kyllä, että lapsen pitää totteleman isäänsä. Mutta Herra Jumala on meidän kaikkien isä ja häntä meidän pitää rakastaman ja totteleman yli kaiken muun maailmassa. En siis voi milloinkaan kieltää Herraani, Kristusta.” Silloin maaherra julmistui ja antoi heittää tyttärensä jalopeurain eteen eläintarhassansa, mutta ne laskeusivat lauhkeina maahan hänen jalkainsa juureen, eivätkä koskeneet häneen. Tämän näki hänen isänsä ja tunsi piston sydämmessänsä, purskahti itkemään ja sanoi: ”en, en voi enää epäillä, minä näen nyt selvästi, että kristittyjen Jumala on ainoa ja totinen Jumala.” Sitten hän tuotti tyttärensä luokseen ja sanoi: ”lapseni, sinun uskosi on pelastanut sekä sinun että minun!” Ja siitä hetkestä tuli hän kristityksi.

Vuonna 158. Keisari Antonius Pius istui kultaisella istuimellansa Roomassa, ja koko tunnetusta maailmasta tuli lähettiläitä, kantaen hänelle aarteita ja lahjoja. Minä makasin hänen isossa kulta-arkussaan ja kuulin kaiken kansan ylt’ympärillä ylistävän häntä jaloimmaksi ja parhaimmaksi ruhtinaaksi, mikä ikinä on hallinnut suurta valtakuntaa. Kaikkialla hänen ympärillänsä kohosi mainion Rooman marmorilinnat ja korkeat voittokaaret; monta tuhatta ritaria seisoi valta-istuimen ympärillä, puettuina kultaan ja hopeaan, ja Kreikanmaan oppineet ja runoilijat pitivät kiitospuheita keisarille, ja sinä päivänä antoi keisari armon kaikille pahantekijöille. Kun sitten koko kansa, ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, oppineet ja oppimattomat ylistivät keisaria jumalaksi, pimeni hänen otsansa, ja minä kuulin hänen sanovan vävyllensä ja jälkeläisellensä, Markus Aureliukselle: ”Miksikä ihmiset ylistävät minua jumalana? Minä olen vaan heikko kuolevainen ihminen, ja tämä hopearahanen on elävä maan päällä paljon kauemmin kuin minä. Ilmoittakaatte kansalle, ett’ei se minua palvele, vaan totista Jumalaa, joka on meidän kaikkien valtijas. Oi, jospa itse oikein tietäisin, mikä hän on!”

Vuonna 58, Kristuksen syntymän jälkeen. Minä halpa hopearaha olin hiljakkoin lyöty rahaksi rikkaan Rooman keisarillisessa rahapajassa. Toisella puolellani oli keisarin muotokuva kirjoituksella Nero Claudius Cæsar, ja kaikki omistajani katselivat salaisella pelolla hänen kuvaansa. Hän oli ollut hyvä nuorukaisena, sanottiin, ennenkuin hän tuli valta-istuimelle; mutta valta ja onni kiusaavat ihmistä pahaan, ja Nerosta tuli hirmuhallitsija, joka on ollut kaikkien aikakausien kammona. Kerran lahjoitti hän minut lemmityllensä, Poppæalle. Nero, sanoi vaimo hänelle, sinä olet suuri mies, onpa vahinko, että annat äitisi hallita itseäsi. Anna senvuoksi tappaa hänet. – Nero oli vaiti; tämä oli hänestä hirmuista. Mitä, sanoi taas Poppæa; etkös jo ole antanut myrkyttää velipuoltasi? – Silloin Nero rakennutti laivan, joka oli tehty niin, että se halkeaisi merellä, ja sitten hän kutsui äitinsä Agrippinan tekemään huviretken laivalla, ja hän lähtikin. Laiva halkesi, mutta Agrippina ui vahingoittumatta rantaan. Silloin Nero pelkäsi kohdata häntä ja käski tappaa hänet. Mutta siitä hetkestä alkaen hänellä ei enää ollut rauhaa. Historia on täynnä hänen rikoksiansa, ja hänen monien uhriensa joukossa oli myöskin Poppæa. Eräänä päivänä näin koko Rooman kaupungin ilmi tulessa, sillä Nero oli käskenyt sytyttää tulen, saadaksensa ihailla liekkien loistetta. Kun tämä tuli tietyksi, vapisi Nero, peljäten kansan raivoa, ja julistutti, että kristityt olivat virittäneet kaupungin palamaan. Siihen aikaan oli vielä kristityitä vähän, ja he kokoontuivat metsiin ja yksinäisiin vuorenrotkoihin pitämään jumalanpalvelustansa. Nero antoi ottaa kiinni niin monta kuin vaan käsiinsä sai, ja muutamat hän ompelutti petojen vuotiin ja antoi viskata koirien eteen, toisia hän taasen käski ommella säkkeihin, ja säkit voideltiin pi’illä ja sytytettiin palamaan tulisoihtuina julkisissa näytelmissä. Silloin, niin kerrotaan, joutui myöskin apostoli Paavali tyrannin lähettiläiden käsiin ja kärsi martyrikuoleman Herransa Kristuksen, sekä suuren ja jalon käännytystoimensa tähden pakanain seassa. Mutta kristityt kärsivät ilolla kuoleman, ja ylistivät keskellä vaivojansa Jumalaa, joka oli katsonut heidät mahdollisiksi kärsimään Hänen pyhän totuutensa tähden. Mutta keisari Nero tuli tästä lähin yhä raivokkaammaksi, ja vihdoin teki sotajoukko kapinan häntä vastaan. Silloin hän muutamana yönä pakeni kauhistuneena erään orjansa maatilalle, ja paetessansa vei hän minut mukanansa kullan-kudotussa kukkarossaan. Minä kuulin ukkosen jyrisevän hirmuhaltijan pään päällä, minä näin taivaan leimausten salamoivan hänen ympärillänsä. Hänen hevosensa pelkäsi, ja matkustajat, jotka kohtasivat hänen yön pimeydessä tuntematta häntä, huusivat: Oletkos nähnyt Neroa? Neron pitää kuoleman! Ja Nero vapisi niin, että me rahat hänen kukkarossansa kilisimme, eikä hän uskaltanut mennä portin kautta maataloon, vaan kätkeysi ruovostoon, ja kun häntä janotti, ammensi hän kädellänsä vettä sadelätäköstä. Vihdoin viimein antoi orja murtaa muurin ja päästi hänet sisään; mutta samassa tuli sanoma, että hänen vihollisensa olivat portin ulkopuolella ottaaksensa hänet kiinni ja mestauttaaksensa hänet kaiken kansan nähden. Tämän kuullessansa tuli Nero kalpeaksi ja yritti itse lopettamaan elämänsä, vaan hän ei voinut, ja lopuksi orjan täytyi auttaa häntä pistäissään tikaria kurkkuunsa. Näin hirmuisella tavalla loppuu tyrannien elämä, sillä Jumalan viha musertaa heidät, ja ihmisten kirous seuraa heidän muistoansa suvusta sukuun.

Katso, sanoi hopearaha, nyt olen kertonut sinulle kertomuksen jokaiselta menneeltä vuosisadalta siihen aikaan asti, jolloin Vapahtajan opetuslapset elivät ja kuolivat maan päällä, sitten noustaksensa hänen kanssansa ijankaikkiseen elämään. Enkä itse ole muuta kuin aine maan tomusta, joka kulkee kädestä käteen vuosituhansien vieriessä, mutta sinun kuolematoin sielusi, joka elää niin lyhyen ajan maan päällä, on kuitenkin elävä äärettömät ajat minun jälkeeni, aina – ijankaikkisesti. Sentähden, poikaseni, sinä joka käyt maailmaan kasvattamaan sieluasi ijankaikkiseen elämään, muista silloin, mitä olen sinulle kertonut niiden ihmisten synnistä ja uhkamielisyydestä, jotka elivät menneinä aikoina, ja elä niin, että Jumalan armo ja ihmisten siunaus seuraavat sinua, kun eroat maan päältä. Ehkä vielä tuhannen vuoden kuluttua olen jonkun pojan rahakokoelmassa muistona entisiltä ajoilta. Tee niin, että silloin voin hänelle sinusta jotakin hyvää kertoa sinun vuosisadaltasi ja sanoa hänelle: sen ajan pojat tulivat rehellisiksi kelpo miehiksi, jotka pelkäsivät Jumalaa ja rakastivat isänmaatansa ja elivät ja kuolivat totuuden ja oikeuden edestä.