Kun viisas siskon’ taittaa

Pienoisen ruususen,

Sen lehdet survoo, laittaa

Taikinan pienoisen.

Kädessään vanuttaapi

Ne pikku helmiksi,

Säikeesen pujottaapi,

Kaulassaan kantaapi.

Mitenkä hentoo tehdä

Hän siten ruusuillen?

Ei kaunist’ ole nähdä

Pöperö semmoinen.

Niin, sisko sanoo: tuoksu

Helmillä hyvä on,

Ei sitä ajan juoksu

Karkoita pakohon.

Kakskymment’ ajast’aikaa

Hän niitä kantelee,

Mut tuoksua kuin taikaa

Ne aina antelee.

Kun vanhuus joutuu hällen,

On ruusu lauhtunut,

Niin jää nuo kukat jällen

Helmiksi survotut.

Niin, saattaa olla vainen

Sen tuoksu jälellä,

Mut ruusu ihanainen

On itse mennyttä.

Iloiten eikö näkis

Hänt’ aikaa lyhempää?

Miks sotkemalla tekis

Hänestä kestävää?