KUKKASET KEDOLLA JA LINNUT TAIVAAN ALLA.

Eikös ole ihmeellistä, että keskellä talvea ajatellaan kevättä, että juuri vuoden pimeimpänä aikana niin kernaasti muistellaan yötöntä päivää? Niin rakkaani, mikäpä olisikaan ihmeellisempää kuin että keskellä maailman murheita voidaan ajatella iloa Jumalassa.

Nyt joulunaikana ovat laululintuset kaukana Afrikan palmulehdoissa, ja kedon kukkaset ovat hautautuneina valkean lumivaipan alle. Ei kukaan niitä näe, pimeys peittää ne, pakkanen puree niitä, harakka hyppiä teputtelee kevein askelin niiden lumisella haudalla. Harakka ei tiedä, että hangen alla on jotakin, jossa kerran oli eloa ja riemua, mutta joka nyt on kadonnut. Me tiedämme sen, ja sentähden me nyt ajattelemme ja muistelemme sitä, joka on ollut ja kadonnut, vaan joka on taaskin kerran tuleva. Juuri nyt pimeänä, kylmänä ja kolkkona aikana, jolloin kaikki näyttää niin toivottomasti kuolleelta, mutta jolloin kaikki kuitenkin elää ja toivoo, nyt tahdomme me ajatella ylösnousemisen päivää. Onkos ihme jos kiitetään Jumalaa kauniina keväänä, jolloin maa, taivas ja meri ylistävät hänen kirkkauttansa? Paljon suurempi kiitos ja sydämellisempi ylistys on uskoa ja palvella kuihtumuksen, yön ja kuoleman keskellä.

Minä tunsin muutaman köyhän kodin. Oli eräs vahtimestari, joka asui vaimoinensa ja monine lapsinensa erään kruunun suuren huoneuston maakerroksessa, jota huoneustoa hänen tuli lämmittää, pitää puhtaana ja hoitaa. Tämä asunto oli matala, mutta päivän puolella oli akkuna, josta virtasi valoa huoneesen. Akkunalla oli häkissä kanaarilintuja ja häkin vieressä muutamia kukka-astioita, varta vasten niin asettuina, että ne saivat kaiken sen valon, joka lyhyenä Joulukuun päivänä oli tarjona. Muutamassa astiassa oli kieloja, joita harvemmin kukka-astioissa kasvatetaan, sillä ne vaativat paljon puuhaa ja vaivaa menestyäksensä sisällä. Mutta mitäpä ei rakkaus saisi aikaan.

Vahtimestari ja hänen vaimonsa olivat, niinkuin ihmiset enimmäkseen, tavallansa nuhteetonta väkeä, tavallansa Jumalaa pelkääväisiä, sunnuntai-kristityitä, jotka otaksuivat, että kun he uhraavat pari kolme tuntia viikossa kirkonkäymiseen ja muutamia minuuttia aamu- ja iltarukouksiin, niin pitäisi Jumalan olla heihin tyytyväinen. Jumalalle kuului seitsemäs osa ja tämän elämän huolille kuusi seitsemättä osaa. Jonkun aikaa oli tultu kaikinpuolin hyvin toimeen, mutta kun lasten luku lisääntyi ja heidän kouluttamisensa alkoi maksaa, tuli jokapäiväinen leipä vähitellen yhä niukemmaksi. ”Mitä me nyt syömme ja mitä me juomme?” kysyi mies. ”Niin, ja millä me itsemme verholtamme?” kysyi vaimo. Mies hankki sivutoimia, ja vaimo sivuansiota; molemmat riehuivat ja raastoivat voimiensa mukaan, mutta yhtä kaikki eivät tulot tahtoneet menoille riittää. Viimein sairastui vaimo, ja silloin tuli huolia ja murheita sekä ovista että ikkunoista. Napinaa alkoi kuulua, niinkuin tavallisesti aina tapahtuu, kun oma voima ja oma nero ovat näyttäytyneet riittämättömiksi. Pitihän Jumalan olla heihin tyytyväinen: mintähden hän salli heidän kärsiä nälkää?

Onneksi oli heillä Elsa.

Hän oli vanhin tytär ja 14 vuotias; häneen eivät pystyneet nälkä eikä huolet; askareiden toimittaminen oli hänestä yhtä helppoa kuin leikkiminen. Hän ennätti kaikkeen, ja kaikki kävi reippaasti, niin että helisi vaan. Iloinen lapsuuden kevät vaikutti tähän suuresti, mutta kun muutamat lapset jo silloinkin saattavat väsyä, niin ei ollut muuta selitystä hänen iloisuuteensa ja väsymättömyyteensä kuin se, minkä äiti oli mielessään otaksunut, että tyttö oli Jumalan lapsi kehdosta saakka.

Ja onhan sellaisiakin lapsia olemassa. Syntiä on heissä, niinkuin kaikissa muissakin; sillä kukaan ei ole niin lumivalkoinen Jumalan edessä, ettei hän näkisi heissä jotakin saastapilkkua, josta synti ja lankeemus saattaa kehittyä. Mutta nämä lapset ovat saaneet hienomman aistin, niin että he näkevät enkelin, jonka Jumala on asettanut vartioimaan kutakin lasta, ja kuulevat sen kuiskaukset. Näin tulee lapsen ja vartijan välille tuttavallisempi suhde, joka vaikuttaa, että lapsi kuulee enkelin äänettömän vastalauseen jokaista syntistä ajatusta ja jokaista pahaa aikomusta vastaan. Ja näin kiinnittyy näiden lasten sydän aikaisin Jumalan valtakuntaan. Kun sitte Vapahtaja tulee heidän tykönsä, ei hänen tarvitse sanoa mikä nimi hänellä on katkismuksessa. He vastaavat nöyrästi: ”niin, tule, Herra Jesus, me tunnemme sinut, me olemme sinun omiasi.”

Isä sanoi tyttärellensä tuon tuostakin:

”Elsa, sinun täytyy lopettaa koulunkäyntisi; meillä ei ole enää varoja pitää sinua siellä.”

”Aivan niin, isäni. Saanenhan kumminkin sitte lukea kotona.

”Elsa, meidän täytyy eroittaa palvelustyttö luotamme ja tyytyä ainoastaan lapsentyttöön. Sinun tulee nyt tehdä kaikki talouden toimet.”

”Kyllä, isäni. Minä tahdon koettaa parastani.”

”Elsa, nyt täytyy meidän eroittaa lapsentyttömmekin. Sinun tulee tästä lähtein hoidella pieniä siskojasi.”

”Oikein, isäni; sen tahdon mielelläni tehdä.”

”Elsa, äiti on sairas. Sinun tulee hoidella häntäkin.”

”Niin, isäni, miks’en hoitelisi omaa äitiäni?”

”Elsa, minä en jaksa enää toimittaa virkaani, vilutauti vaivaa minua. Nyt täytyy sinun hoitaa minun tehtäviäni suuressa huoneustossa.”

”Mielelläni isäni; ja sinua myöskin tahdon hoidella.”

”Elsa, meidän täytyy olla säästäväiset! Mitä sinä teet noilla piipittävillä linnuilla ja noilla hyödyttömillä kukilla, jotka ovat akkunalla?”

Elsa vaikeni.

”Myy ne! Sinä kenties saat 10 tai 15 penniä kustakin kukasta ja 2 markkaa linnuista. Me tarvitsemme joka pennin.”

Elsa pullahti itkemään. – ”Tosin, jos niin tahdot, isäni. Mutta salli minun pitää ne!”

Isä katsoi häneen ihmetellen. Elsa itki tavallisesti sangen harvoin; hän oli aina kaikissa toimissaan ja kaikissa vastoinkäymisissään iloinen kuin lintunen. – ”Meidän tulee kysyä äidin mielipidettä.”

He menivät äidin luo. – ”Sanoppa äiti, eikö Elsamme ole kuitenkin oivallinen tyttönen? Hän on huoneuston vahtimestari ja vielä enemmänkin. Hän kerkii kaikkeen, tekee kaikki säännöllisesti ja on aina tyytyväinen, aina nöyrä ja aina iloinen. Mutta katso, nyt itkee hän, kun minä sanoin, että hänen täytyy myydä hyödyttömät lintunsa ja kukkasensa.”

Äiti vastasi: ”lapsi raataa kuin orja kaiket päivät; tuleehan meidän suoda hänelle hiukan iloakin.”

”Senkö tähden sinä itket?” kysyi isä.

”En, nyyhkytti tyttö vastaukseksi. Minulla ei ole koskaan aikaa käydä kirkossa.”

”Mitä yhteyttä kirkolla on lintusten ja kukkasten kanssa?”

”Ne saarnaavat minulle Matheuksen evankeliumin 6:sta luvusta.”

Isä ja äiti katselivat ihmetellen toisiinsa. Mitähän siinä Matheuksen evankeliumin kuudennessa luvussa sanottaneenkaan. He olivat kenties kuulleet siitä, mutta jo aikoja sitte unhottaneet sen. Lapsi, joka ehti kaikkeen, oli kerinnyt lukea tämänkin.

”Lue minulle se 6:des luku!” sanoi äiti, joka tunsi itsensä ihmeen liikutetuksi.

Elsa luki, alkaen 25 värsystä luvun loppuun saakka: ”Älkää murhehtiko teidän henkenne tähden, mitä te syötte ja mitä te juotte, eikä teidän ruumiinne tähden, millä te teitänne verhotatte ... katsokaa taivaan lintuja ... katsokaa kukkasia kedolla... Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämä teille annetaan...”

”Mutta mistä ihmeestä sinä olet löytänyt tuon paikan?” kysyi isä. ”Sehän on aivan kuin meille kirjoitettu.”

”En tiedä, vastasi tyttö. Se avautui itsestänsä.”

”Ei, sanoi äiti, se ei avautunut itsestänsä, sinun enkelisi on kääntänyt lehtiä pyhässä kirjassa. Katso, kuinka kauvan me olemme puuhanneet, uurastaneet ja kyyneleitä vuodattaneet tämän elämän huolien tähden, ja kaikki työ, kaikki viisaus on ollut turhaa! Nyt tulee lapsi kukkasineen ja lintuineen ja kääntää meidän viisautemme hulluudeksi. Isä, isä, Jumalalla on ollut liian pieni osa meissä, hän tahtoo saada meidät kokonansa, hänen tulee saada kaikki!”