Olipa kerran mökki pienenläntä,

Siin’ asui eräs vanha vaari.

Hän oli rampa, köyryssä kuin kaari,

Mut muutoin mieheks mainittihin häntä.

Ja vanha eukko onnettomaks luultu

Siin’ asui umpisokeana aivan;

Silmänsä nähneet valoja ei taivaan,

Mut nurinaa ei koskaan hältä kuultu.

Ja pieni, pieni tyttö oli heillä,

Hän oli kuuro eikä voinut kuulla,

Enin kevätlinnut lauloi sulosuulla,

Ja lehto täyttyi riemusäveleillä.

Ja pieni poika siinä myöskin eli,

Hän oli mykkä, puheenlahjaa vailla;

Hän Luojaa kiittää laululintuin lailla

Ei voinut, vaiti aina oleskeli.

Viel’ oli koira, Halli nimeltänsä,

Se nopsa, terve, kuuli sekä näki,

Se haukkui milloin tuli vieras väki,

Kuutakin joskus haukkui leikillänsä.

Niitylle kerran kaikki käyskenteli

Varaksi talven tekemähän heinää,

Se rampa ukko, eukko myös, jok’ ei nää,

Ja kuuro tyttö ja sen mykkä veli.

Iloisna Halli sinne tänne tuiski,

Mut eukko sattui rotkoon lankeemahan,

Myös ukko lankes, kuin men’ auttamahan,

Ja Halli raukan häntä vaan nyt huiski.

Ei tyttö kuullut heidän huutoansa,

Ei mykkä voinut avuks ketään huutaa,

Nyt Halli parhaaks näki, mitäs muuta,

Ruveta äänen heidän puolestansa.

Ja Hallin äänen matkamies jo kuuli.

Hält’ avun saikin vanha kurja väki.

Sokea! Rampa! – Kuin hän heidät näki,

Niin onnettomiks kovin heitä luuli.

”Jumalaa täss’ on varmaan moittiminen,

Kun ihmiselle sallii tuskaa moista,

Teist’ ei voi toinen turvaella toista,

Kurjuutta, hätää vaan on kärsiminen.”

”Jumal’ on väärä, teidät jättää tuskaan,

Noin ihmiseltä kieltää kaiken armon,

Koiralle antaa terveyden, tarmon,

Mit’ auttaa usko, mitä rukouskaan?”

Mut ukko virkkoi: ”Siten mieti emme.

Jumalan kiitos, jok’ on kaikki luonut,

Ja uskollisen koiran meille suonut,

Se kutsui sinut hätään avuksemme.”

”Jos rasittaakin meitä moni puutos,

Niin tiedän varmaan, jos on tahto Herran,

Hätämme riemuks’ hänpä kääntää kerran,

On helppo hälle semmoinenkin muutos.”

Hellästi heihin katsoi matkustaja.

Mut ukko, eukon, pojan tytön kanssa,

Jo teki heinää siellä nurmellansa,

Ja Hallin iloll’ oli tuskin raja.

Olihan kesä. Metsä vihantana,

Ja puiden yllä oli juhlaverhot,

Ja kukastoissa liipoitteli perhot,

Ja vilja kellastui jo koreana.

Niin eukko sanoi: ”Lauluun yhtykäämme

Ylistäin Herraa! Vaikk’ on vaillinaista

Näentä, kuulo, puhe puuttuvaista,

Jumala kuulee, häntä kiittäkäämme!”

He kaikki virttä veisaavansa luuli,

Vaikk’ ainoastaan vanhat sanoin kiitti,

Ja nuoret sydämmensä tunteet liitti,

Niin Herra kaikkein neljän äänen kuuli.

Tapahtui jotain. Virren lopuss’ aivan

Kirkaisee eukko sokeana ollut:

”Jumala, mulle näkö taas on tullut,

Mä näen vuoret, metsät, maan ja taivaan.”

Ja tyttö huusi iloss’ ihmetyksen:

”Oi äiti, äiti, nyt mä äänes kuulen!

Hyttyisen hyrryn, suhinan myös tuulen,

Ja pikku linnun vienon viserryksen!”

Ja rampa ukko riemuisena juoksi

Ikäänkuin terve, reipas nuorukainen,

Hän eukon kaulaan kiepsahti nyt vainen,

Pyöritti häntä kovin huvin vuoksi.

Mut heidät kaikki kummastukseen saiki

Nyt mykkä poika, kuin se selvin kielin

Jo lauluun yhtyi innoll’ ilomielin:

”Jumalan kiitos, hält’ on apu kaikki!”

Niin illan suussa kaikki mielissänsä

Ylisti Luojaa yhdestä he suusta,

Mut Halli parka tietänyt ei muusta,

Kuin katseli ja huiski hännällänsä.

Ja silloin Luojaa kiitti metsät, vuoret,

Siell’ enkeli ol’ loistava kuin päivä

Herralle virttä viemään ennättäivä,

Nyt jota lauloi vanhat sekä nuoret.