MIKÄ METSÄSSÄ ON KAIKKEIN KAUNIINTA.

Niin, sen saat uskoa, että aamu oli kaunis, ja varhainen oli myös; enpä luule, että kello oli enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja koivujen varjot olivat niin pitkät heinikossa. Isä ja äiti eivät sallineet meidän kanan maata aamusilla, ja oli vielä vanha kalastaja, joka aina huusi kello neljän aikana kammarimme ikkunan edustalla: ”ylös reivaamaan, ylös reivaamaan!” sanoi hän, kuten merimiehet huutavat toisillensa, kuin yöllä tuulee, ja niin me nousimme nopeasti sängystä kuin nuoli sinkoaa jousipyssystä, ja alussa kyllä tuntui vaikealta, mutta viimein me ymmärsimme todeksi mitä vanhat ihmiset sanoivat että: ”aamuhetki kullan kallis.” No niin, sittepä pitääkin mennä koreasti: levolle jo kello yhdeksän aikaan illalla.

Usein olen ajatellut, ett’ei ollenkaan pitäisi makaaman noina kauniina ihanoina valoisina kesäöinä, jotka loistavat valosta, kuin kaste päilyy nurmella ja linnut laulelevat. Sehän on monen tunnin makaamista ihanimmasta ajasta koko elämässänsä. Mutta niin se nyt on, eikä sitä saa muutetuksi. Maata jokaisen täytyy. Preussin kuningas toinen Freedrikki oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hänen piti makaaman kolmas tai neljäs osa elämästänsä. Sentähden hän kerran päätti vierautua sellaisesta vahingollisesta pahasta tavasta. Ensimmäisen yön hän teki työtä ja se kyllä kävi päinsä. Toisena yönä hän myöskin teki työtä, makaamatta vähääkään, ja nyt hän luuli toimittaneensa jotakin varsin merkillistä. Mutta mitenkäs kävikään? Kuin hän sen jälkeisenä päivänä istui suuren hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet alkoivat puhua tärkeistä asioista, huomasivat he, että kuningas alkoi nyökkäellä – – ja siihen hän nukkui istualleen kuninkaallisessa arvokkaisuudessaan.

Sentähden minä arvelen, että meidän pitää tehdä niinkuin luonto tahtoo. Ja onpa uni tosiaankin kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja surevaiselle; mutta ei sen vaoksi saa laiskotella kauniina aamuna, vaan täytyy ajatella, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella huutamassa: ”ylös reivaamaan! ylös reivaamaan!”

Mutta minun piti kertoman, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli viheriäistä ja raitista ja hyvin ihanaa. Siellä oli paljo monenlaisia puita aina pilviin ulottuvasta hongasta alkaen, joka vielä kerran tuumasi tulla mastopuuksi, pieneen nystyräiseen katajaan saakka, joka lohdutteli itseään sillä, että hänkin voisi tulla puuksi, kuin hänet karsittaisiin ja sidottaisiin paaluun; mutta siitäpä minä en pidä lukua, sanoi hän, minusta on hauskempi olla omassa vapaudessani. Ajatteleppas, jos olisin puu, niin eivät lapset ulottuisi minuun, kuin he tulevat katajan havuja riipimään, levittääksensä niitä tuvan lattialle sunnuntaiaamuina!

No, sehän onkin ainoa, johon sovellut tässä maailmassa, sanoi kuusi, joka niin ylpeänä seisoi hänen rinnallansa. Sinä olet ihan omiasi tallattavaksi, pikku raukka, saneli kuusi.

No mitäpä siitä? sanoi katajapensas; johan siinäkin on paljo, että ilahutan ihmisiä tuoreella tuoksullani metsästä. Sitä paitse minä kelpaan hyttyisten savustamiseen ja kelpaanhan minä jouseksi poikien nuolipyssyihin, ja keitetäänpä minun marjoistani keitevettä ja niistä valmistetaan myöskin siirappia ja sitte vielä – – –

Ole nyt jo vaiti, sanoi pihlaja, sillä tuohan kuuluu hirveän itserakkaalta, kuin tuolla tavoin luettelee omia ansioitansa. Olisi maar minun hauska tietää, kuka täällä metsässä on kaunein. Mitäs siihen sanot? – Ja samalla ravisteli pihlaja somasti tuuheita valkoisia oksiansa, sillä se oli paraillaan täydessä kukassa, kun nyt oli sydänkesä.

No niin, on maar sekin kysymys! huusi tuomi, sillä se oli niin valkoisena, kuin jos se vastikään olisi ollut lumisilla; se kukki myöskin. Miettikäämme tarkoin, kuka meistä mahtaa olla kaunein, sanoi hän. Ja samalla sen lumivalkoisista kukista levisi mitä ihanin tuoksu.

Koivun mielestä tämä oli varsin ymmärtäväisesti puhuttu, sillä se oli sykertänyt pitkät vihreät hiuksensa kähäriksi ja heilutteli nyt kiharia hiussuortuviansa hiljaisessa aamutuulessa. Minä olen varmaan kauniin, arveli hän salaa itsekseen.

Mutta leppä, joka seisoi järven rannalla, katseli lakkaamatta kuvaansa vedessä ja arveli olevansa niin sinertävän vihreä ja viehättävä, ett’ei kukaan voinut olla häntä kauniimpi. Sentähden nyökkäsi se päätään ja sanoi: niin, olipa siinä tosiaankin arveluttava kysymys!

Haapa seisoi hänen vieressään ja vapisi kauhistuksesta, että joku voisi olla sitä kauniimpi. Aina se haapa raukka vapisi, sillä vaikka se oli korkea ja iso, niin sillä oli pelkuri sydän ja hauraat oksat. Lehmus nyökkäsi; se ei myöskään ajatellut huonoa itsestään. Halava ja pajupensas seisoivat siinä vieressä, mutta olivat ääneti, sillä heillä oli omat ajatuksensa.

Meidän pitäisi kysyä kukkasilta, sanoi vaahtera, joka levitti viileää ja tuuheaa lehtivarjoansa yli mättäiden, joissa kasvoi vuokkoja ja muuramen kukkia.

Sitä ei ollenkaan tarvita, intti petäjä äreästi. Ollaksensa kaunis täytyy olla suuri ja vahva. Katsokaa minua; enkö minä ole komean näköinen? Kuin minä ravistelen itseäni, niin pudotan tuhansia neulasia maahan; ja muurahaiset poimivat ne, käyttääksensä niitä keihäinä; kuin marssivat sotaan. Olen maar minä komea vesa, sitä en luule kenenkään voivan kieltää. Ja sitte hän julmisti itsensä, saadaksensa toiset peljästymään.

Tammi seisoi hyvin tyynenä kuunnellen pakinaa. Tyhmää on tuomita omassa asiassa, arveli hän. Minä olen varma siitä, että jokainen teistä arvelee itseänsä kaikista kauniimmaksi. Kysykäämmepä siis peipposelta, joka on tuolla koivun latvassa. Hän ei pidä kenenkään puolta; hän voi parhaiten sanoa kuka metsässä on kauniin.

Siihen suostuttiin ja peipposen mieltä kysyttiin. Mutta tämä arveli ja mietti kauan eikä tahtonut visertää suoraa totuutta.

Silloin tuli metsään kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienessä tuvassa. Kuin he menivät ulos varhain kauniina kesäaamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: ”Hyvä Jumala, kuinka sinun metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, kuinka sinun maailmasi on ihana! Hyvä Jumala, anna meidän pienten köyhäin lasten kasvaa sinun viisaudessasi ja todistaa sinun voimastasi ja kiittää sinun armoasi kaikkina ikäpäivinämme!”

Kuin puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, jäivät ne ihmettelystä ja liikutuksesta äänettömiksi; niiden humina vaikeni hiljaiseksi kuiskaukseksi ja voitiin helposti kuulla peipposen liverrykset, kuin se lauleli koivun latvassa:

Kaunis, kaunis on viheriäinen metsäni, ja koko Jumalan luonto on kaikki kaunista. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kyselette, mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta kauniista ja ihanasta, minkä Jumala on antanut kasvaa tälle seudulle, ei ole mitään niin rakastettavaa ja hyvää eikä viattoman suloista kuin nuo kaksi lasta, jotka ylistävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana kesäaamuna. Sillä kauneus ja voima ja viisaus ja suuruus, se on kaikki tyyni tyhjää, joll’ei siinä ole nöyrää sydäntä, joka unhottaa itsensä, antaaksensa kaiken kunnian ainoastaan Jumalalle. Katsokaa, puut ojentavat käsivartensa taivasta kohti, kukat saavat värinsä auringolta ja lintuset laulelevat luonnon ylistysvirttä. Sillä sama ikuinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki Jumalan armosta kirkkaassa päivän paisteessa; mutta lasten rukous Jumalan tykö on parempi kuin lintujen laulu ja puiden vihannuus ja kukkaisten tuoksu. Jumala siunatkoon teitä, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!