Valtteri kolmannen kerran pulassa,

johon hän joutui kiekkoa lyödessään.

Kevät oli tulossa, ja tiet alkoivat tulla kuiviksi. Niityt olivat vielä liian märjät pallinlyöntiin. Poikien: saappaat loskuttivat, kuin he ojan reunoja juoksentelivat. Mutta hilan takana oli tie tasainen kuin pöytä, ja siinä löivät kylän reippaat pojat kiekkoa lauantai-iltoina.

Oletkos nähnyt kunnon kiekkoa? Olkoon se pieni; tai iso, sellaista puuta sen oleman pitää, joka ei halkeile, ja ympyriäinen ja tasareunainen, muuten kulkee se vinossa ja menee omia teitään. Jos se on liian kevyt, pidättyy se äkkiä, tahi pyörähtää ojaan; mutta kovin raskaasta ei liioin ole, sillä se on hankala. Pyöriessään on kiekolla kahdellainen liikunto yht’aikaa: sekä akselinsa ympäri, niinkuin kärrynpyörä, että kuten pyöräkin myös eteenpäin, niin että se joka pyöräykseltä kulkee kehänsä mittaisen nauhan pituuden. Eräs kelloseppä tahtoi tietää kulkemansa tien mitan. Hän teki kärrynsä pyörään sellaisen koneen, jossa teräksinen jousi napsahti pyörän joka pyöräykseltä. Jousi käytti kelloa, ja joka napsahdukselta kulki näyttäjä sekunnin-viivan eteenpäin. Kelloseppä tiesi kärrynsä pyörän kehän viiden kyynärän mittaiseksi, ja tiesi myöskin, että peninkulmalle menee 1,800 kyynärää. Perille tultuaan näki hän, että kellon näyttäjä oli edistynyt yhden tunnin ja 50 minuuttia. Kuinka monesti oli pyörä pyörähtynyt? Kuinka pitkän matkan oli kelloseppä matkustanut?

Oppia voi ottaa kaikesta; yksin kiekostakin.

Valtterilla oli kovasta koivunvisasta tehty kiekko, ja parempaa kiekkopuuta ei ole. Joonas oli sen tehnyt oikein sirkkelin mitalla aivan pyöreäksi ja niin siloiseksi, että se kiilsi. Tämä oli hyvä kiekko. Niin meni että soi. Sitä tuskin erotti, kuin se nopeasti lähti vinkasemaan pitkin tietä. Valtteri mittasi huvikseen, kuinka pitkältä se yhdellä heitolla meni, ja huomasi sen kulkeneen 160 kyynärää. Kiekolla tiesi hän olevan kahden korttelin eli puolen kyynärän pituisen kehän. Kuinka monesti oli se pyörähtänyt?

Niin hyvää kiekkoa ei ollut koko kylässä. Valtteri nimitti sitä Villiksi. Kerran oli Valtteri unessaan heittävinään Villiä niin kovasti, että se kiersi maan pallon ja palasi jälleen Valtterin luo. Se oli temppu, jot’ ei moni tee!

Toisen kerran taas oli hän heittävinään kiekkonsa niin korkealle ilmaan, ett’ei se enää totellutkaan painolakia, vaan alkoi, kuten kuu, kierrellä maanpalloa. Ihmiset tirkistelivät Villiä kiikareilla ja arvelivat, mikä kummitus se lieneekään.

Mutta nyt ei ollut aikaa nähdä unia, sillä kaikki pojat olivat jo tiellä kiekonlyönnissä, josta Valtteri oli myöhästynyt siitä syystä, että suutari otti hänestä uusien saappaiden mittaa. Kuin mitta oli otettu, lippasi Valtteri tiehensä. Kauniilta näytti metsän rinne tuolla tien mutkassa hilan takana. Siellä kuuset tuuheine, tummine oksineen katselivat lasten leikkiä ja hyttysten hyppelyä auringon laskussa. Koivut olivat vielä kevään hennossa lapsuudessa, lehdet hiirenkorvalla; hienot varvut notkistuivat, kuin peippo tahi kalmalintu lirittäen istahti niille. Lähellä tietä oli metsän reunassa muurahaispesä; pienet muurahaiset kulettivat rakennusaineita saleihinsa ja kammareihinsa, takaperin vetäen kukin havuneulaansa kaikin voimin, kunnes toverit joutuivat apuun. Metsänvartijan tölli oli lähellä; hänen kaksi pientä tyttöänsä, joiden oli tapana avata hilaa matkustajille, olivat nyt istuneet kivelle poikien leikkiä katselemaan. Suurempi tyttö oli löytänyt tuohisellisen karpaloita suolta ja olisi ne mielellään myynyt, mutta piti tuokkostaan esiliinaansa alla, peläten, että nuo ahnaat pojat söisivät kaikki hänen marjansa.

Valtterin tullessa oli hänen puolueensa jo ahdistettu hilaan saakka, viimeiseen rajaan, ja tätä pidettiin suurena häpeänä. Kiekkoa lyödessä jakautuvat nimittäin pojat kahteen parveen, jotka kumpikin koettavat ahdistaa toisiaan takaisin ja itse hyökätä eteenpäin. Kuin toisen parven pojat heittävät kiekkoa, estää toinen parvi sitä kangillaan ja kepeillään menemästä eteenpäin ja pyörittävät sitä takaisin aika luikua. Kiekon edistyessä taikka peräytyessä seuraa sitä se parvi, joka viimeksi on lyönyt, ja edistyy tahi peräytyy sekin sen verran kuin kiekko. Mutta kuin kiekko kaatuu kyljelleen, huudetaan: ”kiekko on kuollut!” eikä kukaan nyt saa sitä lyödä ennen, kuin se uudelleen heitetään.

Pojat olivat nytkin, kuten heidän tapansa oli, jaetut kristittyihin ja pakanoihin, ja Valtteri kuului, häpeä kyllä, pakanoihin. Mutta nämä olivat nyt joutua alakynteen. Kuin Valtteri ilmaantui, huusivat kaikki, ett’ei muista kiekoista kuin Villistä ollut mihinkään. Odottakaa! komensi Valtteri, asetti kiekon oikean peukalon ja etusormen väliin, nosti kätensä ja heittää sivalsi täyttä voimaa. Nuolena viuhkasi Villi pitkin tietä, ja kristityt kokivat turhaan estää sen menoa, sillä Villi hyppäsi rentonaan keppien yli ja mahdoton oli sen kulkua pidättää. Kristityt ahdistettiin nyt vuorostaan takaisin, pakanat nostivat riemuhuutoja, ja Valtteri vilkasi mahtavasti ympärilleen, kuin Cæesar Farsalon taistelussa. Hän oli koko ylpeä Villinsä puolesta.

Kristityt heittivät nyt vuorostaan kiekkoansa ja koettivat ottaa valloitetut alansa takaisin. Mutta tämä ei menestynyt! heidän kiekkonsa lyötiin vielä yhä etemmäksi, lähes neljännes-peninkulmaa, likelle toista hilaa. Jos pakanat olisivat ajaneet heitä sinne saakka, olisivat kristityt olleet hukassa.

”Pois tieltä, tuolta tulee vaunut!” huusi yksi pakanoista. Mutta Valtteri ei kuullut eikä nähnyt; hän vain mietti, mitenkä saisi kristityt ajetuksi hilaan asti. Hän heitti kiekon täydellä voimalla, mutta se sattuikin kiveen, poukahti korkealle ylös ja putosi vaunuihin, joissa maaherra ajoi rouvinensa; keskessä istui pieni tyttö, Aino, jolla oli Jeppe niminen rakkikoira sylissään. Villi sattui parahiksi Jepen päähän; Jeppe haukotteli kerran, oikasi koipensa ja heitti henkensä.

Vaunut pysähtyivät, maaherra katsoi sieltä ankarasti ja sanoi: ”kuka lurjus heitti kiekkonsa minun vaunuihini?”

Totta puhuakseni säikähti Valtteri ensi kiireessä niin, että pötki metsään. Mutta kuin hän kuuli maaherran toruvan hänen toverejansa ja uhkaavan heitä selkäsaunalla ja kopilla, heräsi hänen tuntonsa; hän tuli esille, meni vaunujen luo ja sanoi: ”minä se olinkin, joka kiekon viskasin. Olkaa hyvä ja antakaa Villi takaisin!”

”Vai niin, olitko se sinä, sen veijari?” sanoi maaherra. ”Nouse nyt vaunuihin, niin saat tehdä Villille seuraa.”

Tässä ei pitkät puheet auttaneet; Valtterin täytyi nousta vaunuihin. Pieni tyttö itki Jeppeä, ja Valtteri itki Villiä, ja metsänvartijan lapset kumarsivat turhaan hilalla marjoinensa, ja kristityt ja pakanat seisoivat hämmästyksissä, ja ajomies sätkäytti hevosia ruoskalla, ja kaupunkia kohden mentiin. Kuin päästiin kaupunkiin, sanoi maaherra: ”Viekää poika Villinensä koppiin!”

”Maaherra kulta,” rukoili Valtteri, ”älä lähetä minua koppiin! Siellä on rosvo rautakahleissa; pelkään hänen varastavan Villini.”

”Älä lähetä häntä koppiin”, pyysi pikku Aino. ”Minä annan hänelle kaikki anteeksi; ei hän pahaa tarkoittanut.”

”No, koskas rukoilet hänen puolestansa”, sanoi maaherra, ”ja koska hän itse on tunnustanut pahantekonsa, annan sen hänelle anteeksi. Mutta kiekkoa hän ei saa takaisin; se haudataan Jepen rinnalle puutarhaamme, ja siten saa kiekko, joka Jepen tappoi, kuoleman tuomionsa.”

Niin kävikin. Valtteri laskettiin irti, ja hän itki katkerasti kiekkoansa, kunnes Joonas lupasi tehdä hänelle uuden. Olihan tämä kuitenkin parempi kuin istua voron kanssa kopissa. Pikku Aino kaivatti Jepelle haudan puutarhaan, ja siihen pantiin Villikin. Mutta Valtterista ja maaherran Ainosta tuli niin hyvät ystävät, että yhdessä tekivät seuraavan hautakirjoituksen, joka hakattiin kiveen ja asetettiin puutarhassa haudalle:

TÄSSÄ LEPÄÄVÄT JEPPE JA VILLI NIIN KILTTIÄ KOIRAA JA NIIN HYVÄÄ KIEKKOA EI ENÄÄ MAAILMASSA OLE.

Sitten istuttivat Valtteri ja Aino kukkia haudalle. Muurahaiset kävivät metsästä hautakirjoitusta lukemassa ja hyttyset hyppivät joka ilta auringon paisteessa Jepen ja Villin haudalla.