KOIVUN MAHTAVAT TOIVEET HIIRENKORVA-AJALLA,

Metsässä lähellä maantietä kasvoi kaunis koivu. Se oli vielä aivan nuori ja kevään tultua sen oksat tulivat hiirenkorville — tietysti siihen ei kasvanut ihan oikeita hiirenkorvia, vaan semmoisia hienoja, pikkusia vaaleanvihreitä lehtiä, joita koivuissa on kevään alussa ja jotka ovat niin sievän näköiset. Sellaiset hiirenkorvat ovat paremmat kuin koirankorvat kirjanlehtien kulmissa.

"Hei, minäpä vasta olenkin kaunis!" arveli nuori koivu itseksensä. "Olenpa minä sentään koko lailla kauniimpi kuin tuo vanha vääristynyt pihlaja tuossa vieressäni. Sitä minä vain tässä tuumailen, mikähän minusta vielä tässä maailmassa tuleekaan."

"Ehkä tuo talitiainen sen tietää", arveli koivu ja kysyi kuin kysyikin asiata talitiaiselta. Mutta tiainen olikin veijari, joka tahtoi olla hyvä ystävä koivun kanssa, saadaksensa sen vihantia urpuja nokkia. Sentähden tiainen vastasi: "Etpäs tiedä koivu, sinä olet niin soman näköinen, että varmaankin sinusta tulee jotakin ylhäistä tässä maailmassa. Lyönpä vetoa, että sinut palmikoivat koriksi kuninkaan tyttärelle ja että saat hänen huoneessansa olla marmorisella pöydällä, täynnäsi reunoja myöten kultaisia omenia."

"Ohoh", virkkoi koivu, "niinkö luulet?" "Tietysti minä olen siinä luulossa", sanoi tiainen. Ja sitte tämä lensi jonkun matkan siitä suuren kuusen luo, ja sai kuusen uskomaan, että siitä tehtäisiin kiikkutuoli, ei sen vähemmälle herralle kuin itse kuninkaalle. Kuusi uskoi sellaisen puheen mielellänsä, sillä se kuunteli mielellään imarruspuheita samoin kuin koivukin. Hän ei ollenkaan älynnyt, että tiaisen teki mieli asua hänen suojassaan, kun sade tuli, ja nokkia ja tokkia makean näköisiä tuoreita käpyjä. Tyhmää on kuunnella imartelemista.

Olipa tien vieressä pieni mökkitupanen. Eräänä päivänä tulivat lapset tuvasta veitset kädessä ja alkoivat leikellä oksia koivusta. "Kas niin", tuumasi koivu, "nyt jotakin on tekeillä; nyt he minusta tekevät korin kuninkaan tyttärelle." Samalla hän hyvillänsä pöyhisteli oksiansa, niin että hiirenkorvat niissä kiikkuivat.

"Nuo lehdet ovat vielä liian pienet kylpyvastoihin", puhelivat lapset.
"Tehdäänpä niistä oikeita lakasuluutia."

"Mitä kuulenkaan?" sanoi koivu. "Uskaltaako kukaan minusta tehdä lakasuluutaa?"

"Kyllä kaiketikin sen uskallamme tehdä", sanoivat lapset; ja sitte he tekivät koivusta luudan; — ei juuri koko koivusta, mutta sen oksista. Vaan sehän oli samantekevä; jokahinen oksa oli mielestään yhtä hyvä kuin koko koivukin. Ja oksat lohduttivat mieltänsä sillä, että ainakin saisivat laista kuninkaan tyttären huoneen lattiata, koska eivät saaneet tarjota kultaisia omenia hänen marmoriselta pöydältänsä.

Kun lapset tulivat kotiin, sanoi torpan eukko, heidän äitinsä: "tuosta luudasta minä pidän; minäpä otankin sen laistakseni sillä tupaa." Ja hän lakasi tuvan lattiaa, samalla ylpeästä koivusta tehdyllä luudalla. Jos luudassa olisi vielä ollut hiiren korvia, niin ne varmaan olisivat kaikki nousseet pystyyn kauhistuksesta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään korvia, sillä ne olivat jo pois raksitut.

Luuta sai siis surra kohtaloansa nurkassa lieden ääressä ja kun sillä ei ollut parempaakaan tehtävää, niin se alkoi keskustella naapurinsa solkku-ämpärin kanssa. "Minä olen parempaa sukua, vaikka minut tehtiin vaan lakasuluudaksi", virkkoi hän ämpärille. "Kyllä sen näkee päältäkin päin, enkös ole sinunkin mielestäsi siistin näköinen?"

"No, ei sitä juuri sinusta näy", sanoi solkku-ämpäri. "Minä sitä vastoin olen jalompi syntyjäni. Minut on veistetty kuusesta, joka kerran piti tehtämän kiikkutuoliksi kuninkaalle. Sen on talitiainen itse mulle vakuuttanut, ja hän vaikka vannoisi asian todeksi, mutta talitiaisten tapa ei ole vannoa, sen mukaan mitä minä olen kuullut."

"Hyi sitä roistoa!" huusi luuta, "hän on pettänyt minut, samoin kuin on valhetellut sinullekin. Sanopa, miksi sinä aiot tästälähin ruveta?"

"Aion pysyä solkku-ämpärinä kaiken ikäni", vastasi ämpäri. "Kunpahan mulla aina vaan on solkkuvesiä ja luu-nystyröitä, niin olen tyytyväinen, ja sanovatpa porsaat minua hupaiseksi. Kuuleppas luuta, koska nyt olemme näin likeisiä naapuria, niin voisimmehan minun mielestäni mennä naimisiin keskenämme."

"Etkös vähääkään häpeä!" sanoi luuta. "Lunletkos, että minä aion kaiken ikäni pysyä lattialautana? Enpä niinkään, vaan paremmaksihan toki aion ruveta. Sen saat vielä nähdä, että minusta tulee jotakin merkillistä maailmassa."

"Saammehan nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.

Samalla tuli torpan eukko. "Jopa tuo luuta on jotenkin kulunut", arveli hän, "siitäpä minun sietäisi tehdä vitsa." Ja sitte hän teki vitsan, — ei juuri koko luudasta, vaan muutamista varvuista, mutta jok'ainoa varpu oli mielestään yhtä hyvä kuin koko luutakin.

Tällä vitsalla eukko kuritti lapsiansa. Ja koska hän niitä kuritti, niin he sen kaiketi olivat ansainneet.

Kun he olivat tukkanuottasilla ja riitelivät keskenänsä, ja kun he repivät rikki vaatteensa, annettiin aina vähäinen löylytys sille kohdalle, joka oli mukavin, ja oikein on kumma, kuinka terveellistä sellainen joskus on.

Vitsan mielestä tämä alussa oli ikävää. Mutta viimein se siihen niin tottui, että se aina piti varalta, milloin lapset riitelivät. "Kas niin, nyt tulee taas koivurieskaa", ajatteli vitsa paikallansa raossa ovenpielen ja seinän välissä.

"Kaunista työtä! Kaunista työtä!" huusi solkku-ämpäri. "Nyt varmankin pääsit merkillistä virkaa toimittamaan!"

"Ole sinä vaiti, muutoin käy sinulle niinkuin lapsillekin", uhkasi vitsa. "Ei sitä niin tarkoin voida sanoa, mikä minusta vielä voipi tulla, jos onni myötäiseksi kääntyy."

"Sen saamme nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.

"Jumalalle kiitos että lapset ihmistyvät", sanoi mökin muija. "Minä olen nyt heitä niin kuritellut, että vitsakin on vallan kulunut. Minä sen viskaan luudan kanssa pahnojen joukkoon porsaiden alle, ne tarvitsevat jotakin pehmeätä, jolla makavat."

Vitsa viskattiin porsaiden karsinaan eikä siellä liioin hauskaa ollut. "Nöh, nöh", sanoivat porsaat, tonkiessaan kärsällänsä pahnoja ja varpuja allansa.

"Kylläpä sinä olet hyvän näköinen!" sanoi ämpäri, kun sillä vietiin porsailla syötävää. "Ole vaiti sinä", sanoi vitsa, "ei sitä taida sanoa, mikä minusta vielä voi tulla." Mutta kuitenkin oli vitsalla sangen surkea olo. Jos vitsa olisi voinut itkeä, sen sijaan että se ruoski muita itkulle, niin olisi vitsaparka kenties itkenyt ämpärin täyteen.

Nyt kaiketi arvelet, että koko juttu siihen päättyi. Koivusta ei tehty koria kuninkaan tyttären marmoriselle pöydälle, luuta ei saanut laista hänen kammarinsa lattiaa, vitsa ei saanut pölyyttää nuorien kuninkaan poikien takkeja, eikä edes olla vuoteena kuninkaan porsailla. Niiden mahtavien toiveiden sijaan, jotka koivulla oli ollut hiirenkorva-ajalla, oli tullut nöyryytys toisensa jälkeen. Eräänä päivänä istui talitiainen aidalla ja vitsa tunsi hänen heti. "Hyvää päivää, talitiainen!" sanoi vitsa. "Kiitos viimeisestä!" Mutta tiainen lensi sen kuin siivet kantoivat. Hän ei pitänyt väliä niin köyhistä tuttavista. Kukapa pitäisikään lukua vanhoista vitsoista, joita porsaat polkevat? Eihän niissä kasva edes vihantia urpuja, joita voisi syödä.

Mutta jonkun ajan kuluttua vitsa heitettiin pellolle, ja siellä se oli lumessa ja sateessa, talvet kesät. Korkea vilja kasvoi vihantana pellolla, ja solkku-ämpäri, talitiainen ja torpan muija olivat jo kauan unhottaneet, että sellaista vitsaa oli koskaan ollutkaan maailmassa. Mutta vielä se oli kuitenkin olemassa, ja kaikkein kovan onnen päivienkin ajalla oli se säilyttänyt pikkuruisen nupun, jossa oli siemen sisällä.

Siitä siemenestä kasvoi pellon pientareelle vähäinen viheriä koivun vesa. Eräänä päivänä matkusti kuningas ja kuningatar lapsinensa ympäri valtakuntaansa. Oli helteinen kesäpäivä ja kun he ajoivat pellon ja torpan ohitse, niin oli se seutu heidän mielestään niin kaunis, että he päättivät levähtää vähän aikaa muutamain tuuheiden puiden suojassa.

Pieni kuninkaan tytär oli erittäin iloinen kun hän sai ikävistä vaunuista hypätä ulos ja pääsi leikittelemään viheriälle pellon pientareelle. "Ai, kuin tuossa on niin pieni kaunis koivu!" huusi hän. "Sen minä mielelläni istuttaisin puutarhaani."

"No mitähän sillä tekisit?" sanoi kuningas. "Onhan meillä tammia, poppelipuita, kastanja- ja hedelmäpuita yltäkyllin. Saathan sellaisia istuttaa niin monta kuin suinkin tekee mielesi."

"Mitäs minä niistä", sanoi kuninkaan tytär, "onhan niitä ennestään jo niin paljo. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan koivua; antakaan minun viedä tämä pieni koivu kotiin linnaan!"

"No antaa hänen viedä sen", sanoi lempeä kuningatar, "eihän siinä mitään pahaa ole."

"Vie vaan, tyttöseni", vastasi kuningas. "Älä vaan ota koko metsää mukaasi, sillä sitte meille tulisi vaunuissa kovin ahdas olla."

Nyt kuninkaan tytär otti varovaisesti koivun taimen maasta, pani sen kosteiden sammalien väliin vakkaseen ja vei sen mukaansa linnaan. Siellä hän omin käsin istutti sen pieneen puutarhaansa, levitti pehmeätä multaa sen ympärille ja kasteli sitä joka päivä, niinkuin omaa kasvattiansa ainakin. Koivu menestyi ja kasvoi yhä suuremmaksi ja tuli viimein suureksi kauniiksi puuksi, yksinänsä sitä laatua muiden ylpeämpien puiden joukossa — metsän yksinkertaisena lapsena, vapaan luonnon terveenä, kauniina helmalapsena. Ja siitä tuli iso komea puu; kuninkaan tytär sitä suojeli ja rakasti, eikä hän istunut missään niin mielellänsä kuin viheriän koivun juurella sen tuuheiden lehtien suojassa ja kaikki kehuivat koivua kaikista kauniimmaksi puuksi kuninkaan kartanossa.

No niin kävi koivulle ja sen mahtaville toiveille hiirenkorva-ajalla. Siinä oli turhamielisyyttä: sentähden sen täytyi kärsiä suurta pilkkaa. Siinä oli väärää kunnianhimoa: sentähden sen täytyi kuolla pois ja jättää kunnia tulevan sukupolven omaksi. Mutta siinä oli myöskin kukistumaton tulevaisuuden toivo, jota ei mikään häväistys voinut hävittää, ja sentähden se sai tulevaisuuden, vaikk'ei sillä tavoin kuin se itse luuli. Sillä luja toivo ei koskaan joudu häpeään, vaan luja luottamus kulkee kummia teitä, monien koetuksien kautta, kunnes aika tulee täytetyksi.

Olihan solkku-ämpärilläkin nuoruudessaan ollut ylpeät kunnian ja onnen toiveet, mutta se oli toista laatua, se tottui nöyrtymiseen, se vaan tuumi kohtuullista toimeentuloansa. Mikäpä puu metsässä ei olisi hiirenkorva-ajalla toivonut jotain mahtavaa tulevaisuutta? Muutamista tulee solkku-ämpärjeä, toisista ei ihan mitään ja toiset taas joutuvat tulevien onnen siemeniksi. Mutta se ei estä toista metsää suuria toivomasta aivan samoin kuin toinenkin. Toivo vaan, nuori puu, odota suurta tulevaisuutta! Varo kuitenkin itseäsi väärästä kunniasta! Ole nöyrä, aina nöyrä kaikissa toiveissasi, niin voipi kuitenkin joskus tapahtua, ett'ei sinua tarvitse kätkeä maahan, että onnetar sinua etsii ja istuttaa sinun tarhaansa suojaksi kulkijalle!