TOMU.

Tunsitko sinä Tomun? Se oli rotukoira, melkein ihka valkoinen, karva hieno kuin silkki, korvat pitkät ja ruskeat sekä häntänä oivallinen valkoinen, alinomaa viuhkava töyhtö. Moni Suomen lapsi on leikkinyt Tomun kanssa ja moni muu lapsi paljon kauempanakin on ilolla ja ihmetellen kuunnellut kertomuksia Tomun viisaudesta ja merkillisistä tempuista, joita hän osasi tehdä. Tomu oli kaunis koira, mutta sitä paitsi hyvin siivo koira. Saattaahan hyvän näönkin alla piillä paha sisu; Tomu ei ollut paha, kaikkein täytyi rakastaa häntä.

Oli sentään Tomullakin vikansa. Hän oli niin hienostunut ja ylhäinen, että aina ihaili kauneita pukuja ja oli hyvin hetas epäilemään kaikkia huonopukuisia ja varsinkin repaleisia pahoista aikeista. Se tietysti oli usein erehdystä; sillä vaikka repaleisuus ei olekaan kunniaksi, niin tapahtuuhan monestikin, ett'ei köyhillä ole varaa hankkia itselleen parempaa. Tuo erehdys tuotti Tomulle monta rappausta rottinkikepistä, joka juuri sitä varten olikin aina kyökin oven raossa. Mutta monesti sattui niinkin, että Tomun epäilykset olivat merkillisen oikeat. Naapurissa asui seppä, musta, äreän näköinen mies, joka tinaeli keittoastioita. Häntä Tomu ei voinut kärsiä; joka kerran kuin seppä toi kirkkaita kastrulleja kyökkiin, syöksyi Tomu hänen päällensä ja jarnahti hampain kiinni hänen housuihinsa. Seppä ei tuosta ollut hyvillään, rottinki rupesi hänelle liittolaiseksi ja seppä uhkaili kuolemaa; mutta Tomu vain pysyi leppymättömänä. Kerran sitte yht'äkkiä kuultiin sepän karanneen rahoineen ja vaatteineen, jotka oli lainannut naapureilta ja unhottanut toimittamatta takaisin.

Tomu oli uskollinen ja vartioitsi taloa yöt päivät. Ei ollut kenenkään hyvä yrittää hiipimään sinne pahoissa aikeissa; vahti oli aina valppaana ja makasi korvat auki, niin että variskaan tuskin pääsi hietikolle kävelemään Tomun kuulematta. Tuo valppaus usein kiusoitti talon omiakin asukkaita, jotka olisivat tahtoneet maata yönsä rauhassa. "Mitä se Tomu siellä haukkuu?" sanoivat palvelijat keskenään ja joku heistä meni ulos katsomaan. Välistä liiteli vene tuolla etäällä järvellä, milloin joku koira etäisessä kylässä haukkua räkytti ja milloin vain kuu välkkyi hänelle kirkkaasta vesipeilistä. Se kaikki oli Tomusta varsin sopimatonta, ja hän katsoi olevansa velvollinen pitämään silmällä kaikkia öillä liikkujoita.

Kun Tomu oli kahden kuukauden ikäinen, pieni, täyteläisen pyöreä ja sileäkarvainen pentu, jotenkin samanlainen kuin hyvin hoidettu porsas eikä tiennyt muuta parempaa tehtävää kuin sulloa suuhunsa kaikki mitä vain sattui saamaan, tapahtui kerran, että hän näki onkivavan pihalla ja alkoi himoita pientä kuollutta kalaa, joka riippui syöttinä ongessa. Tuo onnistui niin huonosti, että Tomu ripusti itsensä alahuulestaan koukkuun. Ongessa oli väkä eikä sitä saatu pois samaa tietä, kuin se oli huuleen mennyt. Niinpä ei muu auttanut kuin leikata siima poikki ja vetää onki läpi huulen. Arvaattehan, että Tomu parkui. Mutta onki saatiin pois ja huuli parani.

Toisen kerran Tomu neljän kuukauden ijässä pääsi, äsken maalta muutettua kaupunkiin, neitinsä kanssa kävelemään kaupungille. He menivät Sorvaliin, ja sorvalin kissalla oli pojat. Siitäkös meteli nousi: kissa Tomon päälle ja Tomu sitä kyytiä ulos! Pihasta oli portti auki kadulle, ja Tomua alkoi haluttaa kävellä vähän pitemmälti omin neuvoin. Tuskin hän ehti ulos portista, kuin suuri pitkävillainen teurastajan koira hyökkäsi onnettoman huvikävelijän päälle. Tomu pakoon, ja nähtyään ajurin kadun nurkassa hyppäsi hän vaunuihin. "Vai niin", sanoi ajuri, "onkos sinulla millä maksaa? En minä ketään aja ilmaiseksi."

Tomu parka oli monestikin ajanut maalla ja huomannut sen huvin varsin miellyttäväksi; mutta hänellä nyt ei ollut millä maksaa ja sentähden hänen täytyi hypätä alas vaunuista. Samassa hänen julma vainoojansakin taas oli kimpussa, ja nyt pikku Tomu läksi käpälämäkeen, juoksi min suinkin ehti katuja pitkin ja poikki, kunnes ei enää tiennyt, missä olikaan. Hänhän olikin ollut kaupungissa vasta neljä päivää, tunsi ainoastaan oman kotitalon, jossa asui, kyökin, jossa makasi matolla pöydän alla, ja hyvät ystävät, jotka häntä aina ruokkivat ja hyväilivät. Oh, miten julma tuo avara maailma oli pikku Tomua kohtaan! Kotona tultiin hyvin levottomiksi, kun Tomu hävisi; kaikki talonväki etsi ja houkutteli: Tomu! Tomu! Lähetettiin sana poliiseille, lapset itkivät, Tomun emäntä juoksenteli pitkin kaupunkia kaikkein valkeiden koirain jäljestä, mutta ei mikään niistä ollut Tomu. Tuli ilta ja pimeä yö; Tomu oli yhä poissa. Seuraavana aamuna kirjoitettiin kuulutus sanomalehtiin, mutta juuri kuin sitä oltiin lähettämässä, kuului astunnan sipsutusta kyökin rappusista ja kas, se olikin Tomu! Hän ei osannut kertoa retkiänsä, mutta näytti suruiselta ja tuskin jaksoi huiskuttaa häntäänsä; toinen sivu oli aivan noessa. Jos hän sen oli saanut kattilasta, niin ei siinä ollut suinkaan puuroa ollut, sillä tuskin hän ehti kyökkiin, kun jo riensi täyttä vauhtia likavesi-kiululle ja ahmi siitä suun täydeltä.

Tomu oli vallaton veitikka nuoruudessaan. Hän iloissaan hätyytti sekä ihmisiä että eläimiä. Jos hän näki koulupoikain lyövän palloa joutohetkinään, hei vain, Tomu oli aina sukkelin ottamaan vastaan ja sitte juoksemaan pallo suussa täyttä vauhtia kotiin, jäljessään kymmenkunta huutavaa ja nauravaa koulupoikaa. Kelkkamäessä sieppasi hän lakit heiltä ja kerran hänen emäntänsä täytyi maksaa 75 penniä hansikkaasta, jonka Tomu oli ryöstänyt ja syönyt heti paikalla. Jos hän pistäytyi johonkin kauppapuotiin jossa hänelle syötettiin venäläisiä rinkilöitä, sieppaisi hän pöydältä talonpoikain hattuja ja kantoi ne riemuiten kyökkiin. Hän yleensä suurella innolla kantoi kotiin kaikkia, mitä vain sai hampaihinsa. Jos pikku tytöt nukkeinensa leikittelivät portailla, pian siihen ilmestyi tuo susi ystävällisesti häntäänsä heilutellen, nuoleskeli heidän kasvojansa ja huviksensa vain alkoi niellä heidän nukkejansa. Olipa onni, jos joku sai kiinni nuken jaloista ja veti hänet pois Tomun kidasta. Merkillistä, ett'ei kukaan voinut suuttua Tomuun, hän kun oli niin iloisen näköinen ja kaikki tietysti ymmärsivät, ett'ei Tomu noilla leikeillään mitään pahaa tarkoittanut.

Tomun kaltaiset rotukoirat ovat linnustajia, ja sitä Tomukin katsoi oikeaksi ammatikseen. Hän ei ollut päässyt käymään metsästyskoulua, sentähden hän metsästeli omin neuvoin. Ei ollut vähääkään kiitettävä teko, että hän luvattomalla ajalla ajeli viattomia sorsia tiheimpiinkin ruohokkoihin ja palasi kotiin, sorsa suussa ja sääret mustana rantamudasta. Alussa toi hän ne kotiin elävinä ja eheinä, mutta kun kerran päästettiin heinäsorsa pakenemaan kanakopista, suuttui Tomu moisesta huolimattomuudesta ja puri vast'edes saaliinsa kuoliaaksi. Hän oli itse omin luvin ottanut huolekseen kanain vartioimisen. Pitkät hetket seisoi hän pystyssä korvin ja toinen etukäpälä kohotettuna heitä katselemassa. Eräs onneton kana ali astuskellut kiellettyyn paikkaan; Tomu otti häntä niskasta ja kantoi kyökin rapuille, mutta hairahtui olemaan liian innokas, niin että pahantekijä makasi siinä hengettä.

Yhtä onnettomasti kävi lasten pikku kaniinille, joka oli niin sanomattomasti huvittanut heitä ja Tomua itseään. Kauniina, päivänpaisteisena aamuna oli kaniini lähtenyt luvatta kävelemään puistoon. Poliisi-Tomu tapasi vainuten hänen jälkensä. Kun isäntä läksi aamukävelylleen, tuli hänelle vastaan Tomu ylpeänä velvollisuutensa täyttämisen tunnostaan ja kantaen suussansa onnetonta kaniinia. Eipä se enää tehnyt ainoatakaan hyppyä tässä maailmassa, mutta Tomu sai tutustua taaskin ankaraan rottinkiin.

Nämä molemmat onnettomat erehdyksensä sai Tomu sovittaa loistavasti. Eräänä iltapäivänä kuului puutarhasta kovaa kanain kaakotusta. Reetta-mummo, kanapaimen, juoksi sinne, löysi kanan pahasti revittynä ja Tomun vieressä. Lyhyt tutkinto ja tuomio siinä tapahtui. Tomu ei voinut kyllin selvästi selittää asiaansa ja rottinki oli juuri ryhtymässä oikeuden tekoon. Silloin matkan päässä seisonut tyttö kertoi suuren huuhkajan käyneen käsiksi kanaan, Tomu oli juossut apuun ja pakottanut väkevän petolinnun luopumaan saaliistaan. Tietysti muuttui nyt kokonaan väärin käsitetyn kanan pelastajan kohtelu. Kaikki kokoutuivat ylistelemään Tomun sankarillisuutta, paraat luut etsittiin kyökinkaapista, lapset sille kilvan syöttivät korppuja, ja Tomu yhtä kummastellen näki nyt tulleensa päivän sankariksi kuin äsken olleensa väärän epäilyksen uhrina.

Milloin Tomu tiesi tehneensä pahoin, oli hänellä hyvin paha omatunto eikä hän tullut ennen iloiseksi, kuin sai anteeksi. Sattuipa välistä, että kanat peittivät munansa kummallisiin piilopaikkoihin, hautoivat ne siellä kenenkään tietämättä ja tulivat ylpeillen esiin kokonaisen poikalauman kanssa. Mutta Tomu-poliisilta he eivät pysyneet piilossa. Kerran Tomu tuli hyvin pahanmielen näköisenä ja nosti kuononsa emäntänsä polvelle. "Mitäs nyt olet tehnyt, poika?" kysyttiin. Tomu nosti päänsä ja emännän polvelle jäi suuri pilkku munanruskuaista! Ankara varoitus seurasi, mutta koska Tomu itse tiesi ja tuli tunnustamaan pahantekonsa, niin säästyi sillä kertaa vitsalta. Seuraavan kerran Tomu löydettyään kananpesän söi taas munat yhteen asti; silloin johtui äkisti mieleen varoitus ja hän kantoi kotiin viimeisen munan niin varovasti, ett'ei siihen tullut pienintäkään merkkiä hänen terävistä hampaistaan.

Tomu ei ollut koskaan joutilaana kesäiseen aikaan. Ajeltuaan väsyksiin asti sorsia ruohokoissa siirtyi hän kuivalle ja kaiveli yhtä ahkeraan maata puutarhurin kiusaksi asui tuhansittain myyriä nurmikon pinnan alla; ne pitkähköt, harmaanruskeat rotat kaivelivat sijankärsällään pitkiä salaojia ja tekivät sanomatonta vahinkoa kaluamalla hedelmäpuiden kuorta, syömällä perunoita ja muita juurihedelmiä sekä hävittämällä karviais-, vaapukka- ja ruusupensaita. Tomu päätti kerrassaan tehdä lopun tuosta vallattomuudesta. Päivät päästänsä, milloin hän ei ollut sorsia ajelemassa, nähtiin hänen uutterasti kaiveskelevan myyrien pesiä. Hän vainuten astui kuono ruohon pinnassa kiinni ja missä vain huomasi vähääkään epäilyttävää, kaivoi ensin kuononsa ruohoon saadakseen varman selon, että oli oikealla jäljellä. Sitte hän milloin etu-, milloin takajaloillaan raaputti maata, kunnes sai siihen niin suuren reiän, että pää mahtui. Tuota tekoaan hän väsymättä jatkoi, kunnes löysi pesän. Lyhyet temput siinä sitte enää oli jäljellä. Koko myyräperhe, isä, äiti ja lapset, livahtivat niin nopeasti Tomun kitaan, että ne kai varsin kummastuivat, kun huomasivat elävinä joutuneensa Tomun vatsaan. Eihän siinä Tomulla ollut aikaa käyttää hampaitaan, kaikki meni alas kuin palttupuuro. Vasta sitte, kuin Tomun vatsaan ei enää mahtunut useampia myyräperheitä, tuli hampaiden vuoro; niin kauan kuin Tomu eli, oltiin kerrassaan rauhassa myyräin vehkeiltä.

Mäen rinteessä kasvihuoneen luona oli Tomulla aarrekammarinsa. Siihen hän kaivoi kaikki säästettävät luut ja peitti ne taitavasti mullalla. Vastenmielinen vieras, nälkäinen ja pörhöinen talonpoikaskoira Mirkka tuli välistä kyytihevosen kanssa rautatien asemalta. Eräänä onnettomuuden hetkenä löysi Mirkka Tomun aarrekammiot, ja siitä alkaen olivat aarteet alinomaisen ryöstön vaarassa. Tomu ei kyllä jättänyt osoittamatta tyytymättömyyttänsä, mutta täytyypä huuhkajainkin voittajan vähän aristella niin leveää hammasriviä, kuin Mirkalla oli. Olipa sitte eräänä kylmänä talviyönä kasvanut paksu jää kätketyn aarteen päälle. Mirkka tuli ja läksi heti ryöstämään, mutta palasi tyhjin toimin; jää oli liian kova hänellekin. Jos Tomu olisi osannut nauraa, olisi hänellä nyt ollut hyvää syytä; mutta olihan Tomulla toinen ilon osoitin, hän huiskutti niin tyytyväisesti komeaa häntäänsä.

Oliko Tomu viisas? No sepä kysymys! Ajuri sanoi kaupungissa, kun koira juoksi kori suussa hänen ohitsensa ostamaan leipää leipurista: "antakaa tuo koira minulle, niin minä opetan hänet puhumaan!" Tomu ymmärsi kaikki, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti viisailla silmillään seuraavan keskustelua; milloin naurettiin tai kuului vilkkaita ääniä, tuli Tomu iloisimpana kaikista osalliseksi iloon. Osasipa hän myöskin vastata tavallansa. "Miten koira sanoo?" Tomu haukkui karkeasti. "Miten sanoo kissa?" Tomu haukotteli, kunnes sai kuulumaan nau'unnan tapaista ääntä. "Rakastatko emäntääsi?" Vilkasta haukuntaa ja hännän heilutusta. "Mutta et sinä, Tomu, suinkaan rakasta kaikkia?" Hiljaista murinaa ikäänkuin etäinen ukkonen. "Menes katsomaan, joko Iisakki on saanut hevosen valjaihin?" Tomu juoksi ikkunan luo ja katsoi ulos; jos hevonen jo oli ajettu rappujen eteen palasi hän vilkkaasti hyppien ja pyysi lupaa päästä mukaan; jos hevosta ei näkynyt, jäi Tomu kärsivällisesti odottamaan.

Miten monta sukkelaa temppua Tomu osasikaan! Hän taisi kumartaa kaikkein nöyrimmästi ja antaa kättä, kun häntä tervehdittiin. Hän osasi seisoa passarina emäntänsä tuolin takana ja sanoa "nöyrin palvelijanne" (hau vau)! Emäntä sanoi: "Tomu on kuollut." Hän heti paneutui seljälleen, sääret ilmaan. Hänelle näytettiin kahta yhtä suurta sokuripalaa. "Tuo on minun palani ja tuo on koiran." Tomu ei koskaan erehtynyt omastansa. Hänen suurin ilonsa oli kantaa koreja, laukkuja ja keppejä kuin hyväkin kammaripalvelija. Mutta hän ei ollut vain oikein luotettava, se vekkuli; hän saattoi jättää keppinsä jäälle taikka ompelukorin metsään ja lähteä ajelemaan raakkuvaa varista. "Tuonnin" hän suoritti tunnollisesti. Emännän hatun tempasi tuuli järveen. "Tuo pois hattu, Tomu!" Ja Tomu ui ja toi hatun.

Musiikin rakastaja ei Tomu ollut; hän ulvoi kurkun täydeltä, kun kuuli pianoa soitettavan; mutta piti hänen sentään oppiman laulamaan, että hieno kasvatuksensa tulisi täydelliseksi. "Tomu, mitenkäs lauletaan?" Hau vau! "Ei kelpaa, laula kauniisti!" Tomu koetteli suurella vaivalla kaikkia ääniä, kunnes viimein sai kurkustaan muka sävelen tapaista vinkunaa. "Kerroppas, Tomu, nyt tarina!" Hän kuunteli hyvin tarkkaavasta. "Mitenkäs oli, kun jouduit riitaan rautatien asemalla muiden koirain kanssa?" Hau vau! "Niin, mutta silloin sait selkääsi. Tomu raukka!" Surkeata ulinaa. "Mutta sitte annoit heille aika löylytyksen." Hau van! Tämä oli voitonvirttä.

Ei kukaan osannut paremmin kuin Tomu olla piilosilla. Hänen päänsä peitettiin tiheällä liinalla siksi aikaa, kuin mentiin piiloon. Kuu huudettiin: "jo ollaan", heitti Tomu liinansa ja alkoi etsiä. Hän nuuski joka nurkasta ja komerosta, varsinkin sellaisista, joista ennen oli jonkun löytänyt, ja kohta hännän heilunta osoitti, että salaisinkin piilopaikka oli löytynyt. Tomu oli eräänä joulun aattona saanut kolme lahjaa: paperiin käärityn tortun, rautapiikkisen kaularenkaan turvaksi susia vastaan ja nahkapallon. Tortun hän söi paikalla papereineen ja runovärssyineen; kaulanauhaa hänen ei onneksensa koskaan tarvinnut käyttää, mutta nahkapallo se vasta oli mieluinen ja vast'edes jokapäiväinen leikkikalu. Sitä hän pureskeli ja pyöritteli lakkaamatta; sillä oli määrätty sijansa kaapissa ja usein Tomu tuli raapimaan sen ovea. Sattuipa Tomun leikkiessä, että pallo piilotettiin milloin mihinkin salakätköön: paksun maton alle, kaapin päälle, sohvatyynyn taakse rouvain istuessa siinä sukkaa kutoen. Tomu etsi kiihkoissaan, väsymättä, epäili kanarialintujen häkkiä, hyllyllä seisovaa teekeittiötä ja uunissa palavaa valkeaa. Viimeksi hän kuitenkin aina tarkkatuntoisella kuonollaan löysi piilopaikan ja ihastuksekseen sai takaisin rakkaan pallonsa. Jos Tomu löysi pallonsa jostakin sellaisesta paikasta, johon hän ei päässyt, kaapin päältä tai kynttiläkruunusta, eikä kellään näyttänyt olevan halua auttaa häntä, näytti hän hetkisen miettivän ja sitte keksivän keinon. Hän oli huomannut meidän käyttäneen keppiä sellaisissa tapauksissa, juoksi porstuaan, jossa isännän kepit olivat, toi yhden hampaissaan sekä haukkuen ja kumarrellen pyysi meiltä apua.

Olipa aika hauskaa nähdä Tomu sokkosilla. Sidottiin liina tarkkaan hänen silmilleen ja heitettiin pallo kierimään lattialle. "Etsi pallo!" Tomu haparoi varovasti, löi kuonoaan tuoleihin ja pöytiin, mutta ei edes yrittänytkin kiskoa sidettä silmiltään, ennenkuin löysi pallon, Silloin hän tietysti ylpeili ja juoksi kaikkein luo kokoamaan kiitosta. Tomua ei ollut lainkaan vaikea opettaa, mutta ankaruutta ei saanut käyttää. Hyväilyllä ja kehoittavalla sanalla voi Tomun saada tekemään mitä hyvänsä. Itseään häntä erinomaisesti huvitti temppujensa näytteleminen. Hän oli ihmeen arkatuntoinen ja närkäs. Kärsimätön sana sotki hänen ilonsa, kovasta sanasta hän tuli tyhmäksi kuin pölkky, vaan iloinen sana teki hänen kaikkein ilolinnuksi.

Kahdesti Tomusta otettiin valokuvaajassa kuva ja kahdesti hän oli luvatta mukana, kun talosta kuvaa otettiin. Eräs kuuluisa ranskalainen kuvanveistäjä on muodostellut hänen kuvansa kipsistä; se lienee Tomun esi-isän kuva, sillä niin Tomun näköinen se on. Mutta paras kuva on se, jossa hän niin uskollisesti makaa portailla vartioimassa, eikä sitä kukaan tiennyt, ennenkuin Tomu ilmestyi siihen talon kuvaan.

Nyt ei Tomua enää ole olemassa. Hän sairastui niin että hänet piti lähettää kaupunkiin eläinlääkärin luo. Siellä hän jaksoi ainoastaan kolme päivää kärsiä rakkaan kotinsa ja hyväin ystäväin hoidon ikävää. Kotiin hän kuitenkin haudattiin, tuonne itäiselle kunnaalle pihlajan ja kuusen välille, jossa aurinko paistaa kirkkaimmin aamusilla. Kaikki talonväki oli silloin hautajaisissa. Pidettiin siinä puhekin, ja se ei ollut pitkä: "Kiitoksia, pikku Tomu, kaikesta ilosta, kuin meille olet tuottanut!" Ja kaikkia läsnäolijoita kiitettiin heidän hyvyydestään Tomua kohtaan.

Tomun nuori emäntä ei voi koskaan unhottaa uskollista ystäväänsä ja palvelijaansa; hän omin käsin hakkas Tomun nimen hautakiveen. Siellä lapset vieläkin leikkivät joskus ruohokossa. Heistä on niin kaunista juuri siellä ja lukemaan opittuansa tavaavat he nimen kivestä ja sanovat toinen toiselleen: "Muistatko Tomua? Niin, Tomu oli hyvä koira!"