Saturnia.

 Talvi: (turkit yllä ja luistimet kädessä).

 Maija: Kevät (vehreä, kukitettu).

 Julia: Kesä (punainen, viuhka kädessä).

 Lucia: Syksy (keltainen, omenia muassa).

Huomenta herttaisinta, jalo neiti!

Kai, kunniaa ei suurta mulla liene

Tunnettu olla? Olen Saturnia.

Saturnus-hovimestarin mä vaimo.

Tuon, joka ajan meren takapuolla

Hallitsee kartanoa Tähtilinnan.

On kunnon ukkoni jo ijäkäs

Vaan raitis, rivakka. Hän pitää tähdet

Käskystä korkeasta kurissa

Ja tarttuu pyrstötähtein kaulukseen,

Kun puskea maapalloa ne mielii.

Kavalat, häijyt kielet väittävät

Omia lapsiansa hänen syövän.

Tuo, kautta kunniani, valhe on.

Mitenkä saattaa uskoa tuon kaskun,

Mä kysyn vain, kun neljä tyttölasta

On sievää mulla, hänen vaimollaan?

Nuo mansikkaiset neljä nähdä saatte,

Töyräältä Tähtilinnan poimitut.

Mä tuon ne kanssani, kun juuri heidän

Parhaakseen teille nöyrän pyynnön teen.

Lapsista, hyvinhän sen arvannette,

On monta puuhaa, murhetta ja tuskaa.

Väkemme, kiertotähtein tiellä pyörii

He usein; joskus muhvini he saavat,

Auringon yli hunnuks laittavat sen:

Taas kiemuroita kuuhun piirtävät,

Mun valokuvakseni niitä väittäin.

No niin; on mulla tytöt julman kiltit,

Vaan varsin vallattomat; valitusta

Maapallolta niin usein kuulen heistä,

Kun isän puuhissa he täällä käy.

Siis (kumartaa) kunnioitettava kunnon neiti,

Mä mielin panna heidät kaikki kouluun

Ihmistymään. Ja kun mä en maan päällä

Voi tietää koulua niin kunnollista

Kuin juuri tämä teidän johtamanne

Aisoissa äkäpussit pitämään,

Niin teen nyt teille nöyrän pyynnön, että

Mun lapseni sais ensi luokkaan tulla,

Jos eivät ylemmä. Siis hyvä olkaa

Ja kuulustelkaa heitä! Luonnon lapset

He ovat, kuten näette, siistimättä,

Kuin lintu vapaat, vilppahat kuin tuuli.

Heit' ihmistymään saakaa! Tuoss'on yksi.

    (Talvi tulee.)

Hän vanhin tyttäreni Talvi on,

Sai viime vuonna, raukka, vilutaudin

Ja makas alla tyynyin valkoisten!

Siks iho kovin kelmeä on hällä.

Vaan vakuutan, ei huonoimpia hän

Luistellessa ja hiihdännässä suinkaan.

Käy esiin, niiaa sievästi!… Kas niin!

On lunta mulla yllä,

Mä talvi olenkin.

Mä suksin hiihdän kyllä

Ja liikun luistimin.

Taivaani pilvet kattaa,

Niin pitkä yöni on;

On metsän' laulamatta

Ja järven' aalloton.

Vaan älä pelkää tuosta!

Tulehmain lämmittää

Ja sallii sadun juosta

Ja leikit järjestää.

Kun joulukuusi loistaa,

Unohtuu pimeä.

Turkissain kätken toista

Sisartain, Kevättä.

Talvesta esiin, Maija! Laiska Maija

Jo, häntä nyt saa aina odottaa!

    (Maija astuu esiin turkeista.)

Hän siinä on. Laps, joka poimit vuokkos,

Ja tanssit sääskein kanssa? Kuinka jaksoi

Käkönen? Eikö kuku selvään hän?

Jo puro pojan myllyä kai käyttää?

Sanonpa sulle, sirkkuseni, että

Jos huolimaton olet toiste, saat

Vähemmän tyydyttävä edistykseen.

Äidille sievä kumarrus nyt tee!

Mä olen kevään henki.

Heräjän lumesta,

Pois saan jääkyynelenki

Järveltä, nurmelta.

On Pohjolassa täällä

Niin lyhyt aikani:

Kaikk' ihanuus maan päällä

Äkisti haihtuupi.

Mä synnyin pohattana

Köyhässä mökissäin;

Nyt olen valtiaana,

Vaikk' kahleist' unta näin.

Hyljätty olin ani

Kuin lehti lähtenyt;

Vaan kukka-aarrettani

Et laskea voi nyt.

Anteeksi lapsimainen kerskaus suokaa!

Runoilijat on hänet pilanneet.

Nyt, Julia, on vuoros!

    (Julia tulee).

                       Tässä on hän,

Mansikkaposki, tyttäreni kolmas.

Anteeksi, hän on päivettynyt hieman

Heinässä, leikkuussa ja marjamailla!

Ei käytäkkään hän päivänvarjostinta.

Hengähdä, lapsi, hiukan!… No, nyt niiaa!

Julia (leyhytellen viuhkalla)

Mä kesäpäiv' olen ruusuinen,

Kun niitty on sulotuoksuinen;

Vien tanssiin tuulen ja lainehenkin,

Saan tuoksumaan havuneulasenkin,

Rukiisen ruiskukat tihutan,

Kanervat kastehin saunoitan.

Eloni kaikki on tuokio vaan.

Menneestä hetkest' en huolikkaan,

En myös, jos syys kovin myrskyileepi

Ja vettä virtana viskeleepi.

Reunalla lähtehen hengähdin,

Ijäistä valoa uneksin.

Sä hellä laps! Niin saattaa uneksia.

Vaan Luciani, kuudantytön, vuoro

On nyt. Hän kuihtumuksen puvussaan

Vaan omenaiset poskusillaan kantaa.

    (Lucia tulee.)

Työmuurahainen, missä nokesit

Noin itses? Vai sä puit maamiehen riihtä.

Puolukkahuulet häll' on, anteeks suokaa;

Metsässä sieniä hän vasta poimi.

No, älä pelkää, tyttö! kumarra!

Syys olen valju, mi sadon tuo,

On kultatähkiä mulla.

Suruinen sydän, mun lahjan' suo

Lohduksi mielesi tulla!

On mulla musta ja kylmä yö;

Pois puista myrskyni lehdet lyö,

Ja aika kolkko on sulla.

Vaan pyhäpuvunkin syksy saa,

Vaikk' irti lehdet on puista.

Kuin morsian pihlaja punoittaa,

Kun puidaan riemuten ruista

Taivaalla iltaisin pilkuttaa

Ens tähti kirkas ja kuiskuttaa:

Mä aina mielin sua muistaa.

Kuin näetten, on tässä kaikki neljä.

Kuulusteletteko tai tahdotteko,

Niin kuulustelen heitä teidän kuullen?

Siis: osaatko sä linnunradan. Talvi?

Yön tähtikirjaa oikein tavasit.

No, mitä taivaan kartasta sä tiedät?

Niin! Maija, kirjoitappa taululle!

    (Maija piirtää aaltoviivoja taululle.)

No, mitä kuvailee se kirjaimisto?

Saturnia.

Niin on. Niin veteen tuulet kirjoittaa.

Julia, osaatko sä historiaa?

Tietääkö kenkään vielä?

    (Talvi, Maija ja Julia nostavat kätensä.)

                        Mitä sitte?

Se alkuna on kaiken historian.

Nyt seuraa laskutaito. Lucia,

Tee almanakka. Yhteenlasku ensin!

Syys-, Huhti-, Kesä-, Marraskuulla

On päivää kolmekymmentä,

Kahdeksankolmatt' Helmikuulla…

Niin oikein. Jätämme muut laskutavat

Ja käymme luonnonhistoriaan. Siis eikö

Mun oppilaani osaa fysiikkaa,

Eläin- ja kasvitiedettä ja muuta?

    (Kaikki neljä nostavat innokkaasti molemmat kätensä.)

Sen tiesin; sillä professorin taito

On tytöilläni luonnon kunnissa.

Jätämme sen; me muutoin luomakunnan

Saisimme osin lajitelluin, kuin

Tarjottimella teetä, etehemme.

He uskonnossa luonnon raamatun

Lävitse osaa. Kielistä he taitaa

Vain laineen loiskeen, tuulen huminan

Ja ukkosjyryn, linnun viserryksen.

Saattaisko saada erisvapautta?

Kysely loppui; koulu arvostelkoon.

Pääseekö pikku Maija ensi luokkaan,

Julia toiseen, Lucia kolmanteen

Ja Talvi, jok' on vanhin, neljänteen?

Niin olkoon; vastaa koulu. Kiitos, neiti!

Kättänne hyvyydestä suutelemme,

Kun lasten puutteita te siedätte.

Opettajalle oppilas ei lahjaa

Saa antaa; vaan kuin kultaomenainen

Hopeamaljassa on kiitossana;

Ei lakikaan, mä luulen, tuota kiellä.

No, onko teillä kultasanaa kellään?

    (Kaikki nostavat kätensä.)

No niin, siis kukin lahjan antakoon!

Mä hyisiksi talviksi lahjoitan

Lohduksesi lieden leimuavan,

Suon tunnon rauhankin kultaisen,

Elon taistelun ollessa myrskyisen,

Ja tarjoan palkaksi vaivojen

Sydämmien nuorien siunauksen.

Jos talvesi pitk' olis kuinkakin,

Niin taas kevät saapuvi takaisin.

Nuoruuden kukkivan ainiaan

Luon askeleitasi seuraamaan,

Sua riemuittamaan, sinust' oppimahan,

Totuuden tiet' yhä kulkemahan.

Ja jos kevät kuinkakin vihoittaa,

Kesä kaunis ja lämmin sun saavuttaa.

Suvipäivä kun paistavi ruusuihin,

Nuput nuoret kun jättävät hoitosikin.

Luon' niiden sulle mä tarjoan

Kodin lämpöisen, sylin rakastavan.

Ja jos punaruusuja kuink' kesä suo,

Hedelmiä syys vain luontohon luo.

Ne nuoret, jotk' ääntäs nyt kuuntelevat,

Sua viel' elon syksynä muistelevat

Ja kutsuvat taivahan siunauksen

Ylitsesi elosi illallen.