TYTTÖ MARJASSA.

Maria (tulee keveässä kesäpuvussaan, päässä paimenhattu, kori käsivarressa, heitellen sormisuukkosia jollekin, jota ei näy).

Hyvästi, äiti, hyvästi, hyvästi! Siellä hän vielä seisoo rappusilla ihmetellen, mihin minä lähden metsään eksymään. Hyvästi, hyvästi! ei minulla ole mitään hätää eikä vaaraa, minä vain lähden poimimaan vaapukoita päivälliseksi. Vaapukoita ja maitoa, ah, sepä on suloista!

Onpa nyt aikaisin aamusilla, ja kaste kimaltelee helminä ruohokossa. Aurinko on vielä jotenkin alhaalla; mutta kyllä se nousee ylemmäksi. Hän vain ei nuku liian myöhään, eikä hän väsykään koskaan. Minä tahtoisin olla kesän auringon kaltainen: aikainen ja kirkassilmäinen minä tahtoisin olla, hellästi ja lämpimästi minä tahtoisin katsella sekä hyviä että pahoja.

Miten ihanata on kuitenkin olla aikaisin ylhäällä, kun silloin koko maailma loistaa terveydestä ja nuoruudesta! Yöllä oli niin pimeä, kun on näet jo syyspuoli, ja minä luin eilisiltana sata ja kaksikymmentä tähteä. Tulipa silloin surullinen ajatus mieleeni. Minä mietin: katsos, nyt hukkuu ja häviää kaikki kauneus maan päältä! Mutta nyt, kun kaikki elää ja säteilee, en enää muistakkaan lyhyttä suruani. Minä olen niin iloinen, niin iloinen; minä tahtoisin olla peipponen ja kiikkua niin korkealla koivun oksilla. Taikka… niin se juuri on, minä tahtoisin panna käteni ristiin ja sanoa: minä kiitän sinua, hyvä Jumala, että olet luonut maan niin kauniiksi ja suonut meille sen armon, että saamme palvella ja kunniottaa sinun kaikkivaltaasi!

Katsos, miten tyyni hän nyt on, tuo kirkas järvi! Vaan osaapa se myrskytäkin… huh, miten valkoinen se silloin osaa olla vihasta! Mutta nyt on hän kaikkein kirkkain pöytäpeili, ja pikku kalat hyppivät päivänpaisteessa. Tuolla saaren rannassa uiskentelee vene; oh, jopa hänet tunnenkin, se on meidän veneemme ja Fridolf siellä lappaa verkkojansa salmesta. Lähellä venettä uiskentelee sorsa poikaparvensa kera. Yksi, kaksi, kolme… seitsemän niitä on, minä näen ne aivan selvään. Veneen airot ovat ihan hiljaa, Fridolf nostaa hiljaa pyssynsä. Mitä hän aikoo? Ryhtyykö hän todellakin ampumaan noita lintu raukkoja? Fridolf! Fridolf!… Hän ei voi kuulla niin pitkän matkan takaa. Huh, miten minua pelottaa! Eikö satu yhtään armeliasta paarmaa, joka voisi purra häntä käteen juuri silloin, kuin hän aikoo lauaista? (Hän peittää silmänsä käsillään. Kuuluu pyssyn pamaus etäältä. Maria katsahtaa ylös.)

Puh! nyt se pamahti. Voitto! voitto! Kaikki seitsemän lentää pois; Fridolf on ampunut ohitse! Maltappas, sinä salamurhaaja, kyllä saat kuulla, kun minä kotiin palaan!

Mutta mitä mä ajattelenkaan, kun en vielä ole poiminut ainoatakaan marjaa! (Hän poimii.) Mansikat ja muuramet ovat jo olleet ja menneet, ja maaramet eli mesimarjat ovat täällä hyvin harvinaisia. Mustikoita kyllä voisi saada, ja jo alkavat puolatkin kypsyä. No, jospa poimisin variksenmarjoja, niin kyllähän korini pian täyttyisi. Mutta eipäs; kun tahdotaan tehdä yksi asia kunnolla, niin ei pidä alottaa kahta. Vaapukkapuuroa, vaapukka-kreemiä, vaapukoita maidon kanssa, vaapukkamehua veden seassa juoda, kun ollaan sairas, ja vaapukkateetä, kun ollaan vilustunut… kas niin, näissä pensaissa kasvaa kokonainen ansioluettelo. Ja sitte vielä ehkä kermankin kanssa… niin, työmies on palkkansa ansainnut. Jospa nyt vain tietäisin paraan tien. Kas, siinä se temppu on, mihin päin maailmassa mennään. (Niiaa.) Olkaa hyvä ja sanokaa, hyvä herra Leppäkanto, pitääkö minun astua tätä rantatietä?… Ah niin, hän tietysti on yksissä neuvoin meren kanssa, hän rakastaa vetelää tavaraa, ja sentähden hän myöntävästi nyökkäilee. (Niiaa.) Mutta antakaa anteeksi, hyvä herra Kaislanen, mitä te sanotte?… Hän kumartaa… nöyrin palvelijanne, hän kumartelee ja kursailee lakkaamatta, hän hyväksyy mitä hyvänsä. Se kyllä on hyvin kohteliasta, matta eipä siitä juuri viisastu. Ehkäpä herra Koivuliini osaa minua hyvästä tahdostaan neuvoa. Mitä? Hän pudistaa pitkää, vihreätä, käherrettyä tukkaansa, ja se merkitsee: hyvä Maria, sinä voit itse hoidella itseäsi. Kiitoksia hyvin paljon! Eikö ole enää ketään, ken näyttäisi minulle tietä? Tuskinpa maksaa vaivaa kysyäkään herroilta Tuomiselta, Tammeliinilta, Haapalaiselta, Lehmukselta tai Vaahteraiselta, ja kukapa uskaltaisi edes kääntyäkään metsän ylimysten, Kuuselan, Mäntysen tai Honkoliinin puoleen! Mutta kukas minua hameen helmoista tempoo? Ah, sehän onkin vanha ystävämme, kyyryselkäinen, pienimyhkyräinen pikku Katajainen, niin hyödyllinen ja kuitenkin niin halveksittu ja hyljeksitty tässä maailmassa. Olkaa hyvä, neuvokaa minua. Mielelläni, vastaa hän. Tyttö, sanoo hän, astu suoraa tietä elämän läpi, nosta hameesi helmat äläkä huoli yhtään muutamista kannoista, kivistä, kaatuneista puunrungoista tai joistakuista metsään levitetyistä hämähäkin verkoista.

Kiitoksia, Katajainen. Mutta olkaa hyvä ja sanokaa, onko täällä käärmeitä ruohokossa. On niitä, vastaa hän. Niin minä varustaudun puolustamaan itseäni. Minä otan pienen linkkuveitseni — antakaa anteeksi, herra Pihlaja — ja leikkaan kepin käteeni. Kas niin, nyt on minulla hyvä ase noitia ja petoja vastaan. Rohkeutta minulta ei puutu ja… riks, raks, mikä siinä rasahtelee kaatuneen haavan luona?

Oh, metson poikahan tuossa vain juoksi sukkelin jaloin korkeassa ruohossa. Jospa minun keppini nyt olisi ollut pyssy, niin minä (tähtää) niin, en minä olisikaan ampunut häntä. Minä olisin sanonut hänelle: elä, lennä, ole vapaa ja iloinen, niinkuin minäkin; se on parempi kuin syödä sinut gurkkujen ja puolukkain kanssa ja täyttää päänaluseni sinun höyhenilläsi.

Mutta aivanhan minulta unohtuu marjain poiminta. Yks, kaks, kolme neljä, mirri soitteli selvään, mulla marjat tääll' ovat vielä. Minulla ei todellakaan ole aikaa katsoa, onko marjoissa matoja. Mikä elämä, hyvänen aika, noilla vaapukkamadoilla on! Syntyä, elää, kasvaa ja asua pienessä punaisessa tuvassa, jossa on pehmeät, mehuisat ja tuoksuvat seinät ja jossa on kaikkea yltä kyllä, niinkuin herra Hiilikoukulla pannukakku-vuoressa, se olisi monenkin mielestä suurin onni. Mutta tiedänpä siinä yhden puutteen: ei ole vapautta! Niin, ell'ei tuo mato liene toukka, joka kerran saa siivet, kun aika joutuu.

Kas, miten kauneita pensaita ja niin täynnä marjoja! Tässä on vaapukkain kotimaa, tässä on kuudes maanosa: Europpa, Aasia, Afrikka, Amerikka, Polyneesia ja Vaapukkala. Poimi, poimi, marjat vieriskelevät koriin! Koivussa istuu varis ja katselee ihmetellen häntä. Niin, katso vain, kyllä minä katsoa kestän. Souda pois saaristoon lapsille marjan poimintoon… Mikäs se oli? Orava vain, luullakseni. Hän ikäänkuin hypähti puolikuusesta latvaan asti yhdellä loikkauksella.

Aurinko nousee ylemmäksi, kaste kuivaa ja alkaa tulla kuuma metsässä. (Ottaa pois hatun päästään.) Miten yksinäistä, kaunista ja hiljaista täällä on! Jotka istuvat koko päivän kammarissaan tai astuskelevat hiekoitetuilla käytävillä kauneissa puutarhoissa, he eivät koskaan tiedä, miten hyvältä tuntuu välistä yksinkin kävellä laajassa metsässä. Ah, miten kaunis on maailma! Miten suuri on Jumala! Ja miten pieni minä olen täällä muhkeassa metsässä?

Kas sitä, nyt tarttui taaskin hameeni vaapukan varsiin. Hämähäkin verkkoja minulla on esiliinassani ja liepeissä nurmennukkaa. Enkä ole koskaan nähnyt kauniimpia vaapukoita. Kuulehan, mitä tuo varis raakkuu tuossa oksalla: pane suurimmat päälle, suurimmat päälle, saat kiitosta! Mutta tuolta pihlajasta visertää sen sijaan leppälintu: ei petosta, ei petosta! Mikä ollaan, siltä pitää näytettämänkin. Ei, pikku Maria, älä valehtele omaksi kiitokseksi, koeta ennemmin sitä ansaita!

Yksi vaapukka on tuossa suurempi kaikkia muita. Sen annan sille, jota kaikkein enimmin rakastan. Hihhei, niin ja ei, ken hän on, sitä tiedetä ei!

Olipa kerran tyttö poimimassa vaapukoita metsässä. Hänen luokseen tuli metsän nuori prinssi kuusiluolasta ja sanoi: myöppäs minulle vaapukkasi! — Mitäs niistä annat minulle? kysyi tyttö. — Minä annan sulle kultapalatsin ja prinssin-sydämmeni, vastasi prinssi. — Ei, kiitoksia, sanoi tyttö, anna mulle ennemmin voileipä, minulla on niin nälkä. — Silloin prinssi nauroi, niin että hänen sydämmensä hyppi, ja hän muuttui harakaksi, mutta se harakka lenteli oksalta oksalle koko matkan, missä tyttö astui, ja nauroi lakkaamatta. Olipa sitä nyt siinäkin nauramista.

Metsänhaltia hoi, tahdotko marjojani?

(Kaiku vastaa: marjojasi.)

Annatko mulle niistä metsälinnasi?

(Kaiku: metsälinnani.)

Ehkäpä myöskin sydämmesi?

(Kaiku: sydämmeni.)

Ei, kiitoksia vain.

(Kaiku: kiitoksia vain.)

Eipä kiittämistä. Minä menen kotiin äitin luo.

(Kaiku: kotiin äitin luo.)

Hyvästi nyt, hyvästi!

(Kaiku joka taholta: hyvästi, hyvästi, hyvästi!)

(Maria lähtee hypistellen pois.)