HÖYHENSAARET.

Tuolla ulkona Pohjanlahdessa, melkein Suomen ja Ruotsin keskivälillä on muutamia vehreitä saaria, joita sanotaan Höyhensaariksi. Siellä on niin kaunista. Eipä olisi luullut kaukana aavalla merellä, jossa laineet vyöryvät tuvan korkuisina ja laivat hukkuvat syysöinä, niin, eipä siellä olisi luullut olevan niin raittiita, iloisia, vehreitä saaria tarjoamassa väsyneille purjehtijoille ystävällistä satamaa. Siellä ei ole myrskyä, ei pauhaavia aaltoja eikä yksinäisen kalalokin yksitoikkoista rääkynää kuohuvain maininkien keskellä. Kaikki huokuu siellä niin suloista lepoa. Talvi lepää, aalto makaa, linnut laulavat hiljaa, hyvin hiljaa, ja kullankeltaiselta loistava kuunvalo leikkii tuoksuvilla kukilla ja puiden oksilla, jotka juovat kirkasta kastetta illan viileydessä.

Ah, miten hyvältä ja suloiselta tuntuu siitä, joka pikku ruuhessaan taistelee aaltojen pauhua vastaan, kun viimeinkin saa levähtää niin kauniilla ja iloisella rannalla kuin Höyhensaarien. Mutta sangen moni niitä turhaan etsii, heitä vain laineet ajelevat yöt päivät, eivätkä he koskaan osaa tietä Höyhensaarille. Ja hyvin moni antaisi kultaa ja mitä hyvänsä, jos vain löytäisi ne onnelliset saaret, ja kuitenkin ne heidän edestänsä aina vain vaipuvat syvälle ja yhä syvemmälle mereen.

Sillä nuo Höyhensaaret ovat vähän omituiset ja salaperäiset. Ei ole ainotakaan niin tarkkaa ja taitavaa perämiestä, vaikka hän olisi purjehtinut ympäri koko maailmankin, että hän aina löytäisi Höyhensaaret edes keskellä valoisaa päivääkään, jolloin aurinko paistaa täydeltä terältä ja ihmiset ja eläimet työskentelevät koko voimallaan. Mutta jos hän on hyvin väsyksissä valvonnasta ja kovasta työstä, jos hän hartaasti rukoilee iltasiunauksensa ja sitte asettuu hiljaan ruuheensa sekä antaa virran sitä omin päin kuljetella, niin silloin hän saapuu sinne yhtä varmaan kuin laskisi kompassin ja merikarttojen mukaan. Sillä Höyhensaarille päästään kolmea tutkimatonta väylää myöten, joilla on nimenä Työn kanava, Terveyden raitis ulappa ja Hyvän omantunnon tyyni satama.

Sattuupa niinkin, että Höyhensaarille päästään ainoastaan viimeinmainittua väylää. Sillä sinne saapuu myöskin monta sairasta ja murheellista, jos heillä on hyvä omatunto. Ja silloin he unhottavat kaikki tuskansa ja nojaavat onnellisina kuin hyvät lapset päätään äitinsä syliin.

Tämä voi kyllä näyttää hyvin kummalliselta, ja sinä ehkä ajattelet, ett'ei noita saaria ole ollenkaan olemassa. Mutta kyllä ne on yhtä varmaan, kuin aurinko joka ilta laskeutuu ja joka aamu nousee paistamaan sekä hyville että pahoille. Kysyhän vaikka keltä hyvältä lapselta, he kyllä tietävät Höyhensaaret. Mahdoton on tarkalleen näyttää, missä paikassa Höyhensaaret ovat, sillä ne ovat samanlaiset, kuin Gotlanti-saaren sanotaan ennen muinoin olleen: ne näet joka aamu silloin, kun kukko laulaa, vaipuvat kaikkine ihanuuksineen meren syvyyteen, ja joka ilta, kun varjot pitenevät ja tähdet alkavat tuikkia taivaalla, nousevat ne meren salaperäiset ihmeet kaikessa kukoistavassa vehreydessään jälleen meren pinnalle. Silloin ne uiskentelevat keveästi kuin untuvat ja höyhenet kirkkaalla meren pinnalla, ja siitä ne luultavasti ovat saaneet nimensäkin, ell'eivät ole saaneet sitä muusta syystä.

Näillä suloisilla saarilla ja keskellä synkintä metsää on raakuista tehty luola, koristettu kaiken maailman komeudella, iltataivaan ihanuudella ja kaikilla meren rikkauksilla. Siellä välkkyvät sinisimmät tähdet, siellä loistavat jaloimmat kivet. Kauneimpia koralliportaita myöten pääsee vaeltaja perlemo-saleihin, joissa kirkkaimmat kultaseinät kuvastuvat hohtavista hopealattioista ja säteilevistä kristallikatoista. Tuhannen tuhansia kalliita helmiä on lukemattomina pikku ikkunoina kultaseinissä, ja säihkyvät timantit riippuvat tulisäteinä katoista. Kaikki kesän rakkaat kukat levittävät näihin saleihin suloisinta tuoksuansa. Hiljainen uupumus ja rauha laskeutuu kaikkien päälle, jotka hengittävät niiden hajua. Mutta väkevimmin kaikista tuoksuu siellä unikkokukka, joka muuten on maan päällä välinpitämätön. Ei se siellä luolassa seiso, niinkuin tuolla ulkona kukkanurmikolla, komeana ja yksinkertaisena, niinkuin se, jolla on kaunis ruumis, vaan tyhmä sielu; ei, vaan siellä leviää sen tummanpunaisesta ja mustansinervästä terästä hieno ja miellyttävä, mutta huumaava höyry, suloisempi kuin makein hunaja, kauas ylt'ympäri Höyhensaarien.

Monta sataa, lukemattomia saleja on siinä kauniissa luolassa. Kaikki ne ovat korkeat ja säihkyvän valoisat, mutta niiden valo ei ole päivän valkoista valoa, vaan se on ennemmin kuin tähden loistoa tai kuutamoa kauniilla järvellä yöllä. Senpätähden kun niihin astutaan häikäsevästä päivänpaisteesta, niin luullaan astuvansa varjojen ja hämärän ihmeelliseen maailmaan. Mutta kohtapa huomataan, miten kaikki esineet levittävät omaa ihmeellistä loistoaan, vaan eivät koskaan häikäse. Ja siinä lempeässä valon hämyssä voidaan hyvästi erottaa kaikki rakkaat kasvojenpiirteet, siellä nähdään ja tunnetaan kaikki rakkaat ja hyvät vanhat ystävät.

Siellä tulee sinulle vastaan paraat ystäväsi, aivan niinkuin olisivat siellä kotonaan; he syleilevät sinua ja toivottavat sinulle sydämmestänsä tervetuloa. Ja vaikkapa he muuten ovatkin kaukana, aivan toisissa maissa, taikka kuolleet ijäisessä rauhassa ja sinä olet ehtinyt jo tuhannesti itkeä heidän ruohottuneilla haudoillansa, niin he kuitenkin täällä Höyhensaarien kauneissa luolissa astuvat vastaasi niin kukoistavina terveydestä ja nuoruudesta, niin iloisina ja onnellisina, kuin suru ja kuolema eivät olisi teitä koskaan erottaneet toisistanne. Sinä otat heitä kädestä, suutelet heidän punakoita poskiansa, ja sinusta tuntuu kaikki olevan aivan entisellään. Silloin leikitte taaskin entisiä leikkejänne. Komean pallosi, jonka sait pikku poikana ja joka ammoin sitte hävisi sinulta kenties minne, sen nyt löydät ja se lentää kuin ennenkin, paremmin kuin mikään muu pallo maailmassa. Ja vanha rakas nukke, jolta ammoin sitte katkesivat sekä kädet että jalat; maalattu puuhevonen, jonka kerran sait joululahjaksi ja joka sitte katkasi kaikki jalkansa; kaunis kuvakirja, jonka pikku sisaresi sinulta repi silloin, kun olit poissa; ja kelkka, se, jossa oli raudat jalasten alla ja joka juoksi edelle kaikista muista kelkoista ja jota surit niin kovin, kun se sinulta varastettiin; kaikki, kaikki ne löydät jälleen, uusina, kauneina, aivan kuin ne ensin saadessasi olivat. Pallossa ei ole ainoatakaan likapilkkua; nukke on eheä ja siisti ensimäisessä uudessa puvussaan; hevosella on kaikki kunnolliset jalat ehyet; kuvakirja on vahingoittumatta, siinä ei ole edes lehtien nurkatkaan käännettynä, eikä kelkalla ole mitään muuta halua kuin päästä luistamaan pitkin mäkeä. Niin, kukapa voisi uskoa sellaista onnea? Mutta kas, niin se on, ja se on hauskaa!

Nyt rupeat leikkimään. Mutta se ei käy aivan niinkuin muissa leikeissä. Leikkikalu häviää käsistäsi, tietämättäsi millä tavalla, ja heti on toinen sen sijassa, sinun ottamattasi, aivan itsestään tullut. Ystäväsi tulevat ja häviävät niin ihmeellisellä tavalla. Ja sinä itse olet milloin missäkin, mutta jos sinulla mielestäsi on hyvin kiire, niin et ehdi ollenkaan liikkeelle etkä pääse paikastasi. Muuten liikut kuin ilmassa. Kun paraillaan leikit vanhassa kodissasi, jossa kaikki on niin tuttua, olet jo samana silmänräpäyksenä ehtinyt lukea läksysi koulussa, etkä tiedä, mitenkä olet sinne joutunutkaan. Ja kun istut veneessäsi järvellä ja pääset yhdellä airojen vedällyksellä monta peninkulmaa, joudut tietämättäsi silmänräpäyksessä korkealle vuorelle. Mutta se ei sinua ollenkaan kummastuta. Koira, joka haukkui sinua eilen, muuttuu yht'äkkiään samaksi koiraksi, joka monta vuotta sitte kävi noutamassa sinun keppisi järvestä. Koulumaisterista on tullut pikku poika, joka ammoin sitte paimenteli lehmiä. Ja sinä itse olet samalla kertaa niin pieni, ett'et itse saa pannuksi kenkiäsi kiinni, mutta kuitenkin niin suuri ja vanha, että sinulla on monta pikku lasta, joille sinun pitää tehdä voileipiä. Ja se kaikki tuntuu sinusta aivan luonnolliselta, sekin, että hevosesi muuttuu puuksi, talosta tulee kissa ja sinun kirjastasi piparkakku. Sinä et edes ajattele, että niinhän sen pitää ollakin. Sinä et sitäkään ihmettelisi, jos kerrassaan kasvaisit seitsemän peninkulmaa pitkäksi ja olisit tuhat vuotta vanha.

On sanomattoman hauskaa ja käsittämättömän kaunista Höyhensaarilla. Mutta vähän matkan päässä ovat Ohdakesaaret. Sinne joutuu moni, joka pitää perää vähän viistoon tässä maailmassa, on laiska taikka on hankkinut itselleen pahan omantunnon. Ohdakesaarissa on myöskin luola, jonka suu on samannäköinen kuin Höyhensaarten luolan, ja juuri sentähden moni hairahtuukin. Vaan kyllä se erehdys pian huomataan. Näiden Ohdakesaarten luolaan vie livakka polku pitkin karkeata, kovaa vuorta. Kosteat seinät ovat homeessa ja katosta riippuu hämähäkin verkkoja. Höyhensaarten ruusuvuoteiden sijassa on täällä nokkosia, purojen suloisen lorinan sijassa pauhaavia koskia ja lintujen liverryksen sijassa varisten raakuntaa. Täällä on korkea torni, josta alinomaa ollaan putoamaisillaan, ja syvä hetesuo, josta ei millään tavalla päästä ylös. Kummallisia ja rumia olentoja kuljeksii siellä päälaellaan. Ja pimeässä yössä piirustelee valkoinen enkeli tulihiilellä seiniin tottelemattomain, petollisten, kateellisten ja riitaisten vaeltelijain pahoja töitä.

Ei, mepä emme lähdekään Ohdakesaariin emmekä Painajaisen luo, joka siellä asuu. Me purjehdimme Höyhensaariin, sillä siellä asuu hyvä ystävä. Siellä on vanha, hyvin vanha ukko luolan suulla; niin, hän on niin vanha, että kun Aadam ensi kerran nukkui paratiisin puun alle, seisoi vanha Nukku Matti jo silloin hänen vieressänsä ja levitti hänen päällensä ruusupeitten. Pitkä, valkoinen parta riippuu kunnianarvoisen ukon leuassa; vyöllä on hänellä punainen samettivyö. Hänen pitkä valkoinen nuttunsa, hänen siniset sukkansa ja keltaiset kenkänsä ovat kaikki kudotut pehmoisimmista untuvista. Kun hän ojentaa sinulle kätensä, on se pehmoinen kuin hienoin puuvilla, ja kun hän hiljaa koskee sinun silmäluomiisi, tulevat ne heti niin suloisen raskaiksi. Ei ole mitään niin hyväilevän lempeää kuin hänen äänensä, kun hän lehtien hiljaa suhistessa ja mettisten suristessa laulaen nukuttaa hyviä lapsia, ja niin suloisen lempeät ovat hänen silmänsä, että arimmatkin tytöt mielellään hiipivät hänen syliinsä ja painavat kutripäätänsä hänen ystävälliseen helmaansa.

Oi, niitä kauniita silmiä, jospa tietäisit, miten Jumalan rakkaus ja laupeus niistä loistaa, niin rakastaisit häntä vielä kahta vertaa enemmän. Sillä kun laupias Jumala katsoi ensimäistä paratiisia, lähetti hän hyvän enkelin sulkemaan ihmisten silmiä pimeän yön ajaksi; ja nähtyään maan päällä olevan niin paljo vaivaa ja surua, lähetti Jumala saman hyvän enkelin antamaan ihmisille lepoa ja unhotusta. Ja se hyvä enkeli oli Nukku Matti, kuoleman vanhempi veli; sentähden loistaa hänen kauneista silmistään ijankaikkisuuden syvyyttä. Ja kaikki kansat tuntevat hänet, rakastavat häntä ja antavat hänelle eri nimiä. Mutta enimmin kaikista rakastavat lapset häntä, sillä heitä hän hellimmästi hoitelee. Jo he niinkin pieninä, ett'eivät tunne omaa äitiänsä, tuntevat kuitenkin hänet, ja hän istuu heidän kehtonsa vieressä yöt päivät. Ja kun lapset kasvavat suuremmiksi, ottaa hän heidät syliinsä ja vie kaikki hyvät lapset Höyhensaarille, ja hän tahtoisi niin mielellään viedä sinne myöskin pahat ja tottelemattomat lapset, mutta he eivät tahdo itse. Silloin Nukku Matti itkee, että heille pitää käymän niin pahoin Ohdakesaarilla, ja hän kuuntelee lakkaamatta, eivätkö he ehkä kadu, että hän iloksensa saisi ottaa heidät vastaan ruusuvuoteille.

Koska hän niin suuresti rakastaa lapsia, tekee hän usein heille pikku kepposiakin. Hän se iltasilla kylvää heille silmiin hiekkaa ja maalaa heidän poskillensa Höyhensaarien ruusuja. Hän se narraa poikia virutteleimaan koulussa ja tyttöjä haukottelemaan pianota soittaessaan. Niin, tuleepa hän välistä käskemättä myöskin ylhäisten herrain ja neuvosmiesten istuntoihin tai oppineiden maisterien puheihin tai ylioppilasten kieliopin lukuun, ja heti kaikki ne herrat tuntevat sanomatonta puolipäivä-levon halua. Mummot ovat usein kirkossa pahassa pulassa Nukku Matista. He nyykäyttävät tuon tuostakin päätään ja korvat rupeavat suhisemaan papin saarnatessa. Siinä Nukku Matti tekee hyvin veitikkamaisesti, mutta hän vain koettelee, onko kirkonkäynti oikein sydämmestä vaiko vain tavan vuoksi. Miten hyvä hän muuten on, sen kaikki ne itse paraiten tietävät, jotka kerrankaan ovat käyneet Höyhensaarilla. Hän osaa niin hyvin sijoittaa vieraansa juuri niihin huoneihin, jotka kullekin paraiten sopivat; väsyneen työmiehen panee hän hämärään saliin tähtien valoon ja tanssista väsyneen tytön ruusunkarvaiseen kuutamokammariin. Siellä hän kylvelee valkoisia tuomenkukkia heidän päällensä ja lähettää suloisimmat unensa liihoittelemaan heidän ympärilleen.

Tunnetko sinä unet? No, kukapa niitä ei tuntisi? Niin, mutta on se sentään niin ja näin. Tiedätköhän, että ne ovat yön pikku poikia ja tyttöjä, joille Nukku Matti antaa luvan lentää tähdistä alas iltataivaan kannelle, ja välistä ne karkaavat päivälläkin pilvien lävitse. Ne ovat hyvin hienot olennot, kudotut valosta ja varjosta; sentähden ne voivatkin yht'äkkiä muuttua ja ruveta minkä muotoisiksi hyvänsä. Ne pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin haamuihin ja matkivat ihmisten elämää, niinkuin peili matkii ihmisen kuvaa. Ne kantavat sinua silmänräpäyksessä satoja peninkulmia ja tuovat yhtä pian sieltä takaisin. Ne lupaavat sinulle kaikkea, mitä mieluisimmin tahdot, ja sinä olet niin äärettömän iloinen: mutta seuraavana silmänräpäyksenä et sitä enää muistakaan. He vain näyttelevät sinulle varjokuvia ja sinä olet olevinasi mukana; he ovat sokkosilla sinun kanssasi, etkä sinä koskaan saa heitä kiinni. Niin, ja välistä he vielä ovat ennustavinaan tuleviakin asioita; jos niin tapahtuu, on hyvä, mutta jos ei tapahdu, ei siitä tarvitse heitä moittia. Unet ovat vain unia.

Ohdakesaarilla asuu vain pahoja unia. Onneton se, ken joutuu niiden käsiin! Ne pudottavat hänet järveen, eikä hän kuitenkaan putoa, vaikka yhä luulee putoavansa. He kuljettelevat häntä pimeätä tietä, jossa tulee rosvo vastaan, taikka ärsyttävät he hänen päällensä vihaisen koiran tai härjän. Rosvo ei tee pahaa, koira ei pure, härkä ei puske, mutta kyllä aivan siltä näyttää. Se on kaikki aivan hullua. Älä mene Ohdakesaarille!

Monta kirjoitusta loistaa Höyhensaarien luolan kultaseinissä, ja ken vain ehtii niitä lukea, hänelle ei koskaan tule puutetta kauneista saduista. Vahinko vain, että niin harvoin on aikaa lukemiseen, sillä nuo palvelevaiset unet tulevat heti pehmeillä pyyhkimillään tomuttamaan seiniä ja kohta ovat kaikki loistavat kirjoitukset pois laistuina.

Minä tunsin ennen muinoin pikku pojan, joka oli joka ilta Nukku Matin luona Höyhensaarilla ja tiesi sen merkillisen taidon, miten unia pyydellään kiinni. Hän oppi ruusupensaan hämähäkiltä kutomaan verkkoa iltaruskosta ja kuutamosta. Verkon hän viritti auringon laskun ja nousun välille ja unet sotkeutuivat siihen. Sillä tavalla pyyteli hän yön veitikkamaiset lapset ja sulki heidät unikonvarsista tehtyihin häkkeihin. Silloin oli hänellä aikaa lukea kultaisia kirjoituksia, ja luettuaan ne kaikki päästi hän unet unikkohäkeistä. Nukku Matti nauroi ja lähetti seuraavana yönä sata viisitoista hullunkurista unta tanssimaan pojan ympärillä. Mutta hänhän jo oli lukenut sadut ja kertoo nyt niitä mielellään kelle hyvänsä. Kaksi niistä on tässäkin kirjassa: "Pikku Lassi" ja "Prinsessa Kultakutri". Kyllä niitä on paljo muitakin.