KEKOLA JA SAMMALPARTA.

Muurahaiskeko oli keskellä metsää vuorella, pitkän satavuotisen hongan juurella, jonka nimi oli Sammalparta, ja sen paikan nimi oli Kanervala, koska siinä tasangolla kasvoi kaikkialla kanervia. Sammalparta oli sen verran muinaisen Tantaluksen kaltainen, että hänkin oli tuomittu lakkaamatta janoamaan, vaikka hänellä oli vettä silmäinsä edessä, mutta siihen hän ei ulottunut. Sammalparta sai vain katsella aukealle merelle, mutta kuitenkin ainiaan janota kuivalla vuorella, josta sadevesi juoksi niin nopeasti pois, että ainoastaan maanpinnassa olevat juuret ehtivät hiukan kostua. Turhaan ojenteli honka juuriaan kauas vuoren rakoihin; siitä hän tosin sai tukea, seistäksensä, ja kyllä sitäkin tarvittiin myrskyssä; mutta vettä hän sai ainoastaan pienestä sammakkojen ropakosta, joka oli lähellä, mutta sekin oli enimmäkseen kuivana. Sammalparta olisi kuollut janosta, ell'ei iltapilvi olisi välistä antanut hänelle kastemaljaa tai kostea merensumu välistä käärinyt valkoista, märkää lakanaansa hänen ympärilleen, virvoittaen hänen kuihtuvia oksiaan. Muuten hän huoaten katseli ylös pilviin, jotka lensivät niin ylhäältä hänen päällitsensä, tai mereen, joka pauhasi niin syvällä hänen allansa. Nuorena ollessaan oli hän päättänyt kasvaa ylös hamaan taivaasen asti, mutta aina vielä vähän puuttui pituutta, eikä hän viimein enää kasvanut pituudelleen, vaan paksuudelleen. Kuitenkin teki hänen mielensä vieläkin taivaasen; sinne tahtoi hän kaikin mokomin kerran päästä tästä janoisesta maasta.

Sammalparran juurella oli muurahaisten asunto, ja sen nimi oli Kekola. Se oli muurahaisten mielestä kaunis nimi; he häpesivät sanoa sitä vain keoksi, silloinhan heitä olisi muka saatettu luulla kenties miksi raukoiksi. Kekola oli täydellinen tasavalta, jossa jok'ainoa jäsen teki työtä yhteiseksi hyväksi sekä taisteli kuin sankari kaikkia käärmeitä, turilaita ja muita vihollisia vastaan. He olivat ahkeraa ja lainkuuliaista väkeä, nämä muurahaiset, joka oli heille suureksi kunniaksi, mutta he eivät vain käsittäneet, miksi Sammalparta oli niin suuri, kun he itse olivat niin pienet. Pieninkin havuneula, joka putoisi Sammalparrasta, oli heille kokonainen hirsi, ja siitäpä he juuri saivatkin rakennustarpeita Kekolaansa.

Muutamat muurahaiset olivat kiivenneet aivan Sammalparran latvaan asti, ja se oli heille koko päivänmatka. Palattuaan alas luulivat he olleensa jo aivan puolitiessä kuuhun. "Sammalparta pyrkii taivaasen", sanoivat he. "Mitenkä voidaan ollakaan niin suunnattoman suuri ja niin äärettömän tyhmä?"

Sammalparta kuuli, mitä nuo pikku elukat puhua supisivat hänen juurellansa, ja katsoi heitä korkeudestaan. "Kyllä minä pyrinkin taivaasen", sanoi hän. "Täällä maan päällä ei minulla ole muuta kuin tuo kova vuori ja sammumaton jano."

"Kuulepas vain, mitä hän sanoo!" sanoivat muurahaiset toinen toiselleen. "Miksi hän ei tee työtä, niinkuin me, jokapäiväisestä leivästään ja katosta päänsä päällä ja pysy kauniisti täällä maan päällä, johon hänen juurensa kuitenkin ovat kiinni kasvaneet. Kun on suojaa ja ruokaa, ei tarvita taivaan valtakuntaa."

"Mutta kuitenkin on jotakin, joka panee minut haluamaan taivaasen", sanoi Sammalparta. "Sinne päin minä olen pyrkinyt aina pikkuisesta asti."

Muurahaiset nauroivat. "Tunsimme mekin muutamia, jotka halusivat taivaasen", sanoivat he. "Meidän seassamme oli joukko siivekkäitä, ja ne läksivät lentämään sinitaivasta kohti. Ne muka eivät tahtoneet pysyä eikä tehdä työtä tämän maaraukan päällä, vaan läksivät huvimatkalle kohti korkeutta; mutta he kaikki tyyni putosivat mereen siikasien ruoaksi."

Sammalparta kuunteli noiden pikku elukkain puhetta suuren olennon majesteetillisella tyyneydellään eikä katsonut maksavan vaivaa enää vastata heille; hänellä oli kuitenkin omat ajatuksensa vaikk'ei huolinut niitä ilmaista. Muurahaiset yhä puuhasivat ja tekivät työtä, tullakseen toimeen täällä maan päällä, eivätkä halunneet mitään parempaa. Mutta Sammalparta yhä janosi ja tuli joka talven mukaan yhä harmaammaksi, kunnes sen alimmat oksat alkoivat kuivaa ja kuihtua.

Eräänä keskikesän päivänä läksivät lähimmän talon pojat Kanervalaan poimimaan mustikoita. Heidän joukossaan oli pitäjänräätälin poika Agapetus, joka oli käynyt koulua kaupungissa ja oppinut polttamaan paperosseja. "Poimikaa te marjoja, minä sill'aikaa tupakoin!" sanoi Agapetus, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon päiväpaisteesen ja sytytti tupakkansa, että muka näyttäisi oikein miehekkäältä.

Pienet, keveät savupilvet nousivat niin komeasti ylös ilmaan, leviten vaaleansinisiksi renkaiksi. Se näytti kauniilta; yksin muurahaisetkin katsoivat Agapetusta ylhäiseksi herraksi. Hän poltteli polttelemistaan toisten poimiessa marjoja, ja kun paperossi oli loppumaisillaan, heitti hän palavan pääkäleen huolettomasti kankaalle. Mutta silloin olikin hyvin kuiva kesä, tupakasta putosi pieni hehkuva kipuna, ja siitä syttyi ensin sammal, sitte kuiva kanervikko. Lapsista se oli hyvin hauskaa; he ihastuksissaan katsoivat pikku liekin kasvamista ja leimuten hyppelemistä mättäältä toiselle. Tulipa tuuli, joka aina on liekkien leikkikumppani, ja huviksensa puhalteli ja kiihdytteli pienet liekit suureksi tuleksi. Vähässä ajassa oli koko Kanervala tulen ja savun vallassa; kipunat lentelivät, kanervikko ratisi, leppäkertuilta paloi siivet, ja lapset peloissaan läksivät pakoon. Ensimäisenä läksi räätälin Agapetus käpälämäkeen, hän, joka oli pannut alkuun koko onnettomuuden. Hän kompastui ja lankesi nenälleen tuliseen mättääsen ja poltti nenänsä, niin että se tuli sinertäväksi ikipäiviksi; sen hän sai vaivastaan ja sentähden sanottiin häntä Nenäpetukseksi niin kauan kuin eli.

Tasangolta kiertelehtivät liekit kapeana, käärmeen näköisenä kielekkeenä ylös vuoren rinnettä myöten ja saapuivat viimein Kekolaan asti. Siinä puuhasivat ja puhkuivat muurahaiset, kuten tavallisesti, ahkerassa työssään. Muutamat kulkivat takaperin, vetäen kortta jäljestään; toiset suurella vaivalla hinasivat kuollutta heinäsirkkaa, koettaen saada sitä pesälle, mutta kun kaksi oli vetämässä kummallakin puolella, kulki heinäsirkka edestakaisin heidän välillänsä. Silloin tulivat liekit aika vauhdilla … huh, miten se kähähti Kekolassa! ja siihen se pesä loppui kaikkine kekolaisineen ja heidän puuhaamisineen ravinnon saamiseksi tässä maailmassa.

Sammalparta oli nähnyt monta metsänpaloa ennen; ne olivat ainoastaan kärventäneet sammalen ja kanervikon hänen ympäriltänsä, mutta hän itse oli aina säilynyt vahingoittumatta. Sentähden hän olikin nyt ihan rauhallisena. Hän ei itse tiennyt, miten kuiva hän oli ja sitä paitsi kuoreltaan vähän mädännyt; mutta liekit tiesivät sen paremmin, ne kiersivät hänet ylt'ympäri ja kiipesivät kuivia oksia myöten viimein muhkeaan latvaan asti. Siitäkös tuli aika kipunapilvi, tuuli kantoi sen kauas merelle; kaikki salakat olisivat likitienoilla nokeutuneet, ell'eivät ne olisi kiireimmiten jälleen peseytyneet. Kolme päivää paloi Sammalparran puolilaho runko, vaan sittekin oli vasta puoli siitä palanut. Tulipa silloin tuulenpuuska, ja rusaus vain, niin honka makasi pitkällään porossa ja tulenhehkussa.

"Nyt minä olen hukassa, nyt en koskaan pääse taivaasen", ajatteli Sammalparta kuolevana kaatuessaan vuoreltansa ja pudotessaan pitkin rinnettä alas mereen.

"Etpä suinkaan ole hukassa!" sanoi ääni ylhäältä. Se oli punakka iltapilvi, jota honka oli niin usein ikävöiden ja ihastellen katsellut. "Etpä suinkaan ole hukassa", jatkoi pilvi, "sillä nyt minä otan sinun tuhkasi ja vien korkealle ylös valoisaan avaruuteen. Kun sitte taivaan Herra uudistaa maan ja luo uuden paratiisin, pääset sinä seisomaan sen portille elämän puun ja hyvän ja pahan tiedon puun viereen, sinun havuneulasesi loistavat kuin hopea, sinä saat juoda yrttitarhan lähteistä, ei sinun tarvitse enää koskaan olla janoissasi, eikä kuihtua tai kuolla. Eikö kaikkein olentojen Isä, joka kuulee koko luonnon rukoukset, eikö hän olisi kuullut sinun äänetöntä ikävöimistäsi pitkin koko elämääsi?"

"Eikö minun tarvitse seisoa kuivalla vuorella ja turhaan ojennella oksiani taivasta kohden?" kysyi Sammalparta.

"Ei koskaan", vastasi iltapilvi. "Juuresi saavat olla ijäisessä rauhassa ja latvasi ijäisessä valossa; Eedenin palsami tuoksuu sinun kirkastetusta sydämmestäsi. Kun olet etsinyt taivasta, niin sen myöskin olet löytävä, sillä ken etsii, hän löytää."

"Eivätkö muurahaisetkin saa tulla taivaasen?" kysyi Sammalparta, sillä häntä säälitti niiden hukkuminen tuleen.

"Heillä oli oikea kotinsa maan päällä eivätkä he koskaan halunneet parempaa", vastasi iltapilvi. "Heistä on kirjoitettu, että he ovat saaneet palkkansa."

"Päästäkää vuorikin taivaasen!" anoi vielä Sammalparta, mutta ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä hän samassa painui kokoon tuhkaksi, ja iltapilvi pukeutui kauneimpaan ja punaisimpaan ilopukuunsa ja vei tuhkan kanssansa ylös siniseen avaruuteen. Sammalparta ei saanut tietää, oliko vuorikin pääsevä taivaasen vai eikö.

Iltapilven pois mentyä tuli kostea yösumu ja kietoi vuoren valkoiseen märkään lakanaansa, niinkuin sillä ennenkin oli tapana tehdä. Mutta nyt ei muurahaisten enää tarvinnut ryömiä korsikattonsa alle eikä Sammalparran virkistää janoisia oksiansa, sillä he kumpikin olivat joutuneet kotiinsa. Ainoastaan vanha, kuiva, sammalpeittoinen vuori, joka nyt seisoi yksin alastomana ja nokisena, tunsi yösumun tippuvan melkein kyynelten tavoin pitkin karkeita sivujansa. Vuori se juuri kertoi minulle tämän Sammalparran ja Kekolan historian; muutenhan sitä tuskin olisikaan kukaan tiennyt. Mutta ei vielä tänäkään päivänä kukaan tiedä, pääseekö vuori taivaasen vai eikö.