Sen veltoks pojaks mainitsen,

    Ken talvell' arkailee.

    Ja turkkiin, vaippaan kääriksen,

    Kun tuuli henkäisee,

    Ja yskän oitis silloin saa,

    Kun raitis pohja puhaltaa.

    Kivuljas, heikko, semmoinen

    Hän olkoon alallaan.

    Vaan ken on veltto, hemmoinen,

    Hän halvaks arvataan.

    Ja voi, jos pelkur' on hän vaan.

    Varokoon silloin turkkiaan.

    On roihun luona rattoisaa,

    Kun illat jatkuvat

    Ja tuuli puita tuivertaa

    Ja juoksee jutelmat.

    Mut kunnon talvipäivänä

    Vapaasen ilmaan riennän mä.

    Siell' itse ajan hevostan'

    Ja kelkkaan' ohjailen.

    Harjulla hangen korkeimman

    Mä viihdyn parhaiten,

    Ja jyrkänteeltä kukkulan

    Sokerimaahan soljahdan.

    Ja jäällä kirkkain luistimin

    Kuin tuuli liitelen,

    Välistä suksin notkuvin

    Hangella kiitelen

    Iloisna, punaposkisna,

    Kans kumppanien kilvalla.

    Laadimme lumilinnoja,

    Ja sitten taistellaan,

    Ja voitto taikka kuolema,

    Mi osaks tulleekaan!

    Voi kurjaa, joll' ei tarmoa,

    Ei hälle annet' armoa!

    Virkeitä oomme poikia,

    Pidämme telmettä.

    Virkeistä nousee pojista

    Uljaita miehiä.

    Ja voimaa, kättä jäntevää

    Tarvitsee kyllä maamme tää.

    Hyv' äiti, älä hemmoita

    Sä liioin minua!

    Mun käten' täytyy karaista

    Suojaamaan sinua.

    Kun vahvuutta saan tahdollen'

    Niin turvaan sua riemuiten.

    Kun erehdyn, sä hyvyyteen

    Ojenna mua vaan:

    Jumalanpelkoon, nöyryyteen

    Ja työhön uutteraan;

    Niin, äiti, mua neuvo sä,

    Ett' öisin miesnä mielevä!

    Mä maan ja kansan parasta

    Vaan tahdon harrastaa,

    Jos kirja, miekka aseena

    Tai aura olla saa,

    Tarvitsen kaikkeen vahvuutta,

    Ja ruumiin, sielun voimia.

    On veltto siis se poikanen,

    Ken talvell' arkailee.

    Ja turkkiin, vaippaan kääriksen,

    Kun tuuli henkäisee.

    Me, pojat, virkeit' olemme

    Ja uljaiks miehiks aiomme.