KUU KIRKAS.

(Talvi-leikki.)

Henkilöt:

 Jeronimus, rikas talonpoika.
 Ukko Maunu.
 Akka Maunu.
 Matti |
 Maija | kaksi köyhää lasta.
 Kuu.

Kuvaus tapahtuu maantiellä hedelmäpuiston vieressä. Maantie kulkee läpi huoneen, tuolit olkoot aitana ja seinä niiden takana kuvaa metsää. On syyskuun ilta, jolloin omenat jo ovat kypset. Ei vielä ole pimeä, vaan pimenee kohta.

Ukko ja Akka Maunu tulevat kaupungista.

Ukko. Riennä, akka, tulee kohta pimeä. Mitä siellä seisottelet ja mitä katsot?

Akka. Katsonpahan vain noita kauneita omenia, tuolla puutarhassa. Jeronimus on onnellinen mies: kaikki puut riippuvat täpö täynnä, ja hän kyllä saa sievät rahat torilta. Se on toista, se, kuin meidän ansiomme, ukko.

Ukko. No, entä sitte? Mitä hänen omenansa meihin koskevat? Meillä on voita ja leipää ja perunoita. Kyllä me tulemme toimeen omenittakin.

Akka. Hä, mitäkö ne meihin koskevat? Minä tuota vain ajattelin, miten me puuhailemme ja näemme vaivaa perunamaassamme ja sitte saamme jonkun pennin tai kymmenisen kapasta, vaikka Jeronimus saa monta hopearahaakin. Ohhoh!

Ukko. Ohhoh!

Akka. Kylläpä käypi jo liian yksitoikkoiseksi elää vain aamiaisella, päivällisellä ja iltasella. Jos meillä olisi edes puoletkaan noista kelpo omenista, näetkös, niin voisit sinä ostaa oikein herrastupakkaa ja minä saisin pienen kahvipisaran. Olisipa se jotakin, se, ukko hyvä.

Ukko. Niinpä olisikin. Minä pöllyttäisin tuvan täyteen tupakansavua.

Akka. Ja minä antaisin kahvipannun porista liedellä aamusta iltaan. Sepä vasta olisi suloista soittoa! Minun mielestäni olisi aivan kohtuullista, että Jeronimus antaisi osan noista muillekin.

Ukko. Sekö visukinttu? Ennen hän pyytäisi meiltä perunoita.

Akka. Niinpä niin, ja juuri sentähden saattaisimme me toimittaa pikku jaon hänen kanssansa.

Ukko. Perunoistammeko?

Akka. Eipä suinkaan, vaan hänen omenistaan! Minusta näyttää nyt tulevan pimeä, pilvinen ilta; silloinhan me emme tarvitsisi muuta kuin pikku portaat aitaa vasten. Me ottaisimme mukaan säkin ja sitte me…

Ukko. Sittekö varastaisimme? Etkö häpeä, akka?

Akka. Hyi! kuka tässä varastamisesta puhuu? Me vain vähän, hyvin vähän keventäisimme sen saiturin ylellistä kuormaa. Sehän toki ei voi olla muuta kuin laillista ja oikeata.

Ukko (ajatellen). Hm; niin, saattaisipa tuo olla, mutta…

Akka. Tule pois, odotetaan, kunnes tulee ihan pimeä. Se, näetkös, on laillista; vieläpä on rikkaan ilmeinen velvollisuuskin antaa rikkaudestaan köyhille.

Ukko. Niin, mutta…

Matti ja Maija tulevat, seljässä pussit.

Maija. Kuulitko, Matti, mitä akka sanoi? Rikkaan pitää antaa rikkaudestaan köyhille. Ne varmaankin ovat kunnon ihmisiä. (Akalle). Hyvä matami, me olemme köyhät lapset, joilla ei ole leipää eikä kotia. Saammeko olla teillä yötä?

Akka. Mitä nyt? Häpeä toki, nulikka, kerjätä maantiellä! Ikäänkuin meillä olisi varaa lahjoitella pois tavaroitamme!… Tule, ukko, meidän pitää rientää kotiin. (He menevät.)

Matti. Jokos sait, sanoi Juuso. Ell'emme pääse tupaan, niin tottahan löydämme jonkun ladon maataksemme. Katsos noita kauneita omenia! (Hän laulaa:)

    Kaksi kultaomenaa.
    Oi, jos olis mulla,
    Saisin hevon ratsastaa.
    Voisin rikkaaks tulla.
    Vaan nyt tässä tallustaa
    Rakkaan siskon kanssa saa,
    Linnun lailla karkoittaa
    Huolet laulelulla.

Maija. Sinä vain aina olet iloinen. Kaiketi sinä mielelläsi pitelisit paria noista kelpo omenista omanasi?

Matti.

    Heittääkseni koppia
    Jos mull' olisi niitä,
    Heittäisin kaikk' sulle ma:
    Hauskaa tulis siitä.
    Vaan nyt musakiven sain…

Maija.

Männyn käpy mull' on vain…

Molemmat.

    Olkoot sijass' omenain,
    Kun ei rahaa riitä.

Maija. Ota koppia, sinä kultaomeninesi.

Matti. Ota itse, jos saat!

(Heittelevät koppia kivillä ja männynkävyillä.)

Maija. Sainpa kuitenkin kiinni, katsos!

Matti. Maltas, nyt viskaan ylemmä.

Maija. Nyt minä rupeen syömään omenaani. (Puree männynkäpyä.)

Matti. Ja minä vien omenani kuninkaan hoviin. (Poimii kiviä.)

Jeronimus (tulee). Nytpä rupeavat omenat jo kypsymään. Täällä kuljeksii kaikenlaista väkeä maantiellä, niin että onpa tarpeen olla varoillaan. Enkö sitä juuri sanonut? Tuossahan on kaksi kerjäläisnulikkaa katselemassa minun puutarhaani. Mitä te täällä teette?

Matti. Me astumme kahdella jalalla pitkin tietä, hyvä isäntä.

Jeronimus. Uskaltakaapahan vain väijyä minun omeniani?

Matti. Kiitoksia tarjouksesta! Me olemme juuri kokoamassa omenasatoamme.

Jeronimus. Mitä sanot? Ettehän vain liene uskaltaneet kiivetä minun aitani yli?

Maija. Ei tässä puutetta ole. Koko tie on täynnä omenia, ja ojan varsilla on vielä enempi.

Jeronimus. Vai niin, kiviä ja männynkäpyjä. Merkillistä, miten tyhmiä lapset voivatkin olla! (Hän menee.)

Matti. Hän luulee olevansa viisas, hän, kun yöt päivät kävelee varkaiden pelossa. Me olemme levossa, me. Eipähän kukaan varasta meidän kultaomeniamme. (Ilta pimenee.)

Maija. Tulee pimeä jo, Matti. Mistähän nyt löydämme hyvän ladon?

Matti. Paras on astua tietä myöten kylään; emme me osaa metsän läpi.

Maija. Minua niin kovin pelottaa, että eksymme pimeässä. Jospa edes kuu olisi paistamassa!

(Kuu ilmestyy taivaanrannalle, se on, vasempaan nurkkaan. Hän on palovartian puvussa, näyttää siivolta ja alakuloiselta, ja kantaa edessään suurta, loistavaa, pyöreätä kilpeä).

Kuu (laulaen kuin palovartia).

    Kello on kahdeksan lyönyt:
    Kotihin kulkee karja jo syönyt,
    Loppunut päivän on puuha ja työ;
    Sisään, lapset! jo joutuu yö!

Maija. Tuossahan kiltti kuu nousee niin pyöreänä taivaalle. Ah, miten kaunista, että nyt on täyskuu! Kuulitko? Eikö hän ikäänkuin laulanut jotakin?

Matti. Oletpa sinä aika hupakko. Juurikuin kuu voisi laulaa! Palovartia se lauloi tuolla kylässä.

Maija. Muistatko sen laulun kirkkaasta kuusta, jota äiti aina lauloi meille, kun olimme vielä pienet? Näin se oli:

    Ilman kannella istuu kuu
    Ja lasista kurkistaapi.
    Mun mieleni…

Matti.

… tuosta riemastuu Ja soittoon sormeni saapi.

Molemmat.

    Oi, onnellinen, sä kuuhut kirkas,
    Kun yllä maan on olla sun virkas!
    Saat nähdä jo…

Kuu.

… Ohoh, ohoh!

Maija. Kuulitko, hän lauloi mukaan? Hän sanoi: ohoh, ohoh!

Matti. Ole joutavia, se oli vain metsän kaiku.

Maija. Ei ollut; minä kuulin ihan selvään, että hän sanoi: ohoh, ohoh! Kuu raukka, miten sinulla lienee ikävä kulkea niin yksin pitkin taivaan kantta, etkä koskaan saa leikkiä kultaomenilla täällä maan päällä! Leikkisit edes tähtien pikku lasten kanssa, jotka välistä ottavat niin pitkiä, välkkyviä harppauksia iltataivaalla, tällaisia harppauksia.

Matti. Kyllä kuulla on muutakin tekemistä. Hän astuskelee kuin yövartia, lyhty kädessä, näyttää ja tietä kaikille, jotka ovat eksyneet maan pimeässä. Sen lisäksi on hän myöskin kultaseppä, näetkös; hän kultaa metsät ja hopeoitsee järvet. Onpa hän vielä poliisipäällikkökin, aika vihollinen kaikille varkaille!

Maija. En oikein muista toista värsyä siitä laulusta:

    Näet hullutuksia paljon, näin
    Kulkeissasi iltasilla…

Matti.

    Näet tuskiin sortuvan lempiväin.
    Näet riemua rakastavilla.

Molemmat.

    Näet kyyneleitäkin monta, mutta
    Ne luoksesi kohden korkeutta
    Ei nousta voi…

Kuu.

… Ei nousta voi.

Matti. Kas niin, kuu kirkas, astu nyt siivosti edeltä ja näytä meille tietä hyvään latoon!

Maija. Kiitos ryhdistäsi, rakas kuu!

(Lapset lähtevät, vaan heidän laulunsa kuuluu vielä etempää:)

    Näet kyyneleitäkin monta, mutta
    Ne luoksesi kohden korkeutta
    Ei nous…

Kuu (yksin). "Ei nousta voi", laulavat lapset. No niin, liian korkeallahan minä olenkin maan lapsille. Mutta näytänkö minä sitte niin iloiselta täällä yksinäisyydessäni sinitaivaalla? Eikö minulla sitte ole mitään surua? Ikäänkuin olisi niin erittäin hauskaa kulkea yksin autiossa avaruudessa eikä koskaan saada yhtään omaa ystävää koko avarassa maailmassa! Tosinhan minulla on paljo tekemistä. Minun täytyy joka viikko muuttaa muotoni, ja silloin minä käännän kultakilpeäni. Nyt minä olen pyöreä, mutta toisinaan on minua vain puoli. (Hän kääntää kilpeä sivulle.) Ja taas jonkun ajan kuluttua minä olen kokonaan näkymättömänä. (Hän kääntyy seljin katsojiin päin, niin että kilpi kokonaan peittyy.) Sitte minä jälleen muutun, ensin pieneksi, kapeaksi kaareksi, ja vähitellen puolikkaaksi. (Kääntää kilpeään.) Viimein taas olen aivan pyöreä. (Kääntää koko kilven näkyviin.) Välistä sattuu niinkin, että minä hetkiseksi pistäydyn piiloon. (Peittää kilven tiheällä vaatteella.) Silloin tulee pimeä yö, ja kaikki varkaat lähtevät liikkeelle. Mutta juuri kun he ovat paraillaan vehkeilemässä, pistäydynkin minä jälleen näkyviin. (Peite putoaa pois.) Ja silloin kaunis, vaalakka valoni paistaa pimeään yöhön, ja maan lapset sanovat minua kirkkaaksi kuuksi. Minä suosin lapsia; heille minä mielelläni tanssin vedenpinnalla ja seuraan heitä, kun he ajelevat talvi-iltoina. Minä juoksen kilpaa hevosen kanssa yli mäkien ja puunlatvain. Satatuhatta vuotta sitte olin minäkin pikku lapsi ja eksyin silloin äitistäni. (Hän laulaa:)

Sävel: Onpa vielä Suomessa…

    Olin pieni lapsi maan,
    Eksyin kerran maailmaan,
    Etsin vielä emoain
    Seuraan häntä vuosittain.
            Yhä vaan
            Ympär' maan
    Pyörin, paljon nähdä saan;
    Illat pimeet valistaa
    Saatan, milloin nukkuu maa.

Ah, sä rakas äiti, milloinkahan saanen nähdä sinut jälleen iloisena päiväpaisteessa? Ainoastaan silloin, kun sinä makaat, käyskentelen minä kuin henki vuoteesi ympärillä ja sytytän lyhtyni valasemaan sinun pimeää rataasi avaruudessa. Ja sinä luulet minua vain vanhaksi palovartiaksi, joka suojelee sinua pyrstötähtien tulipaloilta…

    Vaan kun vuotta tuhannen
    Sua vielä seurailen,
    Surus tuudin nukuksiin,
    Lastes majaa vahdin, — niin
            Taivaalta
            Laajalta
    Syliis suo mun pudota,
    Rauhaan siihen nukkuen
    Kuin laps' äitin rinnoillen.

Kun tätä ajattelen, pyrkivät kyyneleet herumaan valppaihin silmiini. Häpeä toki, vanha palovartia, ja pistäydy piiloon, ett'ei kukaan näe sinun itkuasi! (Hän pudottaa kilpensä eteen peitteen, niin että tulee pimeä.)

(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen portaita ja säkkiä.)

Ukko. Kuuleppas, akka, minusta ei tämä tunnu oikein hyvältä, vaan melkein siltä, kuin menisimme varastamaan.

Akka. Mitä lörpöttelet! Onko se varastamista, kun ottaa lailliset oikeutensa ja saatavansa? Toista olisi, jos ottaisimme härjän. Mutta nythän me teemme naapuri-isännälle vain pikku palveluksen: me säästämme häneltä omenain poimimisvaivan. Kas niin, pane portaat pystyyn aitaa vasten ja poimi sinä, niin minä täällä alhaalla pitelen säkkiä. Meidän pitää kiiruhtaa niin kauan, kuin on näin oivallisen pimeä.

Ukko (panee pystyyn portaat). Eevan omenia! Minä pesen käteni ja olen syytön…

Akka. Pese vain, Aatami, kunhan nyt poimit! (Ukko nousee portaille.)

Kuu. Mitä sipinää ja supinaa täällä pimeässä on? (Tempasee pois peitteen kilpensä edestä, ja tulee valoisa.)

Ukko. Herranen aika, akka, nyt tuli kuutamo.

Akka. Kerää vain, äläkä huoli!

Ukko. En, minä en uskalla. Minä luulen näkeväni Jeronimuksen yömyssyn tuolla puiden välissä. (Laskeutuu maahan)

Akka. Hyi sellaista kujetta! Mitä me nyt teemme, kun tuo kelvoton kuu paistaa meille ihan vasten kasvoja?

Ukko. Mitäpä me muuta tekisimme kuin menemme kotiin?

Akka. Minäpä tiedän, mitä teemme. Me haemme kotoa tervapytyn ja harjan ja tervaamme sitte kuun. Silloin se pahennus kyllä jättää rehelliset ihmiset häiritsemättä heidän luvallisista töistään. Me opetamme hänet katselemaan ihmisiä tuolla lailla silmiin.

Ukko. Niin, mutta … mutta…

Akka. Mitä siinä muttailet? Pane koipesi liikkeelle? Muista tupakkaa, sitä herrastupakkaa! (He menevät.)

Kuu. Vai niin, vai aikovat he tervata minut, ne kunnon ihmiset! Sopiihan koettaa tuotakin. (Aivastaa.) Olkoon onneksi; luulenpa, että oikein aivastin. He uskovat, ett'en minä kuule heidän puhettansa, vaikka kuulenkin jok'ainoan hisauksen maan päältä. Vai tervata minut!

Jeronimus (tulee). En käsitä tätä; minä luulin kuulevani jonkun puhuvan. Täällä ihan varmaan on varkaita, jotka minun omenoitani himoitsevat… Ahah, tässä on portaat!… Ja säkki… Kyllä nyt on asia aivan selvä, sanoi akka, kun kaatoi vettä ukon viinapulloon. Mitäs nyt on tehtävä, hyvä Jeronimus? Sinä olet rikas mies; sepä onkin pääasia. Ja sinä olet myöskin urhollinen mies, sen voi oma tallipässini Pelle todistaa. Hänhän heti lähtee karkuun, kun vain näkee minun tulevan, paksu käsnäkeppi kädessäni; niin julmalta minä näytän. (Laulaa:)

Sävel: Mä olen Papageno…

    Mä olen tuima tyranni;
    Piiskaani pelkää orhini.
    Lyön härkää, lehmää, lammasta,
    En pelkää pässin puskuja.
    Ja koira, kissa, renki saa
    Myös lyöntejäni koettaa.
    Jos varas vain käy tänne, niin
    Hän heti joutuu arestiin.

Mutta jospa heitä onkin useampi? Saattaisinhan mennä piiloon tähän aidan taakse; mutta on kelvottoman kirkas kuutamo, että he saattaisivat nähdä minun yömyssyni. Entäpä jos pistäytyisin tuohon säkkiin? Se oli sukkela temppu. Sieltä minua ei kukaan näe, ja kun he tulevat, hyppään minä jaloilleni ja sieppaan heidät kiinni, niinkuin kissa makkaran. (Hän ryömii sakkiin.)

Kuu. Tyhmeliini!

Jeronimus (kurkistaa ulos.) Mitä? Kuka minua huusi?… Hst! tuolta tulee joku. (Ryömii takaisin piiloon.)

(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen tervapyttyä ja pitkävartista harjaa.)

Akka. Kas niin, ukko, nouse sinä portaille, niin ylös kuin pääset, että yletät harjalla kuuhun. Minä seison täällä alhaalla ja pitelen tervapyttyä.

Ukko. Liian on korkealla.

Akka. Eikä ole korkeammalla kuin saunan lautaset. Etkö ole monesti nähnyt kuun riippuvan kuusen oksista? Mutta (katselee säkkiä) mitenkähän säkki on tullut niin lihavaksi ja pyöreäksi kuin provasti? Sepä on merkillistä. (Tunnustelee säkkiä.) Ahah, sinä veitikka, oletko kiivennyt puuhun ja syönyt omenia meidän poissa ollessamme. Kyllä minä sinut, säkki, opetan varastamaan toisten omenia. (Hän sitoo kiinni säkin suun.) Kas niin, makaa nyt siinä siivosti sen aikaa, kun me tervaamme kuun. Tuopa oli hauskaa, ha ha ha!

Kuu. Ha ha ha!

Ukko. Säkki nauroi.

Akka. Lörpöttele sinä! Kas niin, ukko, pian ylös puuhun!

Ukko (kiipeää aidalle ja kurottaa harjalla.) Johan minä sanoin, akka, että se on liian korkealla.

Akka (kiipeää jäljestä pytty kädessä.) Älä lörpöttele! Annas kun tulen auttamaan sinua, niin saatpa nähdä, että yletymme kuuhun.

Kuu. Ha ha ha!

Ukko. Kuulitko, eukko? Harja nauroi!

Akka. Maltas vähän, nyt olin jo aivan tavata kuun reunan. Pidäs sinäkin, niin tuhraamme hänet ruskeaksi kuin jauhettu kahvi! Kas niin, nyt yletymme jo! Niin, irvistele nyt, irvinaama! Noin, noin me tuhraamme… Ai, voi! hän pitää minua kiinni. Tule auttamaan!

Ukko. Kyllä tulen. Ai, voi! Hän ottaa minut, nipistää kiinni, auttakaa! auttakaa!

(Kuu peittyy äkisti, tulee ihan pimeä, ukkonen jyrisee ja sataa rakeita. Ukko ja akka häviävät).

(Matti ja Maija tulevat juosten etsimään suojaa sateelta.)

Matti. Maija! Missä olet, Maija?

Maija. Täällä. Missäs sinä olet, Matti? On niin hirveän pimeä.

Matti. Täällä minä olen. Mennäänpäs tuonne päin; minusta näyttää siellä olevan talo.

Maija. Aitahan tuo vain on. Nyt olemme jo kävelleet koko tunnin eksyksissä; minä en enää tiedä, missä olemmekaan.

Matti. En minäkään. Mutta sen tiedän, että päällämme tuolla ylhäällä on Jumalan taivas… Oletko hyvin märkä?

Maija. Vähän vain. Mutta en minä enää jaksa astua. Levätkäämme tässä. Ah, jospa olisi kuutamo!

Matti. Kuules, kuu kirkas, oletko aivan unhottanut köyhät lapsesi?

(Sade on lakannut, kuu paistaa jälleen kirkkaasti. Mutta hänen kilvessään näkyy nyt riippumassa ukko ja akka Maunu karjoineen ja tervapyttyineen).

[Salaa sanoen tapahtuu se näin: leikataan edeltäkäsin ukko ja akka mustasta paperista ja kiinnitetään ne kuun kilpeen.]

Maija. Kiitoksia, kirkas kuu, sepä oli hyvin tehty! Nyt minä taas tunnen paikan. Tässähän me olemme puutarhan luona, jossa oli niin kauniita omenia.

Matti. Juuri niin! Mutta katsoppas, Maija! Mitä kummia tuolla kuussa riippuu?

Maija. On aivan kuin ukko ja akka ja pitkä harja…

Matti. Onpa tosiaankin. Ne ovat ukko ja akka, jotka olivat äsken täällä. Miten ihmeen tavalla he ovat joutuneet kuuhun?

Kuu. He tahtoivat tervata minut, saadakseen varastaa rauhassa; sentähden minä otin heidät.

Maija. Kuuletko? Kuu kirkas sanoo heidän tahtoneen tervata häntä, saadakseen varastaa rauhassa, ja sentähden on kuu ottanut heidät.

Matti. Sanooko hän niin? No, sinullapa on tarkat korvat, Maija, kun kuulet kuun puhuvan.

Maija. Ikäänkuin se nyt olisi jotakin! Kuulenhan minä puiden ja kukkienkin puhuvan joka päivä kanssani. Mutta mikähän tuolla liikkunee aidan vieressä? (Säkki vierettelekse.)

Matti. Heleijaa! Säkki se on, Maija, säkki kävelee, huviksensa! Vai niin, säkki; onko sinusta nyt niin kaunis ilma tämä yönä, että olet lähtenyt kävelylle?

Jeronimus (säkissä). Päästä minut! Rakas varas, päästä minut irti!

Matti. Mitä tuo on kuulla kuun puhuvan; vaan kuunteleppas säkkiä! No, säkki, mihinkä minun sitte pitää päästää sinut irti? Myllynränniinkö?

Jeronimus (säkissä). Armollinen varas, säästä minun henkeni! Minä olen Jeronimus ja annan sinulle sata hopearahaa, jos päästät minut irti!

Maija. Säkin nimi on Jeronimus!

Matti. Sata hopearahaako? No, tuota jo voi kuulla; sinäpä olet viisas säkki. Mutta enhän minä voi uskoa paljaita sanojasi. Mitä annat minulle lunnaittesi vakuudeksi?

Jeronimus (kuin ennen). Suurimman omenapuun alle puutarhaani olen kaivanut ja haudannut hopearahapussin. Sinä saat puolet, hyvä varas!

Maija. Päästä hänet irti, Matti!

Matti. Ei, maltahan vähän! Vai niin, puoletko ainoastaan? Ränniin sinut heitän, säkin veitikka, koska olet myllystä kotoisinkin!

Jeronimus (kuin ennen). Saat kaikki, ihan kaikki, mitä minulla on, kaikkein paras varas, kunhan vain pääsen tästä vankeudesta. (Hän vierettelekse.)

Matti. Onko se oikein varma? Vannoppas!

Jeronimus. Minä vannon Pellen sarvien kautta.

Matti. Ei, topp, se on liian vähä. Vanno, niin että se kelpaa johonkin!

Jeronimus. Minä vannon hopearahaini kautta.

Matti. No, nyt kyllä uskon. (Avaa säkin suun.) Seis, säkki! Juokse jaloillasi! Se on mukavampaa.

Jeronimus (ryömii pois säkistä). Huh! Kiitoksia, varas… Vai niin, tekö se olettekin, nulikat? Ettekö häpeä? Malttakaas, kyllä minä annan teille selkään!

Matti. No, säkki, annas tänne kaikki, mitä sinulla on!

Jeronimus. Kaikkiko, mitä minulla on? Onko koskaan kuultu mokomaa? Ei ropoakaan, ei puoltakaan ropoa, hävytön nullikka! Heti tiehesi, taikka…

Matti. Kiitoksia, säkki! Minä tyydyn hopeapussiin. Sen minä jo kaivoin pois puun alta!

Jeronimus. Minä onneton! Ensin varastavat minun omenani ja sitte vielä hopeani! Kymmenentuhatta kirkasta valkoista rahaa! Tästä saat sata vaskirahaa, mutta anna takaisin minun hopeapussini.

Matti. Pidä rahasi! Pidä hopeasi! Mitä me niillä tekisimme? Vai rupeasimmeko me kävelemään peloissamme varkaita? Ei, säkki, me olemme vain tehneet sinulle pilaa.

Jeronimus. Ettekös te olekaan tuoneet tänne säkkiä ja portaita, varastaaksenne omenia?

Maija. Hyh, mitä puhut! Ukko ja akka ne sen tekivät. Mutta kun oli liian valoisaa, tahtoivat he tervata kuun, ja tuosta voit itse nähdä, miten he ijäiseksi ihmeeksi ja varoitukseksi riippuvat kuussa.

Jeronimus (panee silmälasit nenälleen). Niinpä todellakin! Ihan, näet, ukko ja akka Maunu, minun kelpo naapurini, tuossa riippuvat. Olkoon onneksi! Mutta te kaksi, mikä teidän nimenne on?

Matti. Matti ja Maija.

Jeronimus. Sinä, Matti, ja sinä Maija, te olette pelastaneet minut säkistä ja saaneet tiedon minun aarteestani, ettekä kuitenkaan ota maksua. Minua te, nulikat, miellytätte. Minä tarvitsen jonkun avukseni poimimaan omenoitani. Entä jos … ihan oikein, mieleeni pälkähtää jotakin, minulle tulee usein hyviä mieleenpälkähdyksiä. Minä otan teidät kasvattilapsikseni, ja nyt me heti menemme kotiin, että saatte hyvän illallisen ja lämpimän vuoteen. Tyydyttekö siihen?

Matti. Se olkoon päätetty! Kiitoksia, säkki!

Maija. Kiitoksia, kuu kirkas! Sinä olet näyttänyt monellekin köyhälle lapselle tien lämpöiseen kotiin, sinä!

Kuu. Minähän itsekin kuljeksin turhaan etsimässä kotiani.

Kaikki laulavat.

    Kuu ilman kannella kuljeksii
    Ja tielle hän tirkistääpi.
    Ja tiellä nyt ukko astuksii,
    Ja akka se häpeääpi.
    Sua, kuu, he tervata halusivat,
    Vaan itse ansahan lankesivat:
    He kuuhun jäi, he kuuhun jäi.

    Nyt ukko ja akka on siellä vaan
    Ja siellä pysyvät aina.
    Sun kultalevystäs lapset maan
    Alati kultia lainaa.
    Mut' sinä vain kuljet matkojasi
    Ja peilaat vesihin muotoasi
    Niin ylhäältä, niin ylhäältä.