PIKKU LASSI.
Oli kerran poika Lauri, jota sanottiin pikku Lassiksi, koska hän oli niin pieni. Hän oli urhollinen mies ja matkusteli ympäri koko maailman herneenpalko-veneessään.
Oli se aika kesästä, jolloin herneenpalot kasvoivat paraillaan vehreinä ja pitkinä puutarhassa. Lassi ryömi hernemaahan penkkien välille ojaan, jossa herneenvarret ulottuivat paljon ylemmäksi hänen lakkiansa, ja kokosi seitsemäntoista suurinta ja suorinta palkoa, kuin suinkin löysi. Pikku Lassi ehkä ajatteli, ett'eihän kukaan nähnyt häntä sieltä, mutta se oli hyvin tyhmästi, sillä Jumalan silmä näkee kaikkialta, joka paikasta.
Sattuipa puutarhuri astumaan siitä ohitse, pyssy olalla, ja kuuli jotakin rapisevan hernemaassa. "Taitaapa olla siellä varpusia", sanoi hän. "St! ssst!" Mutta sieltä ei tullutkaan varpusia, sillä pikku Lassilla ei ollut siipiä, kaksi pikku jalkaa vain.
"Maltahan, kun lataan pyssyni ja ammun varpuset!" sanoi puutarhuri.
Silloin pikku Lassi peljästyi ja ryömi pois hernemaan ojasta. "Antakaa anteeksi, hyvä puutarhuri", sanoi hän; "minä vain etsin kauniita veneitä."
"Olkoon nyt täällä kertaa", virkkoi puutarhuri. "Mutta toiste pitää sinun pyytää lupa etsiäksesi veneitä hernemaasta."
"Kyllä pyydän!" vakuutti Lassi, ja sitte juoksemaan rantaan. Siellä hän availi palkonsa nuppuneulalla, halkasi ne huolellisesti ja katkoi pikku tikkuja soutupenkeiksi eli teljoiksi. Herneet, jotka olivat olleet paloissa, asetteli hän painoksi veneihin. Muutamat palot menivät rikki, toiset pysyivät ehyinä; ja kun oli kaikki valmiina, oli pikku Lassilla koko kaksitoista venettä. Mutta eivätpä ne Lassin mielestä olleetkaan veneitä, vaan suuria sotalaivoja: kolme suurta linjalaivaa, kolme frekattia, kolme prikiä ja kolme kuunaria. Suurimman linjalaivan nimi oli Herkules ja pienimmän kuunarin Kirppu. Pikku Lassilla olivat ne kaikki vedessä, ja ne uiskentelivat niin komeasti, ett'ei mikään suuri tosi laiva kauniimmin tanssi meren aalloilla.
Nyt piti laivain lähteä purjehtimaan ympäri maailman. Suuri saari tuolla ulompana oli Aasia, suuri karikivi Afrikka ja pienempi saari Amerikka; pikku kivet olivat Polyneesia eli Tyynenmeren saaristo, ja ranta, josta laivat läksivät purjehtimaan, oli Europpa. Koko laivasto läksi laskettelemaan kauas eri maanosiin. Linjalaivat purjehtivat suoraa päätä Aasiaan, frekatit Afrikkaan, prikit Amerikkaan ja kuunarit Polynesiaan. Mutta pikku Lassi seisoi Europan rannalla, heitellen huviksensa pikku kiviä aavaan valtamereen.
Olipa siinä rannassa suurikin vene, isän oma, kaunis, valkoiseksi maalattu vene, ja pikku Lassi kiipesi siihen. Palkoveneet olivat jo ehtineet niin kauas, että niitä tuskin enää näkyi hienon hienoina heinäkorsina aavalla selällä. Pikku Lassin alkoi tehdä mieli itsekin matkustaa tuonne toisiin maanosiin. Isä ja äiti olivat sen huvituksen kyllä kieltäneet, mutta eipä pikku Lassi kieltoa muistanut. Minä soudan vain vähäsen matkaa, ajatteli hän. Minä soudan kiinni Herkules-laivan tuolla lähellä Aasian rantaa ja sitte soudan takaisin Europpaan.
Pikku Lassi vähän nyki nuoraa, jolla vene oli sidottu kiinni rantaan, ja merkillistä, että se pääsi auki. Pari risausta vain, sillä mies on toki mies, ja Lassi läksi vesille.
Niin, tottahan hän osasi soutaa, koska oli jo niin monesti ennen soutanut kotona, rappuset veneenä ja isän suuri keppi airona. Mutta kun pikku Lassi yritti soutamaan, ei veneessä ollutkaan airoja. Ne olivat lukon takana ranta-aitassa, eikä Lassi ollut kiireessään ehtinyt huomaamaan, että vene oli tyhjä. Eipä olekkaan niin helppo, kuin ehkä monikin luulee, soutaa Aasiaan ilman airoja.
Mitä oli pikku Lassin nyt tehtävä? Vene oli jo vähän matkan päässä rannasta vesillä, ja tuuli, puhallellen maan puolelta, ajoi sitä yhä etemmäksi. Pikku Lassi peljästyi ja alkoi huutaa. Suuri varis vain istui yksinään suuressa koivussa; koivun juuressa hiiviskeli puutarhurin musta kissa varista väijyen. Ei kumpikaan huolinut yhtään pikku Lassista, joka oli järvellä tuul'ajolla.
Voi, miten nyt Lassi katui, että oli ollut tottelematon ja mennyt veneesen, vaikka isä ja äiti olivat niin monesti kieltäneet! Nyt oli katumus myöhään, nyt hän ei enää mitenkään päässyt maalle. Ehkäpä hän jäi aivan kuolemaankin tälle suurelle selälle! Mitä piti hänen tehdä? Huudettuaan itsensä väsyksiin ja huomattuaan, ett'ei sittekään kukaan kuullut, pani hän pikku kätensä ristiin ja sanoi: "Hyvä Jumala, älä ole vihoissasi pikku Lassiin!"
Ja siihen hän nukkui.
Vaikka nyt olikin keskipäivä, istui vanha Nukku Matti Höyhensaarten rannalla onkimassa pikku lapsia pitkällä onkivavallansa. Hän kuuli hiljaiset sanat, jotka pikku Lassi puhui Jumalalle, ja heti hän veti veneen luoksensa ja vei Lassin nukkumaan höyhenvuoteelle.
Sitte hän antoi käskyn eräälle unelle: "leiki pikku Lassin kanssa, ett'ei hänelle tule ikävä!"
Se oli pieni unipoika, hyvin pieni, pienempi Lassiakin, ja hänellä oli siniset silmät, vaalea tukka, hopeanauhoilla koristettu punainen lakki ja valkoinen mekko, kaulus kirjaeltu helmillä. Hän tuli pikku Lassin luo ja sanoi: "tekeekö sinun mielesi purjehtia ympäri koko maailman?"
"Tekee!" sanoi Lassi unissaan; "tottahan sellaiselle matkalle!"
"No, lähde sitte!" sanoi unipoika, "ja purjehtikaamme sinun herneenpalko-laivoillasi. Sinä purjehdi Herkuleella, minä lähden Kirpulla."
Niinpä he läksivät höyhensaarista ja pikkuisen ajan kuluttua olivat jo Herkules ja Kirppu Aasian rannalla, tuolla kaukana maailman äärissä, jossa Jäämeri valaa Beringinsalmen kautta kylmää Tyyneenmereen. Etäällä talvisumussa näkyi Nordenskiöld höyrylaivalla Vegalla etsivän itselleen avonaista väylää jäiden välitse. Siellä oli kylmä, hyvin kylmä. Korkeat jäävuoret välkkyivät niin ihmeellisesti ja suuret valaskalat asuivat nyt katon alla; he eivät jaksaneet pistellä reikiä jäähän kömpelöllä päällään. Ylt'ympäri autioilla rannoilla oli lunta ja paljasta lunta niin laajalti kuin silmä kantoi. Pieniä harmaita ihmisiä, yllä nahkapuku, jossa karvat oli ulospäin, käveli siellä lumen seassa taikka ajeli lumikinosten läpi, mutta rekien edessä oli valjaissa koiria.
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse", sanoi pikku Lassi, "minua niin kovin pelottaa, että valaskalat nielevät meidät ja nuo suuret koirat meitä purevat. Purjehtikaamme toiseen maanosaan!"
"Lähtekäämme vain!" sanoi punalakkinen ja hopeanauhainen uni; "ei tästä olekkaan pitkä matka Amerikkaan." Ja samassa he jo olivat siellä.
Oli päiväpaiste ja hyvin lämmin. Pitkät palmut seisoskelivat pitkissä riveissä pitkin rantaa, latvassa komeita kokospähkinöitä. Ihmisiä, punaisia kuin kupari, ratsasteli täyttä laukkaa äärettömän laajoilla vehreillä niityillä, heitellen keihäillänsä puhvelihärkiä, jotka tavoittelivat terävillä sarvillaan ahdistelijoitansa. Suunnattoman suuri kuningaskäärme oli matanut ylös pisimmän palmun latvaan ja heittäytyi sieltä alas pienen lama-eläimen päälle, joka söi ruohoa palmun juurella. Yksi leukojen losaus vain, niin se pikku elukka oli käärmeen vatsassa.
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "minua niin pelottaa, että puhvelihärjät puskevat meitä, ja tuo suuri käärme saattaisi syödä meidät. Menkäämme toiseen maanosaan!"
"Menkäämme vain", sanoi valkomekkoinen uni; "tästä onkin vain hiukkanen matkaa Polyneesiaan!" ja samassa he jo olivatkin siellä. Siellä oli vielä kuumempi, niin kuuma kuin saunan lautasilla, kun äsken on heitetty vettä uunille. Siellä kasvoi rannalla paraimpia maustimia: pippuripensas, kanelipuu, inkivääri ja sahrami sekä kahvi- ja teepensaat. Pitkäkorvaiset ja paksuhuuliset, ruskeat ihmiset, kasvot rumasti maalattuna, ajelivat keltaista, pilkullista tiikeriä rannalla korkeassa bambu-ruo'okossa; tiikeri kääntyi ja iski kyntensä yhteen ruskeaan mieheen; kaikki muut pakenivat.
"Joko tähän nousemme maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "etkö näe tiikeriä tuolla pippuripensaan luona? Purjehtikaamme toiseen maanosaan!"
"Purjehtikaamme!" myönsi sinisilmäinen unipoika, "pian tästä
Afrikkaan pääsemme." Ja heti, kun hän niin sanoi, he jo olivat siellä.
He pysähtyivät suuren joen suuhun, jonka rannat olivat niin vehreät kuin vehrein sametti. Vähän matkan päästä alkoi ääretön hieta-aavikko. Ilma oli keltainen; aurinko poltti kuumasti, niin kuumasti, kuin olisi sen tehnyt mieli polttaa maa tuhkaksi; ja ihmiset olivat mustat kuin kirjoitusmuste. He ratsastelivat pitkin aavikkoa suurilla kameleilla. Leijonat kiljuivat janoissaan, ja suuret krokotiilit pistivät joesta ylös pieniä, harmaita sisiliskonpäitään, joiden ammottavista kidoista terävät hampaat välkkyivät.
"Emmeköhän tähän nouse maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" vastasi pikku Lassi. "Aurinko polttaa meitä, leijonat ja krokotiilit tekevät meille pahaa. Purjehtikaamme toiseen maanosaan."
"No, voimmehan purjehtia takaisin Europpaan", sanoi valkotukkainen unipoika. Ja samassa he sinne saapuivatkin.
He laskivat erääsen rantaan. Siellä oli niin vilpoista, tuttua ja ystävällistä. Siinä seisoi nuori koivu riippuvin lehdin; sen latvassa istui vanha harakka, ja saman puun juuressa hiiviskeli puutarhurin vanha kissa. Vähän matkan päässä rannasta oli talo, jonka pikku Lassi oli ennenkin nähnyt. Talon vieressä oli puutarha, ja puutarhassa hernemaa, jossa kasvoi hyvin pitkiä palkoja. Vanha puutarhuri, päässä vehreä lakkinsa, käveli katselemassa, olivatko gurkut jo kypset. Pelle-koira haukkui rappujen luona ja nähtyään pikku Lassin alkoi huiskuttaa häntäänsä. Tuolla vanha Tiina lypsi lehmiä karjopihassa. Hyvin tuttu rouva, hartioilla ruutuinen villahuivi, astui katsomaan, miten kankaat valkenivat ruohokolla. Siellä astuskeli myöskin hyvin tuttu herra, yllä keltainen kesänuttu ja suussa pitkä piippu, katsellen leikkuuväen työtä ruispellolla. Rannalla poika ja tyttö juoksentelivat huutaen: "Pikku Lassi! pikku Lassi! tule pois kotiin syömään voileipää!"
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika, katsoen niin veitikkamaisesti sinisilmillään.
"Tuleppas sinäkin, niin minä pyydän äitiä antamaan sinulle voileipää ja maitoa!" virkkoi pikku Lassi.
"Maltahan vähän!" sanoi unipoika. Ja pikku Lassi näki kyökin oven olevan auki, ja sieltä kuului hiljaa miellyttävä rätinä, aivan kuin olisi lusikalla pantu pannukakku-velliä paistinpannuun.
"Emmeköhän nyt lähde takaisin Polyneesiaan?" kuiskasi iloinen unipoika.
"Emme, ne paistavat nyt lättyjä Europassa", sanoi pikku Lassi ja yritti hyppäämään maalle, mutta ei päässytkään. Unipoika oli sitonut hänet kiinni kukkanauhoilla, niin ett'ei hän osannut liikahtaakaan. Nyt alkoivat kaikki muutkin unet kokoutua hänen ympärilleen, tuhannen tuhansia pikku lapsia. Ne kaikki asettuivat piiriin ja rupesivat laulamaan pikku laulua:
Suuri, suur' on maailma,
Lassi, Lassi pieni.
Suurempi kuin uskot sa,
Lassi, Lassi pieni!
Siell' on kylmää, kuumuutta,
Lassi, Lassi pieni!
Kaikki kaitsee Jumala,
Lassi, Lassi pieni!
Monet siellä asuvat,
Lassi, Lassi pieni!
Onnekkaat on hurskahat,
Lassi, Lassi pieni!
Enkeli kun kanssas on,
Lassi, Lassi pieni!
Käärmekin on vaaraton,
Lassi, Lassi pieni!
Missä viihdyt parhaimmin?
Lassi, Lassi pieni!
Koto-olo herttaisin,
Lassi, Lassi pieni!
Unet, laulettuaan laulunsa, hyppäsivät kaikki pois näkymättömiin, ja Nukku Matti kantoi Lassin takaisin veneesen. Kauan makasi hän aivan hiljaa, ja yhä vielä kuului lättypannun rätinä kotikyökistä. Rätinä tuli yhä selvemmäksi, se kuului aivan pikku Lassin vierestä. Siitä hän viimein heräsi ja avasi silmänsä.
Hän makasikin veneessä, johon oli nukkunut. Tuuli oli kääntynyt, niin että kun toinen tuuli vei ulos merelle, tämä toinen toi takaisin rantaan, ja Lassi vain nukkui koko ajan. Mutta se, joka Lassista oli kuulunut lättypannun rätinältä, olikin vain aaltojen hiljaista loisketta rantaan. Mutta eihän pikku Lassi ollut niin vallan väärin kuullut, sillä voihan kirkkaita siniselkiä katsoakin suuren suuriksi pannuiksi, joilla Jumalan kaunis aurinko joka päivä paistaa lättyjä hyville lapsille.
Pikku Lassi vähän hieroi unta pois silmistään ja katseli ympärilleen. Kaikki oli entisellään: varis koivussa, kissa ruohossa ja herneenpalko-laivasto rannalla. Muutamat laivat olivat hukkuneet, toiset palanneet takaisin. Herkules oli tuonut kantamuksensa tavaraa Aasiasta; Kirppu oli palannut Polyneesiasta. Ja kaikki Lassin maanosat olivat juuri samoissa paikoissaan kuin ennenkin.
Pikku Lassi ei oikein tiennyt, mitä hänen piti uskoa. Hän oli niin usein ollut Höyhensaarien luolassa, vaan ei kuitenkaan tiennyt, miten unet leikittelevät. Mutta eipä pikku Lassi huolinut ruveta vaivaamaan päätänsä sellaisella; hän kokosi laivansa ja astuskeli ylös rannasta taloon.
Veli ja sisko juoksivat sieltä hänelle vastaan ja huusivat jo kaukaa: "Missäs sinä olet ollut niin kauan? Tule pois kotiin, niin saat voileipää!" Mutta kyökin ovi oli auki, ja sieltä kuului omituinen rätinä.
Puutarhuri seisoi likellä porttia kastelemassa kyökkikasveja. "No", sanoi hän, "missäs nyt pikku Lassi niin kauan oli?"
Pikku Lassi nykäytti mahtavasti päätään ja vastasi: "Minä purjehdin herneenpalko-veneessä ympäri maailmaan!"
"Ohoh!" sanoi puutarhuri.
Hän oli näet jo unhottanut kokonaan höyhensaaret.
Mutta sinähän et niitä unhota, sinä tiedät, että ne on olemassa, ja sinä tunnet niiden loistavan luolan. Puhtaat hopeaseinät eivät koskaan ruostu; säkenöivät timantit eivät koskaan tummu, eikä soitto lakkaa koskaan hiljaa kaikumasta luolan suloisessa iltahämärässä. Niinkuin kirkkaat tähdet eivät koskaan vanhene, niin eivät myöskään vanhene nuo keveät, ilmaiset unet Höyhensaarien saleissa. Ehkäpä olet nähnyt vilahduksen heidän hienoista siivistään, kun ne ovat lennelleet päänalusesi ympärillä? Ehkäpä olet nähnyt saman sinisilmäisen ja valkotukkaisen unipojan, jolla on punainen, hopeanauhainen lakki ja valkoinen mekko helmikauluksineen? Ehkäpä hän on joskus näyttänyt sinullekin kaikki maailman maat ja kansat, kylmän ja aution erämaan polttavan kuumat hieta-aavikot, moniväriset ihmiset, meren ja metsän monet pedot, että oppisit kaikki, mutta palaisit ilolla takaisin kotiin? Niin kukapa tietää? Ehkä olet sinäkin jo kerran matkustellut herneenpalko-veneessä ympäri avaran maailman?
