YRJÖN VALTAKUNNAT.

Ah, miten on suloista olla kaksitoista-vuotias ja terve ja iloinen ja huoleton! Ja silloin asua vehreässä saaristossa sinisen meren keskessä, ja hoitaa pikku venettänsä, koiraansa ja joustansa, ja joka aamu nähdä auringon välkkyvän koivuin lehtien välitse ja kasteen päilyvän ruohossa ja pikku aaltojen, noiden Aallottaren leikkikumppanien, vierivän rantaan. Niin, onpa suloista, kun vilpoinen aamu-ilma löyhähtelee sisään avoikkunasta, kantaen näkymättömillä siivillään tuomen, pihlajan ja sireenin tuoksua, sill'aikaa kun tuhannen tuhansien lintuin laulu joka oksalta kaikuu Jumalan ylistykseksi ja kiitokseksi. Silloinhan täytyy ihmisenkin olla kuin lintu, vapaa ja nuori, ja laulaa kaikkein muiden kanssa ja kiittää Jumalaa niinkuin kaikki muutkin. Sillä ei kukaan ole oikein onnellinen Jumalaa kiittämättä. Mitenkä voisikaan mikään olento maan päällä kukoistaa totisessa ilossa, ell'ei hän juurru Jumalan rakkauteen ja tunne itseään onnelliseksi siitä?

Sellainen onnellinen poika oli Yrjö. Muistanpa sen kesän, jolloin hän souteli ihanassa saaristossa ja lauleli melkein aina; niin, hän lauloi päivät päästänsä, ja kirkas, kaunis ääni hänellä oli, vaikka hän itse ei sitä ajatellut; hän lauloi aina, kun hän näet aina oli iloinen. Siellä oli suuria, korkeavuorisia saaria ja satoja pikku saaria ja luotoja, muutamat niinkin pienet, että kun koivu tai mänty oli asettunut johonkuhun sellaiseen kotitontuksi, siinä ei enää ollutkaan tilaa muille kuin ehkä jollekulle villille viinimarja-pensaalle tai muutamille horsmankorsille. Purjeveneet eivät juuri olleet hyvillään tällaisesta saarisokkelosta, sillä niiden välisissä salmissa kävi usein puuskahteleva vihurituuli, joka pakotti purjehtijan varoillansa pitelemään purjenuoriaan, ell'ei hänen tehnyt mieli kaatua keikahtaa. Kalastusveneetkin pysyivät mieluisemmin suuremmilla seljillä, jossa oli väljempi tila nuotille ja silakkaverkoille kuin täällä päättömissä pikku salmekkeissa, ruokorantaisissa lahdissa ja jyrkillä vuorenhuipuilla. Mutta Yrjöstä sen sijaan tämä Arkipelaagi oli sanomattoman miellyttävä. Purjehtija hän ei ollut vähääkään; ongiskella hän kyllä olisi osannut yhtä hyvin kuin muutkin, mutta hänestä oli hupaisempi antaa pikku kalojen elää iloista, lyhyttä, virkeätä elämäänsä kirkkaassa vedessä kuin nähdä niiden kuolevan korissa ja sitte syödä ne. Hän kyllä tiesi muita huvituksia, jotka paremmin miellyttivät häntä.

Siellä oli monena kesänä ollut pikku sota-höyrylaivoja saaristossa, ei sotimassa ja ampumassa, sillä olihan nyt rauha, vaan merkitsemässä purjehdusväyliä valkoisilla, mustilla ja punaisilla leimoilla, joita maalaeltiin kallioihin, että suuret, mustain valaskalain kaltaiset monitoorit aina tietäisivät kulkea mereen syvimpiä paikkoja, joissa ei tarvitse peljätä sattuvansa karille. Samaa tarkoitusta varten oli höyrylaivain väki pystytellyt omituisia torneja ja maamerkkejä sinne tänne kallioille ja niemille, niin että oli jotenkin mutkikasta tietää kaikkien noiden merkkien merkitystä ja niiden avulla osata purjehtia oikeaa tietä. Kaikki saariston pojat katsoa ällistelivät ihmetellen näitä merkkejä, joita heidän oli mahdoton käsittää; Yrjö niinkuin muutkin. Mutta Yrjö arveli voivansa olla yhtä hyvä rakennusmestari kuin kruununkin merimiehet, ja huviksensa pystytteli omia merkkejään, missä vain hänen mielestään oli sopivaa sijaa niille.

Suuria valkoisia leimoja, ympyröitä ja kolmikulmia, joita höyrylaivain väki oli maalaellut vuoriin, Yrjö ei saanut tehdyksi. Mutta kukapa ei olisi osannut tehdä pikku tornia kivistä ja pistää seivästä tai luutaa sen päähän seisomaan? Ja niitä Yrjö juuri rakenteli, kun oli enonsa kanssa soutumatkoilla pikku salmissa. Enolla oli kylliksi tekemistä koukkujensa ja verkkojensa hoitamisessa, mutta Yrjö pyrki maalle johonkin kauniin rannan mutkaan, ja siellä oli hänelläkin kylliksi työtä. Heti maalle päästyään alkoi hän kanneksia kiviä kunnahalle, ja kun vene parin tunnin kuluttua palasi, oli Yrjöllä torninsa valmiina. Kas, sepä oli hauskaa!

Eipä tuossa tornien rakennustaidossa kuitenkaan kaikki ollut ihan oikein. Yrjö oli ahkera ja edistyi kohta niin taitavaksi tornien tekopuuhassaan, että hänen tornejansa tuskin voi erottaa höyrylaivain merkeistä. Jos suuri sotalaiva, joka maksaa monta miljoonaa, nyt olisi luottanut höyrylaivain merkkeihin, vaan kuitenkin purjehtinut Yrjön merkkien mukaan, niin olisi siitä tullut paha mylläkkä. Onneksi sattui eräs niistä sotalaivoista, jotka olivat merkinneet kulkuväylän, uudestaan purjehtimaan näitä vaarallisia salmia. Upseeri seisoi kiikarilla tähystellen kannella ja huusi perämiehelle: "Oletko hulluna, mies? Miten sinä lasket? Etkö näe tuota maamerkkiä?"

"Jumala varjelkoon herra kapteenia!" vastasi perämies. "Jos minä laskisin tuon merkin mukaan, ajaisimme viiden minuutin kuluttua kohti vuoreen."

"Mitä?" tiuskasi kapteeni. "Eikö se ole meidän oma merkkimme?"

"Ei, niin totta kuin peräsimenkehrää pitelen", vastasi perämies, "ei toki kukaan meidän miehistämme ole niin tyhmä ollut, että olisi merkinnyt tuon niemen."

Kapteeni vihastui kovin ja lähetti heti miehiä hajoittamaan tuon eksyttävän kiviläjän. Hetkisen kuluttua näki hän toisen yhtä väärän merkin, pian vielä kolmannen, neljännen ja yhä uusia. Jos nyt olisi ollut sota-aika, niin olisi voitu luulla vihollisen pystytelleen vääriä merkkejä sotalaivaston tuhoksi, ja silloin olisi siitä tullut tutkinto ja Yrjö ja hänen enonsa olisivat voineet joutua pahaan pulaan. Mutta nyt oli rauha ja kapteeni vain hajoitutti kaikki liikamerkit sekä kuulututti kirkossa, että älköön kukaan täst'edes uskaltako turmella saariston maantiedettä.

"Kuuleppas, hyvä Yrjö", sanoi eno, "nyt me luovumme sota-rakennusmestarin toimesta."

"Enkö saa enää rakennella torneja?" kysyi Yrjö.

"Rakentele vain, miten mielesi tekee!" sanoi eno, "mutta rakentele oman mallisi mukaan, ett'eivät tornit tule samannäköisiksi kuin kruunun maamerkit. Mitäpä rupeaisit muita matkimaan? Keksi jotakin uutta!"

Yrjö rupesi miettimään. "Eno", sanoi hän, "minä luin jostakin kirjasta, että kun kapteeni Cook löysi asumattoman saaren ja otti sen haltuunsa Englannin kuninkaan Yrjön nimeen, teetti hän siihen kiviröykkiön ja pystytti röykkiöön Englannin lipun. Se oli merkkinä että saari oli kuningas Yrjön oma."

"Niin", sanoi eno, "samoin tekevät merillä purjehtijat vielä nytkin, kun sattuvat löytämään tuntemattoman ja asumattoman saaren."

"Olenhan minäkin merellä purjehtija", arveli Yrjö. "Ja täällä on monta tuntematonta ja asumatonta saarta. Minä otan ne haltuuni."

"Ota vain!" sanoi eno.

Yrjöstä tuli mahtava valloittaja. Koko saaristo oli täpö täynnä asumattomia saaria. Yrjö valitsi itselleen suuria kuningaskuntia ja pikku ruhtinaskuntia, suurimetsäisistä ja korkeavuorisista saarista aina pienimpiin luotoihin saakka, joissa oli tilaa ainoastaan yhdelle koivulle ja yhdelle viinimarja-pensaalle. Jokaiseen kokosi Yrjö kiviroukkion ja pystytti siihen kuningas Yrjön lipun. Miksipä hän ei olisi saattanut olla kuningas yhtä hyvin kuin Otaheitissakin kuningas oli? Lipputankoja oli kaikkialla, ja liput Yrjö laittoi erilaisiksi saaren suuruuden tai muun merkillisyyden mukaan. Suurin saari nimitettiin Georgiaksi eli Yrjönmaaksi ja sen anastuksen merkiksi tehtiin kunnollinen lippu sinikirjaisesta nenäliinasta ja pantiin liehumaan tornin päähän keskelle korkeaa Ararat-vuorta. Pienemmät saaret saivat tyytyä paperi tai tuohilippuihin. Joka saari oli eri valtakunta, kun joka saaressa oli miljooneja asukkaita: muurahaisia, itikoita ja lintuja. Yksin kalatkin, jotka kuuluivat valtakunnan meriväkeen, luettiin sen asujamiin, koska ne asuivat kuninkaan alueesen kuuluvassa ruokometsässä rannalla. Joka saaressa oli sitä paitsi laajoja metsiä, suuria kaupunkeja, väkirikkaita kyliä, muhkeita kivikartanoita. Joka saaressa oli satamia ja laivoja, palatseja ja linnoja, suuria karjalaumoja, aavikkoja ja vuorenseljänteitä, teitä ja vainioita.

Ah, olipa suloista tietää olevansa niin monen valtakunnan kuningas! Ei kukaan ollut niin rikas kuin kuningas Yrjö, ei kukaan keisari niin mahtava kuin hän. Kun hän souteli veneessänsä, mukana uskollinen poliisimestari Passi, kuningaskunnasta toiseen, nousten milloin missäkin satamassa maalle, otettiin häntä joka paikassa vastaan valtakunnan ylipäämiehenä. Ruoko kumarteli, puut hurrasivat, pensaat olivat liputetut, joka ruo'onkorsi näytti kunniaa kiväärillä, kukat niiasivat, heinäsirkat soittivat viulua, itikat tanssivat katrillia ja sudenkorennot polkkaa; joka taholla välkkyvät aallot lauloivat kansanlauluja. Kuningas sitoi venheensä kantoon, sanoen kannolle: "ole vartioimassa!" Hän tervehti majesteetillisesti puita ja kallioita, lausui niille kuninkaallista suosiotansa ja jakeli käskyjänsä. Ne olivat uskollisia ja tottelevia alamaisia, seisoivat hievahtamatta vartioimassa, poistumatta koskaan paikaltansa. Kuningas astui poliisimestarinsa kanssa halki valtakunnan, rajasta toiseen, raivasi tiet, lakasi torit, istui oikeutta, ja katsoi, että kaikki kaupungit, kylät, satamat ja linnat olivat kunnossa, samoin sotaväki.

Sillä Yrjöllä oli kaksi mahtavaa vihollista, meren ja ilman kuninkaat, jotka välistä hyökkäsivät hänen valtakuntaansa, hävittäen hirmuisesti. Sentähden piti kallioiden seisoa vartioimassa, sentähden piti vuorten olla linnoina ja suurten puiden suojella pikku kukkia myrskyltä. Kuningas iloitsi, kun hänen väkensä taisteli urhollisesti ja ajoi vihollisen pakoon; mutta eihän aina päästy ilman tappioitakaan.

Kerran sousi kuningas niinikään tarkastamaan valtakuntiansa ja poliisimestari seurasi häntä. Passi oli musta villakoira, oikeaa Espanjan rotua, ja hänellä oli erinomaisen tarkka aisti vainuta karkulaisia metsästä. Hän katsoi velvollisuudekseen puhdistaa valtakunnan sellaisista nihilisteistä ja kuljeksijoista, kuin jäniksistä, ketuista ja teyreistä, mutta pahaksi onneksi hän välistä erehtyi niinkuin muutkin poliisimestarit ja kohteli useinkin lain koko kovuudella viatonta lammaskatrasta, joka sattui olemaan laitumella saaressa.

Kuningas souteli Kreikanmaan, Italian, Espanjan, Ranskan, Englannin, Saksan, Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen ohi ja huomasi kaikki olevan muuten kunnossa, vaan korppi piti meteliä Rooma-kalliolla ja huuhkaja rääkyi suuressa hevoskastanja-puussa, jolla oli nimenä ruhtinas Bismarck. Huomasipa kuningas Yrjö myöskin kahdessa pikkuvaltakunnassa, Tanskassa ja Suomessa, sotaa ruskeain ja mustien muurahaisten välillä. Mutta kuningas Yrjö oli yhtä ankara kuin oikeudentuntoinenkin; hän julisti käskyn yli koko valtakuntain, että mikä hyvänsä muurahaiskeko täst'edes uskalsi hätyyttää toista, se armotta piti lapiolla järveen heitettämän kalain ruoaksi. Ja tämän käskyn poliisimestari haukkumalla ilmoitti yli vuorien ja mäkien.

Tällä kertaa ei kuningas ehtinyt käydä etäisemmissä valtakunnissaan, joita oli Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea, Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Uusi Seelanti, Sumatra, Jaava ja Borneo. Hän nousi Yrjönmaalle, jonne Höyhensaaret etäältä siintivät, asettui Päivölän palatsiin, joka oli kaunis kallio rannalla, ja päätti armollisesti siinä syödä voileipänsä.

Oli lämmin kesäpäivä, juuri puolenpäivän rinnassa (kello 11 ja 12 välillä). Meri oli kirkkaana kuin suuri peili, ja sen kehyksenä päilyi monta pikku peiliä saarten välillä. Merenkuningas Ahti ja ilmankuningas Tuulenpuuska näyttivät tehneen ainaisen sovinnon ja rauhan Yrjön kuningaskuntien kanssa. Kaksi pitkää honkaa, Taivaantasa ja Pilvenparta, Yrjönmaan vartiat, lepäsivät keihästensä varassa ja näyttivät hyvin unisilta, niinkuin heillä nyt ei olisi mitään tekemistä. He olivat korkeihin latvoihinsa ottaneet kiinni viimeiset mereltä tulleet tuulenhenkäykset ja panneet ne nukkumaan havuvuoteelle.

Kuningas Yrjö, syötyään voileipänsä, joll'aikaa poliisimestari oli huvikseen pureskellut vanhaa hevosensäärtä, katseli koko saaren ja huomasi kaikki olevan hyvässä järjestyksessä. Rannan kivet olivat peseytyneet puhtaaksi merivedessä ja kukat aamukasteessa; mansikat olivat pukeutuneet univormuun, alta valkoisiksi, päältä punaisiksi. Mustikat olivat pyytäneet yhdeksi viikoksi virkavapautta, ehtiäkseen tulla oikein sinisiksi; vaapukat olivat nöyrimmästi ilmoittaneet juuri nyt alkaneensa tehdä raakaleita; tuomet ja pihlajat olivat jo kuninkaan edellisellä käyntikerralla kylvelleet kukkiansa ja alamaisimmasti lupasivat toimittaa marjoja syksyksi; koivu oli sukinut riippuvat oksahiuksensa; kuusi ja mänty olivat ahkerassa uusien käpyjen teossa. Ainoa tyytymätön oli hauki, joka oli joutunut riitaan rannan kiiskien kanssa siitä, että ne pörhistivät selkäevänsä, kun hauki yritti heitä nielemään. Kuningas nosti keppinsä ja käski taistelijain sopimaan. Muuten hän oli tyytyväinen väkeensä, tarkasti mettiäisten uuden hunajatehtaan, kiitteli muurahaisten maanteitä ja neuvotteli peipposten kanssa, mikä olisi paras keino puhdistaa tuomien lehdet madoista.

Äkisti alkoi poliisimestari kovasti haukkua, ja kuningas Yrjö huomasi variksen väijyvän koivussa kottaraisten pesää. Yrjö oli ankara kuningas eikä kärsinyt roistoja valtakunnassaan. Hän jännitti jousensa, joka hänellä aina oli muassa, tähtäsi varista ja nuoli lennähti toiseen siipeen. Kraa! huusi varis ja lensi vaivaisena pois metsään.

Niin kuninkaalla on paljo tekemistä; hänen täytyy ajatella kaikki asiat. Suoritettuaan hallitustoimensa istahti kuningas Yrjö Päivölän palatsiin mukavaan nojatuoliin, jonka sieltä löysi. Siitä hänen sopi katsella aukeaa merta; hän näki selvään toiselta puolen Höyhensaarien kuuluisan luolan ja toiselta Ohdakesaarien harmaan ja kolkon rannan. Onkohan, ajatteli Yrjö itsekseen, paha Painajainen saanut tänään kynsiinsä ketään tottelematonta lasta?

Kaikki oli hiljaa. Meri nukkui kiikkuvassa kehdossaan, tuuli nukkui korkealla honkain ja kuusien latvoissa. Aurinko paahtoi palatsin muureja.

Nukku Matti vanhus astui ulos Höyhensaarien luolasta, kiiti tuulenhenkäyksenä yli meren ja kylvi kourallisen hienon hienoa hiekkaa ilmaan. Kuningas Yrjö nukkui ja oli heti ruusuvuoteella, tietämättänsä missä. Poliisimestari ojensi myöskin kaikki neljä jalkaansa suoraksi ja nukkui.

Silloin heti alkoivat ilveilevät unet pitää iloista leikkiänsä. He pukivat nukkuvan kuninkaan purppura-viittaan, taluttivat hänet kultaisen valtaistuimen luo ja antoivat hänelle valtikan lausuen: "Suuri kuningas, ota vastaan kansasi kunnioitus! Tässä ovat kaikki kuulemansa sinun käskyjäsi."

Ja silloin levisivät valtakunnat ja maat mahtavan hallitsijan silmäin eteen; tuhannen tuhansia muotoja, joita ei kukaan voinut lukea, kaikki ilman linnut, kaikki maan kasvit ja eläimet, kaikki meren kalat tekivät valtaistuimen edessä huvittavimpia kuperkeikkoja ja huusivat kilpaa: "eläköön kuningas!" Niin, tuo kuuluu vähän omituiselta, että kalatkin huusivat. Ainoastaan yksi ääni parkui kovemmin kuin muut: "minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!" Se oli varis, jolta oli siipi ammuttu siitä, että hän oli väijyskellyt kottaraisten pesää. Ja kohtapa kuului toinenkin ääni: "minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!" Ja se oli hauki, joka ei ollut saanut rauhassa syödä kiiskejä.

"Minä en tahdo tehdä pienimmällekään alamaiselleni vääryyttä", vastasi oikeudentuntoinen kuningas valtaistuimeltansa. "Asettakaamme oikeus tuomitsemaan variksen ja hauin pahoja tekoja."

"Hirmuvaltias!" huusi heti jymisevä ääni ilmasta. "Varis on minun alamaiseni; hän on vedonnut minun tuomiooni, ja minä vaadin sinua heti pyytämään polvillasi häneltä anteeksi ja teettämään kultasepällä hänelle uudet siivet kullasta."

Kuka huimapää se uskalsi puhua niin rohkeasti? Se oli ilman mahtava kuningas Tuulenpuuska; hän lähestyi mustassa ukkospilvessä ja uhaten sinkautti pari tulinuolta lentämään.

"Hirmuvaltias!" kuului heti sen jälkeen pauhuääni merestä. "Sinä olet uskaltanut heristää kepilläsi haukea, joka on minun alamaiseni. Hän on vedonnut minun tuomiooni, ja minä vaadin sinua heti astumaan alas veteen, pyytämään häneltä anteeksi ja leikkaamaan kynäveitselläsi selkäharjat pois kaikilta kiiskeiltä."

Tämä toinen peljättävä vihollinen ei ollut kukaan muu vähempi kuin itse meren kuningas Ahti, joka ratsasti suunnattoman aallon seljässä avosalmesta kohti saarta. Ikäänkuin uhoitellen lähetti hän hyökylaineen rannasta ylös aina kuninkaan valtaistuimen eteen asti.

"Mitä nyt, ilman kuningas?" vastasi kuningas Yrjö suoravaisesti. "Pysy vain hiljaa äläkä luule voivasi säikyttää minua salamoillasi! Jos linnut ovat sinun alamaisiasi, pitää sinun myöskin suojella heikkoja vahvempien väkivallalta eikä antaa variksen hätyyttää kottaraisten pesiä. Ja sinä, Ahti, luuletko minun kalliojeni olevan sammalesta? Vedä pois vallaton aaltosi, se on vain vaahtoa, äläkä rynnistele minun kanssani. Jos kalat ovat sinun alamaisiasi, niin on sinun velvollisuutesi myöskin kurittaa rosvoilijoita eikä riistää heikommilta aseita, kun he puolustavat henkeänsä. Minä sanon teille jotakin, ja se on kuninkaan sana: oikeutta kaikille! Ken teidän alamaisistanne tekee väkivaltaa minun alueellani, hänen täytyy tyytyä minun valtakuntani lakeihin."

"Me julistamme sinua vastaan sodan!" tiuskasi ilman kuningas.

"Niin sodan hengen uhalla!" pauhasi Ahti.

"No niin, urholliset sotajoukot ja linnat, olkaa varoillanne!" käski kuningas Yrjö sankarillisesti ja hypähti alas valtaistuimelta, lähtien järjestämään valtakuntansa puolustusta. Koko se monituhantinen, suuri joukko, joka äsken oli huutanut eläköötä kuningas Yrjölle, hajosi nyt yht'äkkiä. Valtaistuimen ympäristö jäi pimeäksi. Ohdakesaarien ilkeät unet lensivät salmesta rantaan ja koettivat yhtä uutterasti näyttää rumia vehkeitään kuin Höyhensaarien unet iloista leikkiänsä. Ylt'ympäri kohisi ja pauhasi ja jymisi kuin tulvavesi ja tuuliaispäät. Kuningas Yrjö tunsi kädessään olevan kirkkaan miekan ja juoksi korkeimman kalliolinnan harjalle. Siinä hän taisteli horjumatta Ahtia ja Tuulenpuuskaa sekä heidän ärjyviä sotajoukkojansa vastaan. Hänen väkensä taisteli niinkuin hänkin. Siinäpä oli jyskettä ja jyrinää yli koko taivaan kannen. Tornin korkuinen aalto syöksyi nielemään koko Yrjönmaata…

Silloin heräsi poliisimestari ja alkoi haukkua.

Niin, ja silloin heräsi myöskin kuningas Yrjö siitä, että sadepisarat pieksivät häntä kasvoihin ja juoksivat mekon kauluksen alle. Hän istui Päivölän kalliolla oman kivitorninsa juurella, johon oli nukkunut puolipäivän lämpimässä, huomaamatta, että hänen maatessaan oli noussut kova ukonilma. Ja nyt se juuri pauhasi paraallaan. Unet siis eivät olleet pettäneet, vaan antaneet ainoastaan hänelle käteen välkkyvän miekan ja panneet hänen suuhunsa sankarin sanat. Sankarin sydäntä niiden ei tarvinnut hänelle antaa, sillä se hänellä jo ennestään oli, vaikka käsivarsi vielä oli heikko.

Se ei ollutkaan mikään leikkisota, vaan ilman ja meren voimat olivat todella julistaneet sodan Yrjön valtakuntia vastaan. Kaikki saaren puut taipuivat kaariksi vinkuvan myrskyn käsissä, ruohot ja kukat paneutuivat pitkin maata, rauhalliset pikku salmekkeet olivat kuohuvana vaahtona, sade näytti korkealta ruokometsältä, joka pisara pieksi aaltoja, että niiden täytyi asettua, ja vesi juoksi virtanaan pitkin vuorenrinteitä. Poliisimestari ei enää haukkunut vaan ulvoi, huusi kapinaa ja ryömi niin syvälle kuin pääsi erääsen vuorenkoloon. Hätäisesti vain ehti Yrjö katsahtaa salmelle päin, josta oli unissaan nähnyt torniaallon hyökyvän. Ja toden totta siellä tulikin kokonainen vuori mustanvehreää vettä, harja valkoisena kuohuen; se puristui rantojen väliin, lakasi pois puut ja vyöryi Yrjönmaata kohti…

Enempää ei Yrjö nähnyt, hän ehti vain niinkuin unissaankin huutaa: "olkaa varoillanne, linnat!" Hän heittäytyi pitkäkseen Päivölän vuorenkoloon poliisimestarin viereen. Jättiläisaalto tuli, vierähti vuoren yli, mutta murtui sen lujia muureja vastaan, jakautui ja pääsi ainoastaan pikku hyökyinä tunkeutumaan saarelle, jota oli aikonut hävittää. Sieltä täältä huuhtoutui pois joku kukkamätäs, sieltä täältä taittui nuori haapa tai ruusupensaan oksa: mutta enempää ei Ahti jaksanut hävittää. Ei ainoatakaan linnunpesää ollut turmeltunut, ei ainoatakaan muurahaiskekoa hävinnyt; haltuunotto-torni ja linnan kalliomuurit olivat koskematta. Päivölän linna oli pelastanut saaren, ja läpimärkänä, mutta voitollisena nousi kuningas Yrjö suojelevan muurinsa takaa seisomaan.

Ilmasota pauhasi vielä puoli tuntia täydessä raivossaan. Yrjö tempasi airon ja juoksi keskelle taistelua, missä vaara oli suurin. Tuntuipa koko saari saavan uutta voimaa, kun näki hänet. Taivaantasa ja Pilvenparta sotivat nuoren metsän eturinnassa ja ottivat vastaan myrskyn rajuimmat hyökkäykset. Tuuli tukisteli heidän tuuheita latvojansa niin ankarasti, että havuneulaset sateena lentelivät ja oksat paukkoivat. Sieltä täältä putosi joku oksa, pyöri ilmassa ja lensi tuulen voimasta alas pauhaavaan mereen. Mutta Taivaantasa ja Pilvenparta, samannimisten, yleväin isiensä turmeltumattomat pojat, kestivät vähääkään horjahtamatta kaikki vihollisen rynnäköt. He eivät tuumaakaan taivuttaneet vahvoja runkojansa: niihin murtui myrskyn puuska, niinkuin aalto vähää ennen murtui kalliota vastaan, ja nuori metsä oli pelastettu. "Voitto! voitto!" huusi kuningas Yrjö linnansa tornista. "Voitto! voitto!" haukkui poliisimestari Passi, joka oli muristen ryöminyt ylös linnan kätköstä.

Ankarat herrat harvoin kauan hallitsevat. Puolen tunnin kuluttua oli ukonilma jo ehtinyt ohitse, taivas oli jälleen kirkas, myrsky laimennut, ja meri lähetteli häpeeviä pikku aaltoja rantaan ikäänkuin rauhaa hieromaan. Yrjö tunsi mielessään suurta kiusausta vaihtamaan koko kuninkaan arvonsa kansalaisen kuoripiimään.

Hän katsahti sinnepäin, johon oli veneensä sitonut. Voi! vihollisvoimat olivat sulkeneet häneltä paluutien kokonaan siten, että olivat heittäneet veneen terävään kiveen, josta se oli saanut laitaansa reiän ja tullut hylkiöksi.

Kuninkaan pitää toki osata auttaa itseänsä! arveli Yrjö, tukki veneen reiän sammalilla ja souti uskaliaasti Passin kanssa pois rannasta. Sammal kesti paraiksi kaksi syltä; silloin vesi pursuamaan veneesen. Yrjön täytyi uskollisen kumppaninsa kanssa palata. Märjät olivat he ennestään; mitäpä siitä, että nyt jalatkin kastuivat.

Missä nyt olivat kaikki ne monta tuhatta, jotka olivat olleet koossa valtaistuimen ympärillä odottamassa hallitsijansa käskyjä? Ei kukaan niistä kyennyt soutamaan häntä yli järven. Ell'ei kuninkaallinen majesteetti tyytynyt mansikoihin ja mustikan raakaleihin, sai hän jäädä ihan ilman päivällistä.

No, entä sitte? Eikö kuningas ollut voittanut suuressa taistelussa? Eikö hän ollut torjunut meren ja ilman mahtavain kuningasten rynnäkköä, jotka olivat hävittäneet niin monta mahtavaa laivaa? Ja eikö myöskin moni sankari ollut niin monesti saanut jäädä ilman päivällistä kuin nyt hän? Yrjö nauroi, kävi istumaan Päivölä-linnaansa ja rupesi lauleskelemaan.

Laulu kaikui niin raikkaasti yli rannan ja järven. Leppäkerttu, luullen itseänsä laululla tarkoitetun, vastasi heti, ja muut linnut yhtyivät säveliin, niin että kohta koko metsä oli täynnä viserrystä. Nytpä oli iloista Yrjönmaassa. Jospa alamaiset eivät voineetkaan soutaa kuningastansa pois kotiin päivälliselle, niin he ainakin pitivät huolta päivällismusiikista. Ja mansikat näyttivät rinteellä niiaillen sanovan: "Olkaa niin hyvä, älkää katsoko ylön, mitä täällä on tarjota!"

Mutta Yrjö ei tahtonut tietää mitään näljästä. "Raahen pojalla" ei ollut Ateenan linnassa mitään muuta syötävää kolmeenkymmeneen päivään kuin kourallinen maissia ja muutamia papuja päiväksi. Se keino on hyvä osata, jos milloin sattuisi sitä tarvitsemaan. Yrjö kuivaili märjät vaatteensa auringonpaisteessa ja lauloi laulun toisensa perästä.

Kello tuli yksi, tuli kaksi ja kolmekin; sen voi Yrjö huomata auringon kulusta. Hän päätti vielä kerran vaeltaa ympäri saaren ja korjaella kaikki vahingot, mitä sota oli tuottanut. Silloin näkyi vene soutavan saarta kohti…

"No, löydänkö sinut viimeinkin?" kuului enon iloinen ääni veneestä. "Minä olen etsinyt sinua kaikista kuningaskunnistasi. Ja osaathan vielä laulaa ilman päivällistäkin ja sellaisen sodan jälkeen!"

"Oh, eno, vene on romuna, mutta minulla on urhollisia sotilaita ja lujat linnat! Minä olen voittanut ilman ja meren kuninkaat; eiväthän ne jaksaneet kukistaa edes minun tornianikaan. Miksipä en sitte laulaisi!"

Poliisimestari Passi ajatteli toisin. Hän oli kyllästynyt pureksimaan hevosenluutansa ja olisi mielellään vaihtanut koko voiton, kunnian ja sankarimaineen tuoreesen lehmänhännän-tynkkään. Yhdellä aimo hypyllä loikahti hän ensinnä enon veneesen.

Mutta kuningas Yrjö lauleskellen palasi odottelevalle päivälliselle.

* * * * *

Kului monta viheriöivää kesää ja lumista talvea. Meren ja ilman kuninkaat tuontuostakin yhä hyökkäilivät Yrjön kuningaskuntia vastaan, mutta aina heidät torjuttiin pois. Päivölä-linna puolusteli sotapäällikköjen Taivaantasan ja Pilvenparran avulla Yrjönmaata yhtä urhollisesti kuin ennenkin. Muurit eivät horjuneet, kalliot eivät hajonneet; unet yhä tekivät iloista pilaansa uneliaille purjehtijoille.

Mutta missä oli kuningas Yrjö?

Monen vuoden kuluttua tästä Yrjön kesästä soutelin eräänä kesänä yksinäni peilikirkkaita salmia Yrjön kuningaskuntain ohitse. Siinä ne olivat kaikki: Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea, Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Sumatra, Uusi Seelanti, Java, Borneo, Kreikanmaa, Italia, Espanja, Ranska. Englanti, Tanska, Norja, Ruotsi ja Suomi. Muutamissa näin vielä tornin jäännöksiä kukkuloilla. Vaan olinpa jo huomaavinani rappeutumisen merkkejä ja jonkinlaista epäjärjestystä muutamissa saarissa. Kaatuneet puut sulkivat polkuja; kaupunkien torit olivat täynnä meriruohoja ja kuivia oksia, vaikka ne ennen muinoin olivat niin huolellisesti laistut ja puhdistetut. Sataman varukset eli muurit ja padot olivat monin paikoin kaatuneet kumoon. Minulla ei ollut aikaa tutkia saarten sisäosia, mutta luulen jotenkin varmaan voivani sanoa, että varikset taas hätyyttivät kottaraisten pesiä ja että ruskeat muurahaiset sotivat mustia vastaan. Missähän nyt oli kuningas Yrjö?

Minä laskin Yrjönmaan rantaan. Oli kaunis ja lämmin päivä. Haltuunotto-torni oli melkein eheänä Ararat-vuoren kukkulalla. Lipputanko oli vielä entisellään pystyssä kivien välissä, mutta siniruutuisen nenäliinan oli tuuli riistänyt ja vienyt teille tietämättömille. Päivölän linna ja vanhat sotapäälliköt seisoivat myöskin uljaina vahdissaan. Tuntui siltä kuin tämä ja kaikki muutkin saaret olisivat odottaneet kuningastansa. Ruo'ot kumartelivat, puut hurrasivat, pensaat olivat lipuilla koristetut, joka ruohonkorsi näytti kunniaa kivääreillä, kukat niiailivat, heinäsirkat soittivat viulua, itikat tanssivat katrillia ja sudenkorennot polkkaa, välkkyvät aallot ylt'ympärillä lauloivat kansanlauluja. Ah, ne olivat tunteneet minun veneeni ja luulivat minun tuovan heille kuningastansa. Kun saavuin rantaan, kuulin heidän yhteen ääneen huutavan: "Missä on kuningas Yrjö?"

Niin, missä hän oli? Jospa olisin tiennytkin sanoa sen heille, niin ei minulla olisi ollut rohkeutta sanoa, sillä heidän rakas muistonsa minua liikutti. Kaunis luonto oli kesäkukoistuksessaan, ja pyysi nyt takaisin lapsuutensa kuningasta. Matta enhän minä tiennyt sanoa, missä hän oli; sen vain tiesin, että hän oli kaukana, hyvin kaukana poissa, oli kauniimmassa maassa, jossa on ijäinen kesä ilman myrskyä ja sotaa, ja että hän siellä lauleli paljon kauniimpia lauluja kuin milloinkaan ennen. He eivät olisi ymmärtäneet sanojani; minä ennemmin jätin heidät tietämättömyydessään kukoistamaan ja kuihtumaan lyhyen aikansa perästä. Onnellinen Yrjö, onnellinen kuningas lapsuutensa kukoistavissa valtakunnissa, jotka ovat pysyneet sinulle uskollisina ja joiden et nähnyt lakastuvan vanhuutensa syksynä!