PRINSESSA KULTAKUTRI.

Ja nyt me tuulen siivillä riennämme tuhansien satujen maahan, ruusujen ja tulpaanien kotiin, jossa kauniit keijukaiset rakentelevat korukartanoitaan aamuruskosta ja jossa mustat menninkäiset lentelevät sydänyön pimeässä. Siellä välkkyy aurinko tulena Ginnistanin sinivuorten yllä ja vesililjat katselevat kuvaistansa syvistä järvistä; siellä tiikerien silmät kiiluvat ruohokossa jokivarsilla, ja päivettyneet, mustasilmäiset ihmiset hehkuvat vihasta ja rakkaudesta yht'aikaa.

Oli kerran kuningas Persiassa, nimeltä Shah Nadir, ja hän oli äärettömän rikas. Hänen vallassaan oli suuret, kauniit maat ja monta miljoonaa ihmistä. Korkeat salit oli hänellä täynnä kultaa ja kalleita kiviä; hänen laivansa kuljettelivat Indian maustimia kaikkien merten rantakansoille. Milloin hän näyttäytyi pääkaupungissaan Ispahanissa, oli hänellä ympärillään henkivartiasto, sata tuhatta miestä hopeapuvuissa, jotka välkkyivät auringon paisteessa kuin tuli, sekä viisikymmentä tuhatta ratsumiestä kauneimpien sotaratsujen seljässä, suitset kullasta ja satulat kalleista kivistä, seisoivat valmiina lähtemään hänen pienimmästäkin viittauksestaan valloittamaan vaikka koko maailmaa.

Tämä mahtava Shah Nadir oli vanha eikä enää tuntenut mitään sodan tai valloituksen halua. Hän olikin jo aikoinaan saanut monta voittoa; moni viholliskaupunki oli hänen vihastaan haihtunut savuna ilmaan, ja monta suurta vihollisjoukkoa oli hänen miekkansa hävittänyt silloin, kun hänen kätensä vielä oli nuori ja vastustamattoman voimakas. Vaan nyt Shah Nadir oli vanha ja väsynyt; hän mieluisimmin oleskeli pehmeillä purpurasohvilla loistavassa hovissaan. Ainoastaan välistä keväällä, kun kultareunaiset pilvet peittivät Persian polttavan auringon ja suloinen vilpoisuus virtaili alas Zagrosh-vuorilta, istuutui Shah Nadir-vanhus kullalla koristeltuun kantotuoliinsa ja kannatti itsensä kahdeksalla hopeapukuisella neekeriorjalla ulos tarkastamaan sotaväkeänsä tai katselemaan eläintaisteluja.

Shah Nadirilla oli monta poikaa, sillä hänellä oli myöskin monta vaimoa, niinkuin tapa on itämailla. Mutta eipä niistä pojista isälle iloa ollut; he olivat kunnianhimoiset ja kiittämättömät, heidän mielestään isä eli liian kauan, ja he rupesivat tavoittelemaan hänen henkeänsä ja kruunuansa. Sentähden kuningas lähetti heidät kaikki pois hovistaan etäisiin maakuntiin maaherroiksi. Kotona piti hän vain ainoan tyttärensä, prinsessa Kultakutrin jota hän rakasti yli kaikkea muuta maailmassa, enemmän kuin kaikkia aarteitaan ja koko valtakuntaansa.

Tosin ei prinsessan nimi, tuo Kultakutri, ollut tavallinen Persiassa, sitä ei oltu siellä ennen kuultu eivätkä persialaiset sitä osanneet oikein sanoakaan. Mutta prinsessan äiti oli kotoisin etäältä Pohjolasta, vaikk'ei tarkkaan tiedetty, mistä paikoin. Hän oli nuorena joutunut afrikkalaisten merirosvojen vangiksi, ja viimein oli hänet erinomaisen kauneutensa tähden myöty Persian kuninkaalle, joka korotti hänet puolisoksensa ja rakasti häntä enemmän kuin ketään muuta puolisoansa. Se kaunis sulttaanitar oli ennen kuolemaansa, nimittänyt ainoan tyttärensä Kultakutriksi, jolla hän tarkoitti, että prinsessa oli niin kaunis ja puhdas kuin auringon kulta, kun se loisto leikittelee keväällä tyttösten kutreilla ja puiden lehvillä.

Ja toden totta, kauniimpaa ja puhtaampaa olentoa ei ollutkaan tämän maan tahrattua tomua astuskelemassa kuin prinsessa Kultakutri. Hänellä oli isänsä ylevä, kuninkaallinen ryhti kaikin puolin, mutta ulkomuoto ja sydän olivat äitin, iho niin valkea kuin Pohjolan lumi ja silmät niin lempeät kuin taivaan tähdet elokuun iltana, milloin ei kuu paista. Sydän oli jalo, hellä ja hyvä; senpätähden ei koko Shah Nadirin laajassa valtakunnassa ollutkaan ketään, joka ei olisi rakastanut prinsessa Kultakutria, sillä hänen kauneutensa ja hyvyytensä maine levisi laajalti yli koko Persian.

Sen tiesi kuningas-vanhuskin vallan hyvin, ja hänen ylpeä sydämmensä pehmeni kuin vaha joka kerran, kun hän katseli suloista lastansa. Kultakutri oli hänen silmäinsä ilo, hänen päiväinsä lepo ja hänen öittensä unelma. Yksi ainoa sana hänen suustansa voi lauhduttaa isän kiivaimmankin suuttumuksen; jos Kultakutri rukoili jonkun onnettoman vangin puolesta, ei isä koskaan voinut sitä olla kuulematta. Ja kun Shah Nadir muisti poikainsa hurjaa mieltä, oli hän päättänyt valita tyttärellensä jalon puolison ja antaa sitte koko valtakuntansa heille ja heidän perillisilleen.

Mutta koska ihmisrinnan puhtainkin tunne voi turmeltua viaksi ja synniksi, niin samoin kävi myöskin Shah Nadirin isänrakkaudelle. Hän rakasti tytärtänsä niin suuresti, että tytär oli hänelle rakkaampi kuin kaikki hänen miljoonat alamaisensa, ja sekin jo oli väärin, sillä ruhtinas ei saa asettaa kansaansa toiseen sijaan eli vasta lastensa jälkeen. Mutta sulttaani rakasti tytärtänsä enemmän kuin Allahiansakin, Jumalaansa; hän kunnioitti ja jumaloitsi häntä, niinkuin kuolevaista ihmistä ei sovi jumaloida, ja se syntinen, epäjumalinen rakkaus se veti hänen päällensä Allahin rangaistustuomion.

Eipä voi olla kauniimpaa ja suloisempaa asuntoa kellään kuin prinsessa Kultakutrin oli. Vilpoisessa puistossa, suurten palmujen suojassa oli prinsessan kaunis marmorilinna suihkulähteiden vienon lorinan keskellä tuhansien kukkain tuoksussa. Sen korkeihin kammareihin murtuivat auringon säteet vuorikristallisten ikkunain läpi; pehmoisimmilla silkkialuisilla lepäsi prinsessa yönsä, ja aamun tultua taluttivat kammarineitsyet hänet kauniisen elefantinluusta ja perlemosta tehtyyn säiliöön, jossa lähde kuohui pohjasta ja leikiten hiipi pitkin hänen ruumistansa. Mutta päivällä hän neitsyeineen virkkaeli kauniita kankaita taikka kuunteli lintujen laulua ja kitaran säveliä tai käveli puistossa, leikkien kuin lapsi kultaperhosilla ja tummilla ruusuilla.

Sillä prinsessa Kultakutri oli vasta kahdentoista vuoden ijässä; mutta kaksitoista vuotta itämailla on sama kuin kuusitoista Pohjolassa.

Ei ole hyvä aina elää ylellisyydessä ja saada tahtonsa täytetyksi pienimmälläkin viittauksella. Moni tulee siitä ylpeäksi ja oikulliseksi mieleltään; prinsessa Kultakutri ei kuitenkaan tullut. Hänelle vain tuli ikävä. Hän ei tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta perhojen leikki, kukkain tuoksu, lähteiden lirinä ja kitaran sävelet, ei mikään niistä enää huvittanut häntä; sydämmensä tuntui hänestä usein tyhjältä ja hän kummastuksekseen huomasi itkun halua. Sitä hän ei voinut käsittää ja vielä vähemmin hänen neitsyensä. Hän ei tiennyt, tämä pikku prinsessa Kultakutri, ett'ei mikään taulu maan päällä ole tosi kaunis ja valoisa, ell'ei sen kehyksenä ole vastuksia ja surua, jotka tekevät kaikki varjostukset loistaviksi. Semmoinen se oli hänen onnensa. Hänen piti ensin saaman kokea, mitä suru on, ennenkuin osasi oikein nauttia iloa.

Viimein luuli prinsessa keksineensä, miksi hän tunsi sydämmessään kaihoa. Varmaankin sentähden, että hän eleskeli niin palatsiinsa suljettuna. Hän tahtoi kerran iloita ihmisten hyörimisestä suuren Ispahanin kaduilla, ja kun hänen isänsä ensi kerran sen jälkeen tuli häntä tervehtimään, pyysi hän lupaa päästä katsomaan suurta eläintaistelua, joka oli kohta pidettävä kuninkaan kuudennenkymmenennen syntymäpäivän kunniaksi. Ja kun Shah Nadir ei voinut mitään kieltää tyttäreltään, antoi hän luvan, tosin kyllä tuntien nyt ensi kerran sydämmessään, ett'ei sen pyynnön täyttäminen ollut hänelle mieluinen.

Shah Nadir oli mahtava kuningas, niin että puoli Aasiaa häntä pelkäsi, ja sellaisilla hallitsijoilla on paljo vihollisia. Vaan hän ei heistä pitänyt lukua, sillä hän oli kukistanut heidät miekallaan; mutta yhtä oli hän niin perin ylenkatsonut, että oli vain ajattanut häneltä parran ja päästänyt hänet jälleen irti. Se oli jättiläisten kuningas Turanista, siitä suuresta vuori- ja erämaasta, joka on Persian pohjoispuolella, ja sen kuninkaan nimi oli Bom-Bali. Hän oli retkeillessään Pohjolassa ottanut kiinni lappalaisen velhon Hirmun, joka osasi muuttua kaikenlaisiksi eläimiksi ja sitte taas entiselleen. Bom-Bali, saatuaan vakoojiltansa kuulla, että suuri eläintaistelu aiottiin pitää Ispahanissa, kutsui luoksensa Hirmun ja sanoi: "koira, tahdotko elää?"

Hirmu vastasi: "herra, älköön sinun varjosi koskaan pienentykö.
Tiedäthän että sinun koirasi kyllä tahtoo mielellään elää."

Bom-Bali sanoi: "Moharrem-kuun ensi päivänä on eläintaistelu Ispahanissa. Shah Nadir on lähettänyt eläinten pyytelijöitä meidän vuorillemme; muuttaudu tiikerin haahmoon, antaudu kiinni ja ryöstä minulle prinsessa Kultakutri, joka on Shahin ja koko Persian ilo."

"Koirasi tottelee herransa käskyä", sanoi tuo lappalainen velho.

Ja Persian pyydystelijät tulivat Turaniin ja vangitsivat vuoristosta kaikki eläimet, kuin suinkin saivat, ja veivät ne häkeissä elävinä Ispahaniin.

Tuli moharrem-kuun ensi päivä, ja kaikki varustukset olivat valmiina Persian pääkaupungissa. Paljo Indian, Arabian, Turanin, jopa Saharan erämaankin julmimpia eläimiä oli sivukammioissa suuren, pyöreän taistelukentän vieressä, joka oli vartavasten tehty tähän tilaisuuteen ja jossa oli ainakin kuudellekymmenelle tuhannelle katsojalle tilaa suurilla parvilla ylt'ympäri. Mutta heidän turvakseen oli parvien ja taistelukentän välille tehty vahva, rautainen ristikkoaita.

Aikaisin aamusilla oli koko kaupunki liikkeellä. Prinsessa Kultakutri riemuitsi kuin lapsi; olihan hän nyt pääsevä kuin lintu häkistään, hän oli saava katsella näytelmää, jossa näyttelijöinä oli tosi leijonia ja tosi tiikerejä eikä sellaisia, jotka näyttämön seinäin välissä panevat leukaansa suuren parran, että näyttäisivät julmilta, ja sitte päästävät sen jälleen pois, kun poistuvat näyttämöltä.

Katsojat olivat Ispahanin eläintaistelu-laitoksen parvekkeilla koossa; odoteltiin enää vain kuningasta. Viimein hän tuli loistavan vartiajoukon keskellä; mutta hän ei tullut yksin, hänellä oli kanssansa ihmeen kaunis prinsessa Kultakutri. Itämaalaisten tavan mukaan olivat hänen kasvonsa hunnun peitossa, niin että nyt voitiin ihmetellä ainoastaan hänen notkeaa vartaloansa ja kuninkaallista ryhtiänsä, kun hän neitsyttensä saattamana ratsasti kaikkein kauneimmalla pilkullisella pikku sebralla, joka ylvästeli semmoisesta taakastansa. Ja vaikka ihmiset eivät, nähneetkään hänen kasvojansa, niin kaikkihan kuitenkin tiesivät maineesta nuoren prinsessan kauneuden ja hyvyyden; kaikki tiesivät hänen rukouksillansa pelastaneen monen onnettoman vangin hengen ja joka päivä lähetelleen neitsyitänsä jakelemaan lääkkeitä ja leipää Ispahanin köyhille. Senpätähden kun hän nyt ensi kertaa näyttäytyi kansalle, kuuluikin yht'äkkiä niin raikas monituhat-ääninen riemuhuuto, ett'ei sellaista ollut Persian pääkaupungissa kuultu aina siitä asti, kun Shah Nadir voittojensa jälkeen riemusaatossa saapui, kaksikymmentä vangittua kuningasta seurassansa.

Mahdollista kyllä, että prinsessa punastui, mutta eipä kukaan sitä nähnyt. Hän istuutui isänsä viereen runsaasti koruommelluille purpura-alusille, jotka oli aseteltu kuninkaallisen parvekkeen kalliille matolle, ja silloin alkoi eläintaistelu.

Ensin ärsytettiin kukkoja vastattain. Ne noukkivat toisiltansa höyhenet katsojain riemuitessa ja nauraessa. Monen mielestä se oli hyvin hauskaa, vaan ei ollenkaan prinsessa Kultakutrista.

Sitte oli nähtävänä omituinen taistelu: toisella puolen villikissa ja toisella merikotka, jolta oli leikattu poikki toinen siipi, ett'ei se päässyt lentoon. Molemmat iskivät terävät kyntensä toinen toiseensa, kotka iski nokkansa kissan kylkeen ja kissa koetti saada hampaihinsa kotkan kaulaa. Viimein menetti kotka molemmat silmänsä, ja silloin se oli hukassa; pahasti haavoittunutta kissaa tervehdittiin kuin suurtakin voittajaa.

Tuotiin sitte esiin kaksi suuren suurta krokotiilia pitkissä vesiammeissa, ja niiden eteen heitettiin kuollut porsas. Näille krokotiileille ei ollut annettu ruokaa kokonaiseen kuukauteen, jonka tähden ne olivat hyvin nälissään, mutta auringonpaisteessa kuitenkin samalla niin nukuksissa, ett'eivät viitsineet liikahtaa vesiammeistansa. Sentähden juoksi rohkea poika esiin ja kutitti pitkällä ruokokepillä toista krokotiilia turvasta. Se aukasi selki seljälleen hirvittävän kitansa ja alkoi raskaasti ja kömpelösti kiivetä pois vedestä sieppaamaan poikaa, vaan poika hypähti sivulle, eikä krokotiili osaa äkisti kääntyä. Saatuaan vihollisensa oikein hereille herätti poika samalla tavalla toisenkin krokotiilin ja pujahti sitte sukkelasti kuin gaselli pakoon rauta-aidan läpi pienestä portista. Nytpä krokotiilit huomasivat kuolleen porsaan ja riensivät molemmat sitä nielasemaan, mutta joutuivatkin riitaan saaliista. Molemmat pyöhkyrehtivät kaikin voimin painiskellen, vaan eivätpä kumpaisenkaan hampaat pystyneet toisensa suomuspanssariin. Viimein toinen kaatui seljälleen, voittaja repi siltä rinnan auki ja ahmasi porsaan.

Seurasi vielä taistelu kuuden suuren arabialaiskoiran ja yhtä monen Turanin erämaista tuodun shakaalin välillä. Shakaali on niinkuin susikin koiran likeinen sukulainen, mutta paljon pelkurimpi. Ne kuusi shakaalia koettivat kaikin neuvoin päästä pois livahtamaan, mutta aina niiden kuitenkin täytyi kääntyä ja ryhtyä tappelemaan. Siitä tuli verinen meteli. Viisi koiraa jo makasi kuolleena, shakaaleja ainoastaan yksi. Silloin kuului parvelta vihellys. Nuori ja urhollinen arabialainen prinssi se sillä tavalla yllytti ja kehoitti lempikoiraansa Valledivauta. Koira kuuli herransa äänen ja sai uutta rohkeutta. Shakaalit kaatuivat toinen toisensa jälkeen hänen hammastensa haavoista ja kohta häntä tervehdittiin voittajaksi.

Vaihteen vuoksi katseltiin sitte hyenain ja susien taistelua, ja sen jälkeen tuotiin kentälle leopardi ja pantteri ja niiden eteen heitettiin kappale tuoretta lihaa. Heti molemmat hyökkäsivät siihen hampain ja rupesivat siitä tappelemaan, mutta pantteri, kun oli vahvempi ja sukkelampi, voitti ja haavoitti kuolettavasti leopardin.

Nyt talutettiin esiin suuri Indian elefantti, seljässä torni, jossa istui neljä joutsimiestä. Elefantin vastustajana oli tavattoman suuri ja kaunis pilkullinen kuningastiikeri, jota pimeyden ruhtinaan mukaan sanottiin Ahrimaniksi. Häntä joutsimiehet koettivat nuolillansa ärsyttää. Tiikeri istui kyyryissään häntäänsä heilutellen ja silmät säkenöivinä; se näytti päättäneen olla taistelematta. Mutta, sattuipa eräs nuoli juuri turpaan ja silloin kuului äkäinen kiljahdus. Ahriman viuhtoi häntäänsä ja hypähti yhtäkkiä elefantin kärsälle. Elefantti vuorostaan örisi tuskasta, käyristi kärsäänsä, nosti tiikerin ilmaan ja paiskasi sen niin väkevästi maahan, että luultiin sen kerrassaan musertuneen kuoliaaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Minuutin kuluttua nousi Ahriman ja tuiskahti suurella hyppäyksellä elefantin niskaan. Tuskasta raivoten koetti se päästä irti vihollisestaan, mutta turhaan; elefantin voimat raukesivat raukeamistaan, se kaatui hitaasti maahan, torni särkyi, joutsimiehet pakenivat ja tiikeri ahmi vihollisen vertä.

Ahrimanin levättyä muutamia silmänräpäyksiä tuotiin kentälle suuri leijona, jolla oli valon ruhtinaan mukaan nimenä Ormus, ja näiden eläinten eteen aiottiin heittää elävä karitsa. Se oli liikaa prinsessa Kultakutrista, joka oli jo kyllästynyt veren vuodatukseen. Hän viittasi, vapiseva karitsa pelastettiin ja sen sijaan heitettiin pedoille äsken kuollut koira. Leijona oli nälissään ja syöksyi heti siihen kiinni; tiikeri oli tosin kylläinen, kun oli näet juonut elefantin verta, mutta ollen kateellinen luonteeltaan läksi hänkin liikkeelle ryöstämään leijonalta saalista. Hirmuinen tappelu alkoi Ormusin ja Ahrimanin, valkeuden ja pimeyden ruhtinaan välillä. Koko kaupunki kajahteli heidän äkäisestä kiljunnastaan, hiekka tuprusi heidän käpälissään ja värjäytyi heidän verestänsä. He vieriskelivät yhdessä, erosivat toisistaan ja syöksyivät jälleen toinen toisensa päälle. Se oli hirmuista katsella, kaikki katsojat vapisivat. Kauan oli tietämätöntä, kumpiko oli voittava, mutta viimein tiikeri kukistui ja leijona repi sen rinnan; Ahriman siis kuoli. Riemuiten vietiin Ormus pois kentältä.

Nyt oli leikit päätettävä suurilla tappeluilla ja tuotava esiin joukottain Indian ja Afrikan julmimpia eläimiä. Mutta kun aurinko paahtoi polttavasti, pidettiin kuitenkin vähän väliä, että katsojat ehtivät nauttia virvoittavia juomia. Moni meni silloin alas kentälle katsomaan kuolleita petoja, jotka siinä yhä vielä makasivat. Uteliaisuus voitti prinsessa Kultakutrinkin arkuuden, hänkin tahtoi, kerran nähdä noita petoja, joiden muodosta hänellä ei ollut aavistustakaan, kun hän oli tähän asti katsellut vain kukkia ja laululintusia. Niinpä hän neitsyttensä ja vartiamiehistön saattamana astui alas kentälle, ja orjat levittelivät hänen tiellensä kullalla koristeltuja mattoja, ett'ei verinen hiekka tahraisi hänen pienoisia jalkojansa.

Mitäpä hänellä olisi ollut pelkäämistä? Olivathan kaikki elävät pedot vahvoissa häkeissänsä, ja julmin kaikista, suuri tiikeri Ahriman, makasi kentällä kuolleena. Prinsessa meni sen luo, ihmetteli sen kauneutta ja varsinkin sen muhkeaa, pilkullista taljaa ja päätti pyytää isältänsä sen taljan matoksi marmorilinnaansa.

Silloin nousi kuollut tiikeri äkisti takajaloilleen, hypähti prinsessan päälle, sieppasi hänet suureen kitaansa ja juoksi pois.

Kauhun parahdus kuului tuhansien katsojain suusta joka taholta, mutta ei kukaan uskaltanut riistää tiikeriltä saalistansa. Ainoastaan urhollinen prinssi Abderrahman heittäytyi rohkealla hypyllä alas ja yritti estämään tiikerin pakoa, tarttui hänen veriseen rintaansa ja alkoi tapella. Onneton prinssi, tiikeri puri häneltä poikki oikean käden, ja ennenkuin apua ehti tulla, makasi prinssi verissään tanterella. Mutta tiikeri Ahriman hyppäisi rauta-aidan yli ja katosi näkyvistä, prinsessa Kultakutri kidassaan.

Shah Nadir vanhuksen tuska oli suuri, ja suuri oli suru Ispahanissa sekä koko Persiassa. Kuninkaan henkivartiasto, ne viisikymmentä tuhatta kultasuitsista ratsumiestä, riensi heti etsimään. He tutkivat joka pensaan ja joka luolan koko Turanissa, josta se julma tiikeri oli vangittu. Monta sataa tiikeriä ja muuta petoa kaatui heidän keihästensä pistoista, mutta kaikki turhaan. Kun Turan ja puoli Aasiaa oli tutkittuna, täytyi vartiaston viimein palata Ispahaniin, tuomaan surusanomaa, ett'ei mitään löytynyt.

Shah Nadir repi harmaata tukkaansa ja kirosi kuudettakymmenettä synnyinpäiväänsä, joka oli riistänyt häneltä rakkaimman, kuin hänellä oli maan päällä, Kultakutrin. Hän käski kaiken kansansa pukeutumaan surupukuun niinkuin sulttaanittaren kuoltua ja lukemaan kaikissa moskeoissa rukouksia, että prinsessa Kultakutri löytyisi. Ja erittäin hän vielä kuulutti, että kuka hyvänsä hänelle tuo takaisin hänen tyttärensä elävänä, hän saa omakseen prinsessan ja tulee Persian kruunun perijäksi, ja että ken hänet tuo takaisin kuolleena, hän saa palkinnoksi kuusikymmentä aasia kulta- ja muine kalleuskantamuksineen.

Niin runsaan palkinnon toivo houkutteli monta jaloa prinssiä ja ruhtinasta lähtemään seikkailuretkille ja etsimään kadonnutta kuninkaan tytärtä. Mutta kaikki he, mitään löytämättä, palasivat ennemmin tai myöhemmin, kaikki paitsi yksi, ja se oli prinssi Abderrahman. Hän oli tehnyt pyhän lupauksen etsiä prinsessaa viisitoista vuotta, vapauttaa hänet vasemmalla kädellään ja löytää hänet tai kuolla.

Jos nyt prinsessa olisi joutunut oikean tiikeri Ahrimanin kynsiin, niin olisi todella satummekin lopussa, sillä kuningastiikeri ei säästä ketään eikä mitään, ei edes kaikkein suloisinta prinsessaakaan. Mutta niin ei ollut. Velho Hirmu oli tuossa eläintaistelussa täyttänyt herransa käskyn omaksi edukseen. Hän oli vaihtanut sydäntä tiikerin kanssa, ja niin kauan kun hänen sydämmensä eli, ei häntä voitu tappaa. Mutta sellaista saalista kuin prinsessa Kultakutria hän ei huolinutkaan viedä Turaniin Bom-Balille, vaan juoksi ennemmin sen kanssa entiseen kotiinsa kauas Lapinmaahan ja piti itse prinsessan.

Silloin oli syksy ja pimeä Lapissa. Lappalaisakka Pimpedora istui ja keitti puuroa teltassa ja hänen poikansa Pimpepanturi istui puuroa odotellessaan ja katseli poronnahka-saappaitansa. Pimpepanturi oli siivo poika, mutta vähän tyhmä ja sitä paitsi melkoisen laiska. Hänen isänsä Hirmu olisi mielellään tahtonut kasvattaa ja opettaa hänet velhoksi, mutta siitä ei tullut mitään: Pimpepanturi enemmin vain söi ja makasi kuin ryhtyi mitään hyödyllistä oppimaan. Nyt kysyi lappalaisakka pojaltaan: "Kuuletko mitään?"

"Kuulenhan minä tulen räiskyvän ja puuron puhisevan padassa", vastasi
Pimpepanturi haukotellen hyvin pitkään.

"Etkö kuule jotakin petojen kiljunnan tapaista tuolta kaukaa syysyöstä?" kysyi uudestaan lappalaisakka.

"Kuulenhan tuota sitäkin", sanoi Pimpepanturi. "Se on vain susi, joka varmaankin vie jotakuta meidän poroistamme."

"Eipä olekaan susi", sanoi lappalaisakka, "vaan isä se siellä palaa. Hän on nyt ollut poissa jo neljä talvea, mutta minä kuulen hänen ärähtelevän kuin villipeto; hänellä lienee kova kiiru kotiin."

Samassa jo tulikin Hirmu tiikerin haahmossa ja prinsessa Kultakutri kidassa. Hänet hän laski telttaan sammalille sekä otti heti jälleen oman sydämmensä ja muotonsa, samalla sanoen: "No, eukko, mitä ruokaa sinulla on? Minä olen juossut aika matkan."

Tiikeri kaatui kuoliaana teltan lattialle; lappalaisakka oli ollut vähällä kaatua säikäyksestä puuropataan. Mutta hän tunsi ukkonsa ja lupasi hänelle hyvän illallisen, jos hän vain suostui kertomaan, missä oli ollut neljä talvea ja minkä kauniin nuken hän siinä oli tuonut.

"Se kävisi liian pitkäksi kertoa", arveli Hirmu. "Hoida sinä vain kaunista nukkeamme ja anna hänelle lämmintä tevanan eli naarasporon maitoa, niin että hän virkoaa henkiin. Hän on ylhäinen neiti Persiasta ja tuo meille onnea."

Prinsessa Kultakutri ei ollut kuollut eikä edes haavoittunutkaan; hän oli vain peljästyksestä pyörryksissä. Herätessään huomasi hän makaavansa kalliissa helmi- ja hopeapuvussaan poronnahkalla, joka oli levitetty teltan sammalille. Oli niin kylmä ja pimeä; tuli valasi teltan ahtaita seiniä ja lappalaisakkaa, joka juotti hänelle tevananmaitoa. Kultakutri luuli olevansa kuolleiden asunnossa Manalassa maan alla ja itki, että hänet oli niin nuorena riistetty pois Persian ja Ispahanin suloisista ruusutarhoista. Velho oli miettinyt itsekseen viekkaan keinon saada käsiinsä Persian rikkaudet ja sanoi prinsessa Kultakutrille:

"Älä itke, kaunis prinsessa; et sinä kuollut ole, sinut vain julma tiikeri ryösti juhlallisista leikeistä. Minun poikani, urhollinen ritari Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu, pelasti sinut oman kalliin henkensä suurella vaaralla. Me olemme sinun orjinasi ja palvelemme sinua suurimmalla ahkeruudella, kunnes saamme mahdollisen tilaisuuden viedä sinut takaisin Persiaan."

"Mitä sinä siinä valehtelet, ukko?" sanoi rehellinen lappalaisakka omalla kielellään velho Hirmulle.

Velho sanoi prinsessalle: "Vaimoni sanoo, että jos otat puolisoksesi meidän poikamme, verrattoman kauniin ja urhollisen ritarin Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulun, niin viemme sinut heti paikalla takaisin Persiaan."

Pimpepanturi ei ymmärtänyt Persian kieltä, mutta hyvin hän ällistyi, kun isä työnsi hänet prinsessan eteen ja painoi molemmilla käsillään hänen kankeata selkäänsä, että siitä olisi syntynyt edes vähän kumarruksen näköistä. Kultakutri ei olisi ollut prinsessa eikä mahtavan Shah Nadirin tytär, ell'ei olisi pahastunut sellaisesta hävyttömyydestä. Hän katsoi velhoa ja hänen tyhmän näköistä poikaansa niin äkäisesti, että silmät salamoivat, sillä Persiassa osataan salamoida silmillä; ja siitä sekä isä että poika oikein peljästyivät.

"Ei, ei tästä mitään tule", sanoi velho, "hänet pitää ensin kesyttää."

Velholla oli pieni komero teltassa, kolme kyynärää pitkä ja kaksi leveä. Siihen hän sulki Kultakutrin ja antoi hänelle ruoaksi puoli poronjuustoa päivässä ja kauhallisen sulattua lumivettä. Öitä ja päiviä kului pimeässä, sillä Lapissa tuli nopeasti talvi ja revontulet kajastivat eräästä seinän raosta sisään.

Viaton pikku Kultakutri raukka, hän oli kerran salamoinut, ja mitäpä hän muutakaan olisi osannut? Mutta ukkosilmalla ei ole pitkältä salaman ja sateen väliä eikä nytkään ollut pitkää aikaa kyyneliin. Kultakutri itki, hän itki, niinkuin ainoastaan kahdentoista vuoden ijässä voidaan itkeä, kun on oltu Persian prinsessana ja asuttu ruusutarhoissa ja marmorilinnoissa ja kauneimpien neitsytten seurassa, mutta sitte äkisti jouduttu nälkäisenä ja viluisena yksikseen keskelle Lapinmaan talvea. Niin, hän itki, niinkuin nuoruuden, kauneuden ja terveyden kadottamista itketään taikka hunnikolle joutunutta elämää tai niinkuin kaste itkee Ispahanin huvitarhoissa kauniin päivän sammumista. Ja itkettyään hän nukkui. Mutta kas, silloin seisoi hänen vieressään vanha, ystävällinen ukko, jota suomalaiset sanovat Nukku Matiksi, ruotsalaiset John Blundiksi ja norjalaiset Ole Luköjeksi, persialaiset en tiedä miksi, ja hän otti hänet syliinsä, vei hänet Höyhensaarien kauneihin luoliin sekä laski hänet siellä tuoksuvalle ruusuvuoteelle. Kaikki oli siellä niin rauhallista ja hyvää. Lempeä kuutamo valasi taatelipalmuja ja myrttimetsiä, aivan kuin Persiassa kauneimpana kevätaikana; pienet ilmavirrat tanssiskelivat hänen luoksensa silkkikengissä pitkin silkkimattoja ja saattoivat hänet takaisin omaan kotiinsa, isänsä, vanhan Shah Nadirin, sekä kaikkien suloisten neitsytten luo, kaikkiin aina lapsuuden ajoista asti rakkaihin paikkoihin; niin kului pitkä talviyö. Ja niin kului viikkoja ja kuukausia, yö toisensa jälkeen unien valtakunnassa, sillä eihän Lapissa ollutkaan muuta kuin yötä; Kultakutri oli kärsivällinen eikä enää itkenyt; unet olivat sanoneet hänelle: malta, malta, kyllä pelastajasi tulee!

Kukapa hänet vapauttaisi? Kukapa tänne löytäisi tien, kun ei mitään tietä ollutkaan täällä Pohjolan paksussa lumessa? Niin, lappalaisakka kyllä ajatteli pelastaa Kultakutria, mutta ei ukoltansa uskaltanut. Ja Pimpepanturi aikoi myöskin pelastaa häntä, mutta oli siksi liian laiska.

Niin kului koko talvi, aurinko alkoi paistaa, lumi suli, hyttyset tanssivat. Silloin ajatteli Hirmu: "no, nyt hän jo on kesynyt." Ja hän meni Kultakutrin luo ja kysyi, tahtoiko hän jo lähteä takaisin Persiaan. Hänenhän ei muka tarvinnut muuta kuin ottaa puolisoksensa sankarillinen kunnon ritari Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu, niin heti ovat porot valmiiksi valjastettuna ajaa etelää kohti.

Kultakutri ei enää salamoinut; hän ajatteli vain nuorta Abderrahman-prinssiä, joka kerran oli hänen tähtensä vuodattanut vertansa Ispahanin hietikolle. Nyt hän peitti silmänsä eikä vastannut mitään.

Silloin Hirmu hyvin vihastui. Siellä oli korkea tunturi ja siinä syvä luola. Velho sulki Kultakutrin luolaan ja sanoi hänelle. "Kohta kypsyvät muuramet lakoiksi. Lue silloin tarkkaan päivät, milloin et vastaa. Ensi päivänä saat kolmekymmentä kastepisaraa juomaksi, seuraavana 29 lakkaa ja 29 kastepisaraa, ja sitte joka päivä yhtä marjaa ja yhtä kastepisaraa vähemmän. Viimeisenä päivänä sitte kysyn, mitä olet päättänyt."

Kultakutri istui luolassa kolmekymmentä päivää, ja silloin oli Lapinmaa valoisa yöt päivät, vaan luolassa oli pimeä. Marjat ja kastepisarat vähenivät päivä päivältä, mutta Kultakutrin kasvot eivät kalvenneet, hänen kärsivällisyytensä oli yhtä suuri kuin ennenkin. Sillä mitä hän ei saanut päivällä, sen Nukku Matti runsaasti korvasi yöllä. Unet nostivat näkymättömällä voimallaan pois luolan katon, hän sai katsella hehkuvaa keskiyön aurinkoa, sai kuulla kosken kohinaa veden pudottautuessa alas tunturin jyrkkää rinnettä, ja luolaan vihmoi hienoa hunajasadetta, joka oli nälkäiselle suloisempaa kuin ruoka ja juoma. Kultakutri muisteli Abderrahman-prinssiä ja lauleli itämaisia lauluja ja huviksensa kuuli vastaukseksi satakertaisen kaiun tunturin seinistä.

Kolmantenakymmenentenä päivänä toi Hirmu hänelle viimeisen marjan ja viimeisen kastepisaran Lapinmaan vaivaiskoivun lehdellä. "No", kysyi hän, "mitäs nyt olet päättänyt?"

Kultakutri peitti taaskin kauniit kasvonsa eikä vastannut mitään.

"Saat vielä yhden päivän ajatusaikaa", sanoi velho, "ja minä annan sinulle siksi aikaa paljon seurakumppaneja."

Niin sanoen avasi hän luolan oven, ja heti tulvaili sisään kuin pilvi. Se oli Lapin nälkäisten itikkain pilvi, tuhannen tuhansia; kunnes luola oli täynnä kuin sakeaa savua. "Toivotan sinulle suurta huvia uusista tuttavistasi", sanoi ilkeä velho ovea sulkiessaan.

Kultakutri ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Hänhän ei tiennyt mitään Lapin itikoista eikä Persian tulikärpäsistä, sillä yöt päivät oli ennen muinoin joku neitsyt aina seisonut hänen vieressään pitkällä riikinkukon höyhenellä ajelemassa pois ilman petoja. Eikä hänen nytkään tarvinnut oppia tuntemaan ihmisten ilkeyttä, sillä heti kun ovi sulkeutui, kiertyi hänen ympärilleen tiheä harso, kudottu hienoimmista aineksista, jonka unet toivat hänelle keijukaisten kangaspuilta. Sen harson läpi eivät itikat päässeet eivätkä siis saaneet sinä päivänä ja yönä maistaa tippaakaan kuninkaallista verta. Ne pistelivät kaikin voimin tunturin kovaa kraniittia eli harmaata kiveä, mutta huomattuaan sen liian laihaksi imeä ja hyvät toiveensa rauenneiksi sijoittuivat ne kuin harmaa hämähäkin verkko pitkin kaikkia vuoren seinien rakoja ja reunoja.

Puolen yön aikaan aukesi hiljaa luolan ovi ja sisään astui lappalaisakka, kädessä ruukku, sekä jäljestä Pimpepanturi tulipäreen kanssa. "Lapsi raukka", sanoi hyväluontoinen mummo, "sääli minun on sinua, mutta minä en tohdi laskea sinua ulos, sillä ukkoni silloin minut muuttaisi tunturirotaksi. Kas, tässä tuon sinulle ruukussa pikiöljyä, voitele sillä koko ruumiisi, se on paras keino suojella itseään itikoilta."

"Ja kas, tässä tuon minä savustetun poronpaistin, ett'et kuole nälkään", sanoi Pimpepanturi leppeästi. "Johan siitä vähän pureskelin, kun tuli niin nälkä tänne astuessa, vaan vielä siinä on lihaa luiden päällä. Minä varastin luolan avaimen isän maatessa, mutta en minä tohdi sinua laskea ulos, sillä isä minut muuttaisi ahmaksi. Ei sinun siltä tarvitse ottaa minua mieheksesi; uskallanpa vaikka lyödä vetoa, ett'et sinä osaisi edes keittää minulle kunnon verileipääkään."

"En, sitä minä en suinkaan osaa", vastasi Kultakutri ja kiitti molempia hyväntahtoisuudesta, mutta selitti samalla, ett'ei hänellä ollut ollenkaan nälkä eivätkä itikatkaan olleet häntä yhtään pistelleet.

"No, jääköön sentään pikiöljy tänne varmuuden vuoksi", sanoi lappalaisakka.

"Niin, jääköön sentään tänne poronpaistikin", sanoi Pimpepanturi.

"Kiitos, kiitos!" virkkoi Kultakutri.

Ja ovi sulkeutui ja yö kului. Aamusilla tuli Hirmu ja luuli nyt ihan varmaan tapaavansa vangin niin kesynä, kuin suinkin saattoi toivoa, sekä itikkain pistelemisistä puolikuolleena. Mutta nähtyään hänen yhtä kukoistavana kuin ennenkin peittävän kasvonsa eikä vastaavan mitään, suuttui hän hirmuisesti.

"Tule ulos!" tiuskasi hän.

Kultakutri astui ulos kirkkaasen päiväpaisteesen niin hentona ja kevyenä kuin keijukainen kuutamossa. Kun hän työnsi huntunsa syrjään, nähdäkseen päivää, paistoi aurinko niin lämpimästi hänen säteileviin silmiinsä, kuin sama aurinko paistaa keväällä Ginnistanin sinivuorilla.

Hirmu sanoi: "Minä kyllä voisin viedä sinut jättiIäisten kuninkaalle Bom-Balille Turaniin, hän antaisi kyllä kuusi aasin kantamusta kultaa, jos vain saisi sinut yhdeksikään päiväksi. Mutta kuule nyt, mitä minä olen päättänyt! Sinä muutut kanervakukaksi Lapinmaan kankaalle ja saat elää niin kauan kuin kanervakukka elää. Katso nyt aurinkoa; se on nyt alhaalla taivaalla. Kahden viikon ja yhden päivän kuluttua tulee ensimäinen pohjoisnavan halla, ja silloin kanervakukat kuolevat. Edellisenä päivänä minä sinulta vielä viimeisen kerran kysyn."

Hirmu vaikeni ikäänkuin odottaen jo nyt tuota toivottua vastausta, mutta kun Kultakutri nytkin vaiti ollen peitti kasvonsa, huusi velho kiukusta vapisevalla äänellä:

"Adama donai marrabataësan!" Se merkitsee ihmisten kielellä: ihminen, vaivu kukan muotoon! Hirmu oli oppinut ne sanat eräänä syysiltana, kun sunna-tuuli tuli Afrikan aavikolta ja levähti Lapin tuntureilla. Tuuli osaa kaikkia kieliä, kun kaikki sanat puhutaan tuuleen.

Noista hirmuisista sanoista tuntui Kultakutrin mielestä kaikki kankaan kukat kasvavan puiksi häntä varjostamaan, mutta hän itsepä juuri vaipuikin maahan. Seuravana silmänräpäyksenä ei enää mikään vieras silmä voinut erottaa häntä niistä muista tuhansista vaaleanpunaisista kanervakukista, jotka elivät ja kuolivat Lapin saloilla.

"Siis kahden viikon kuluttua tästä päivästä!" mutisi itsekseen Hirmu ja palasi lappalaiskotaan.

Täll'aikaa kuljeskeli prinssi Abderrahman ympäri maailmaa, sapeli riippumassa sivulla ja sauva vasemmassa kädessä. Hän oli turhaan etsinyt joka vuoren Aasiassa, joka aavikon Afrikassa ja joka kedon, kylän ja kaupungin koko Etelä- ja Keski-Europassa. Mutta mitäpä hän saattoikaan toivoa löytävänsä Europasta? Eihän siellä ollut muita tiikerejä kuin eläinten kesyttäjäin häkeissä, joita näyteltiin rahasta katsomishaluisille kaupunkilaisille, mutta ei niissäkään ollut yhtään Ahrimania. Suruisena ratsasti prinssi takaisin Persiaan, ja uskollinen koira Vallediveau seurasi häntä. Sattuipa koira kerran saamaan ruohokosta heinäsorsan ja kantoi sen elävänä herransa luo. Kun Abderrahman yritti sitä tappamaan, kaakotti sorsa: "Jätä minut henkiin, niin minä sanon jotakin!"

"No, minä säästän sinut, kummallinen lintu", sanoi prinssi kummastellen, "mitä sinulla sitte on sanomista?"

"Ratsasta Lappiin!" kaakotti sorsa ja katosi samassa ruohokkoon.

Lappiinko? Ei prinssi ollut koskaan kuullut sen nimistä valtakuntaa mainittavan. Hän kyseli Lapinmaan kuningasta ja hänelle vastattiin: "Katsasta pohjoista kohti, yhä vain sinne päin, äläkä ennen pysähdy kuin tie loppuu, metsä loppuu ja sellaiset asunnot loppuvat, joissa on muurattu uuni!"

Merkillistä! ajatteli prinssi. Mutta hän kuitenkin totteli neuvoa, ratsasti lakkaamatta pohjoista kohti, kunnes metsä ja tie loppuivat eikä enää ollut muita ihmisasuntoja kuin irrallisia kotatelttoja. Oli elokuun viime päivä. Vielä paistoi aurinko, vielä viheriöitsivät kedot, mutta taivas kajasti vehreältä ja viileä pohjatuuli puhalsi, ja sen tyynnyttyä oli tuleva halla.

Prinssi oli jo monta päivää ratsastanut näkemättä ainoatakaan ihmisasuntoa. Nyt hän korkean tunturin juuressa näki poronnahkaisen kodan. Hän ratsasti lähemmä vielä kerran vaikka ehkä turhaan tekemään samat kysymykset, kuin jo niin monesti ennen oli tehnyt. Silloin hän sanomattomasti kummastuen luki tunturin seinästä kauas näkyvän kirjoituksen: Kultakutri. Hirmu oli näet hakannut sen sanan tunturiluolan suulle, jossa prinsessa oli ollut, merkiksi, että löytäisi sen paikan, jos välillä muuttaisi kotansa muuannekin.

Nyt prinssi sivalsi vasemmalla kädellään sapelinsa ja läksi tunkeutumaan telttaan, vaan Hirmu astui ulos hänelle vastaan, ollen aikeessa kanervakankaalle päin.

"Anna minulle prinsessa Kultakutri taikka minä lähetän sinut
Ahrimanin valtakuntaan!" sanoi prinssi jyrkästi.

Velho oli viekas ja monesti hän jo ennen oli tempuillaan pelastunut pulasta; mutta nytpä hän ei sattunutkaan olemaan kyllin kekseliäs näin äkillisessä pälkähässä. Hän muuttautui silmänräpäyksessä tunturiketuksi ja pakeni samaa vauhtia tunturia kohti. Siten hän kyllä luuli olevansa turvassa prinssin sapelilta; mutta koira, joka seurasi herraansa, olikin häneltä jäänyt huomaamatta. Vallediveau, huomattuaan ketun, läksi heti sitä ajamaan takaa. Kettu pujottelihe kaikkien rotkojen läpi ja hyppi kuilujen yli, mutta Vallediveau oli vielä nopeampi, sai ketun kiinni tunturin korkeimmalla huipulla, repi sen ja söi sydämmen. Siihen se Hirmu kuoli, sillä hänen sydämmensä oli siirtynyt kettuun, niinkuin ennen tiikeriin, ja kun sydän joutui koiran suuhun, tuli koko velhosta loppu.

Kun koira palasi verissä kuonoin, ymmärsi hänen herransa, että nyt varmaankin oli heidän molempain vihollinen kuollut. Mutta missä oli Kultakutri?

Prinssi astui telttaan.

Lappalaisakka Pimpedora keitti poronlihaa ja poika Pimpepanturi makasi pehmeillä sammalilla, tehdäkseen edes jotakin hyödyllistä päivällistä odottaessaan.

"No, mummo", sanoi prinssi, "teidän miehenne on kuollut, antakaa minulle Kultakutri, niin teille ei tapahdu mitään pahaa!"

"Ah, todellako, onko hän kuollut?" sanoi mummo, näyttämättä kovinkaan tuosta surustuvan. "Niin, mikäpä niistä muu voi tullakaan lopuksi hänen pahoista kujeistaan. Mutta Kultakutria pitää teidän etsiä kankaan kanervikosta. Mieheni muutti hänet kanervakukaksi, aivan sellaiseksi, kuin ne tuhannet muutkin ovat; ja tänä yönä tulee halla, silloin on hänellä kuolema edessä."

"Voi sinua, rakkain pikku Kultakutri, täytyykö sinun nyt kuolla tänä yönä, enkä minä löydä sitä kanervankortta, jossa sinä kuihdut!" vaikeroi prinssi ja heittäytyi pitkäksensä kanervikkoon, jonka ääriä ei voinut erottaa avaralla kankaalla; siinä lukemattomat vaaleanpunaiset kukat odottivat kuolemaa, ollen toinen aivan toisensa näköinen.

"Malttakaas!" sanoi lappalaisakka. "Nyt johtuu mieleeni ne sanat, joilla Kultakutri muutettiin. Minua se lapsi säälitti, sentähden minä hiivin kiven taa katsomaan, mitä mieheni hänelle teki. Silloin kuulin hänen sanovan:

"'Adama donai marrabataësan!'"

"Mitäpä niistä apua", huokasi prinssi, "kun emme tiedä sanoja millä purkaa lumousta."

Pimpepanturin mielestä päivällinen viipyi liian kauan ja hän läksi teltasta ulos etsimään äitiänsä. Kuultuaan prinssin valittavan raapasi hän pari kertaa miettivästi korvallistansa ja sanoi: "No, isä aina käänsi sanat takaperin, kun tahtoi peruuttaa lumousta."

"Niin, niin hän tosiaankin teki", vakuutti lappalaisakkakin.

Prinssi Abderrahman sai hiukkasen toivoa, kiipesi kalliolle ja huusi niin kovasti, kuin suinkin jaksoi, aavaa kangasta kohti: Marrabataësan donai Adama!

Huuto kajahti turhaan, ei ainoakaan kukka liikahtanut; aurinko vaipui nopeasti taivaan rantaa kohti, tuuli laimeni.

Prinssi pelkäsi ei osaavansa oikein taivuttaa tuota tuntematonta luonnon kieltä ja kertoili sentähden lakkaamatta niitä sanoja aina eri järjestyksessä ja eri muodoissa. Kaikki turhaan. Ainoastaan kerran näytti hänestä eräs kanerva etäisellä kunnaalla nousevan kuuntelemaan, mutta pian sekin vaipui takaisin äärettömään, yksitoikkoiseen ja ikävään kanervikkoon.

"Aurinko laskeutuu jo", sanoi lappalaisakka. "Jos ette pian keksi oikeaa sanaa, tulee halla, eikä sitte enää mikään auta."

Ja auringon punakehrä näytti jo olevan aivan vierähtämäisillään alas taivaan rannan taa. Oli niin hiljaista luonnossa, kylmä ja kostea iltasumu, hallan edelläkävijä, levisi harsoksi ketojen ja kukkulain yli. Kaikki kasvit, jotka vähän aikaa sitte olivat uskaltaneet kukoistaa Lapissa, olivat nyt jo melkein kuoleman kourissa.

Prinssi Abderrahman oli kauhusta aivan kalpeana; hän tuskin jaksoi kuiskaamalla sanoa viimeisiä sanoja, joita ei ollut vielä koettanut:

"Marraba donai Adama taësan!"

Mutta kas, silloin nousi etäisellä kunnaalla kanervakukan varsi. Se kasvoi nopeasti, niinkuin lilja aamuruskossa, milloin Ginnistanin keijukaiset taikasauvoillaan koskettavat sinivuoria. Sumua oli jo ylt'ympäri kukkulaa, sumusta kasvoi hento olento, ja kun prinssi hengästyksiin asti juosten ehti sinne, astui hänelle vastaan Kultakutri kalpeana niinkuin se, joka on maistanut kuoleman ensi viileyttä. Prinssi oli viime hetkenä osannut lausua oikean sanan. Prinssi Abderrahman kantoi käsissänsä kalpean prinsessan telttaan, ja vähitellen voimistui Kultakutri lappalaisakan hoidossa. Pimpedora oli onnellinen, Pimpepanturi ilossaan unhotti ikävöidyn päivällisensä, joka oli palanut padan pohjaan, ja prinssi Abderrahman teki jotakin, jota prinssit eivät juuri tee; hän näet pyörtyi pelkästä ihastuksesta. Hänen ensi sanansa, kun hän jälleen heräsi, olivat rukous Allahille, ja sitte hän heti kysyi Kultakutrilta: "Miltä tuntui tuo muuttuminen kanervakukaksi?"

"Tuntui siltä, kuin vaipuisi takaisin ensi lapsuutensa kehtoon eikä tietäisi muuta kuin syödä, juoda ja olla onnellinen Jumalan rakkaudessa", vastasi Kultakutri.

"Ja miltä tuntui jälleen eloon herääminen?"

"Kuin herääminen kirkkaana aamuna raskaasta ja suloisesta unesta."

"Huomenna me palaamme Persiaan!"

"Palatkaamme vain!" vastasi Kultakutri. "Mutta tämä hyvä mummo ja hänen poikansa ovat säälineet minua, vanki raukkaa. Sentähden me viemme heidät kanssamme Persiaan, heidän pitää asuman Ispahanin palatsissa."

"Ei, kiitoksia paljon", vastasi Pimpedora, "minusta on parempi täällä
Lapissa omassa porontalja-teltassani."

"Onko siellä lunta ja poroja Persiassa?" kysyi Pimpepanturi.

"Lunta on ainoastaan korkeimmilla vuorilla, ja porojen sijasta on meillä peuroja, antilooppeja ja gaselleja", sanoi prinsessa.

"Ei, kiitos kaunis", arveli Pimpepanturi, "sinä saat mennä ja ottaa mieheksesi kenen hyvänsä. Ei missään maailmassa ole niin hyvää maata kuin Lappi."

Ei siinä maksanut vaivaa ruveta kiistelemään. Prinssi ja prinsessa läksivät seuraavana päivänä, annettuaan lappalaisakalle ja hänen pojalleen kullankirjaiset ja kalliskiviset pukunsa ja saatuaan niiden sijaan poronnahkaiset lappalaisvaatteet.

Lappalaisakka sulloi kalliit persialaiset puvut tuohikonttiin ja iloitsi itsekseen, kun arvaili niillä saavansa kokonaisen maton jauhoja.

Shah Nadir istui yksikseen ja ikävästä harmaantuvana Ispahanissa kultapalatsissaan; hän ei voinut unhottaa kadonnutta tytärtänsä. Hänen kiittämättömät poikansa olivat tehneet häntä vastaan kapinan ja marssineet suuren sotavoiman kanssa pääkaupungin luo kukistamaan häntä valtaistuimeltansa. Silloin suurvisiiri ilmoitti nuoren villimiehen, jolla oli kanssansa nuori villinainen, molemmat eläinnahkavaatteissa, ja koira, tahtovan laskeutua kuninkaan jalkain juureen. Shah Nadir ei koskaan kieltänyt vierasta pääsemästä luoksensa; ehkäpä vieras muukalainen tiesi jotakin hänen rakkaimmasta lapsestaan. Villi-ihmiset tuotiin sisään; villimies laskeutui polvilleen, vaan nainen kiersi heti käsivartensa kuningasvanhukselle kaulaan, niin että suurvisiirin parta muuttui peljästyksestä vehreäksi. Mutta Shah Nadir tunsi Lapin poronnahkankin alta niin kauan kaivatun ja niin toivottomasti ikävöidyn lapsensa. "Allah, Allah!" huudahti hän, "nyt minä voin kuolla."

"Ei, herra kuningas", sanoi prinssi Abderrahman, "nyt sinun pitää elää ja iloita meidän kanssamme ja saada takaisin valtakuntasi."

Shah Nadir, kuultuaan tyttärensä pois ryöstämisen ja prinssin uskollisen avun, nimitti heti prinssi Abderrahmanin valtakunnan perintöruhtinaaksi, lupasi hänelle antaa tyttärensä prinsessa Kultakutrin puolisoksi ja lähetti hänet niiden viidenkymmenen tuhannen kultasuitsisen ratsumiehen johtajana karkoittamaan kapinoitsija-joukkoa. Ja kohtapa urhollinen prinssi saavuttikin vasemmalla kädellään loistavan voiton, vangitsi kuninkaan kapinoitsevat pojat ja palasi riemusaatossa riemuitsevaan Ispahaniin. Sitte pidettiin prinssi Abderrahmanin ja prinsessa Kultakutrin häät hyvin komeasti, mutta ilman eläintaistelua, ja he elivät sitte kauan ja onnellisesti yhdessä. Mutta yhtenä päivänä vuodessa, 31 päivänä elokuuta eli prinsessa Kultakutrin vapautuspäivänä, näyttäytyi kuninkaallinen pariskunta, suureksi ihmeeksi komeudenhaluiselle Persialle, lappalaisten yksinkertaisessa puvussa, ett'eivät he onnen aikana unhottaisi vastoinkäymisiä. Shah Nadir sai vanhana kiikutella polvellaan lastenlapsia; hänen ilkeät poikansa elivät lopun ikänsä jättiläisten kuninkaan Bom-Balin sikopaimenina Turanissa. Koira Vallediveau eli 30 vuotta, kuoli hammastautiin ja sen nahka täytettiin hyvin komeasti. Mutta Pimpedorasta ja Pimpepanturista, jolla kerran oli tuo muhkea nimi Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu, ei sitte enää kuultu mitään koko Persiassa. He luultavasti eivät koskaan löytäneet parempaa maata koko maan päällä kuin Lappi.