VAIVAISUKKO.

Oletteko nähneet Lohtajan vaivaisukkoa? Luullakseni se seisoo paikallansa vielä tänäkin päivänä niinkuin viisikymmentä vuotta sitte, puettuna siniseen hännystakkiin, punaiseen liiviin ja keltaisiin housuihin, joka kaikki on liian kaunista vaivaisukolle; ja hän ojentaa lakkaamatta kättänsä kaikille maantiellä matkustavaisille, samoin kuin kirkkoväellekin joka pyhä. Siinä hän on seisonut niin kauan, kuin muistetaan taapäin, eikä kukaan tiedä, miten monta vaskirahaa on vierinyt sisään pienestä reiästä, joka on keskellä punaista liiviä ukon vatsan yläpuolella. Ja kun se oli uusi, sanotaan monen kunnon talonpoikais-emännän tulleen vain leikillänsä koettamaan, sopisikohan tuosta pikku reiästä vierähtämään alas huivin nurkassa säilytetty hopearahakin, ja silloin on hopeataaleri sinne tipahtanut ja jäänytkin, vaikka emäntä kuinka olisi vaikeroinut ja vakuuttanut, että se tapahtui vahingossa. No, luulisipa nyt vaivaisukon olevan yhtä rikkaan kuin joku kauppaneuvos, kun se on niin monta monta vuotta sillä tavalla koonnut rahaa; mutta päinvastoin. Ei hän näytä ollenkaan rikastuneen, vaan tulleen yhä köyhemmäksi, mitä kauemmin on siinä seisonut. Ainakin on sen puku hyvin haalennut ja kasvot käyneet rumiksi, nenästä on kappale pudonnut pois ja joutunut muiden roskain kanssa rikkatunkioon. Eipähän sitä suotta ollakaan vaivaisukko. Kyllä on raskasta seisoa noin yöt päivät kerjäämässä maantien vieressä, olkoonpa sää millainen hyvänsä; tuulet ja sateet, tuiskut ja pakkaset kaikki on kärsittävä. Ja enimmän vielä mieltä masentaa, kun kirkkoväärti tulee kerran kuukaudessa, avaa seljästä luukun ja ottaa pois kaikki kokoutuneet aarteet. Mitä apua on vaivaisukolle kitsastelemisesta, alinomaisesta kurjalta näyttämisestä ja kerjäämisestä kaikenlaisilta ihmisiltä, kun koko rikkaus aina kuukauden kuluttua menee seljästä omia teitään? Ei, tuskin sietäisi mustalainenkaan seisoa siinä kaikkien nauruksi nieleksimässä vaskea ja hopeaa ja pysyä kuitenkin yhtä laihana ja kurjana, vaikka vielä kiusaksi onkin yllä sininen hännystakki ja jalassa keltaiset housut.

Mutta Lohtajan vaivaisukolla oli merkillinen seikkailu, jota ei tapahdu kaikille vaivaisukoille. Siinä pitäjässä asui vanha loinen Pietari eli Puu-Pietari, kuten häntä tavallisesti sanottiin, koska hän oli hyvin kätevä mies, niin että osasi pienellä veitsellään vuoleksia kummallisimpia kapineita, hevosia talonpoikain pojille sekä kotkia, nukkeja ja kaikenlaisia taidokkaita kapineita. Mutta sydämmeltään oli Puu-Pietari ahne ja kavala mies, hän ei ajatellut muuta kuin rahan kokoamista millä tavalla hyvänsä. Niin, hän oli niin ahne, että hän oli metsään kiven alle kaivanut aarteen, monta sataa riksiä hopeaa ja kultaa, jonka hän oli koonnut osaksi veistelyllä ja osaksi monivuotisella kerjäilyllä; mutta sitä ei kukaan tiennyt, koska se vanha veitikka näköään oli kaikkein köyhin raukka, jonka ryysyisyyttä ja laihuutta kaikki säälivät.

Kun sitte kirkonkokouksessa päätettiin, että seurakunta tarvitsi vaivaisukkoa, sanoivat kaikki, että Puu-Pietari, joka oli niin köyhä ja kätevä, tehköön puusta ukon ja saakoon vaivastaan yksitoista plootua. Ja koska niin oli päätetty, ei Puu-Pietari vastustellut. Ei suinkaan, päinvastoin ei kukaan olisi voinut olla tyytyväisempi siihen tarjoukseen kuin Puu-Pietari itse, sillä hän oli mielessään miettinyt, miten hän voisi rikastua vaivaisukon kautta. Ja sentähden hän keksi seuraavan petoksen.

Vaivaisukon vatsa on ontelo. Siihen putoavat kaikki rahat, mitä anteliaat ihmiset pistävät rintakoloon, ja ne rahat otetaan sitte pois ukon seljästä aukosta, jonka suu on suljettuna luukulla ja lukolla. Luukun sivulle, jonka avain oli ainoastaan kirkkoväärtillä, teki Puu-Pietari toisen salaluukun ja sovitti sen niin taitavasti kiinni, ett'ei kukaan sitä huomannut. Kun vaivaisukko asetettiin paikallensa ja raha toisensa perästä vieri alas hänen vatsaansa, hiivi Puu-Pietari jonakin pimeänä yönä, milloin kuu ei paistanut, ukon luo ja kouri salaluukustaan pois rahat vaivaisukosta. Niin viisas se veitikka kuitenkin oli, ett'ei koskaan ottanut aivan kaikkia, mitä milloinkin oli, vaan jätti näön vuoksi aina joitakuita vaskirahoja sinne jäljellekin, ett'ei voitaisi epäillä siellä varkaita käyneen, vaan luultaisiin pitäjäläisten olleen niin niukkoja köyhiänsä kohtaan. Sitä kesti pitkän ajan, ja Puu-Pietarin oma aarre kiven alla kasvoi kasvamistaan, vaan vaivaisrahastolla oli ukosta niin pienet tulot, että vähän kukin itsekseen ihmetteli sitä.

Eräänä sunnuntaina kuukauden lopulla, kun kirkkoväärti teki tiliä, mitä oli saanut kokoon, rypisti kirkkoherra kulmiaan ja sanoi tavattoman ankaralla äänellä: "Kuulkaas, hyvä kirkkoväärti, kyllä minulla on syytä uskoa teitä rehelliseksi kunnon mieheksi, mutta täytyypä minun nyt sanoa, että tämä vaivaisukon asia tuntuu minusta hyvin kummalliselta. Minä olen omin silmin nähnyt, miten ihmiset pyhinä joukottain tungeskelevat vaivaisukon ympärillä, kuka vain ensiksi ehtisi pistää siihen roponsa, ja kuitenkin, kun tiliä teette, sanotte koko kuukaudessa saaneenne ainoastaan muutamia killinkejä. Miten se on selitettävä, hyvä kirkkoväärti? Lukko ja luukku ovat eheät, sanotte te, ja kuitenkin näyttää siellä käyneen varkaita."

Kyllä sen voi arvata, että kirkkoväärti tuosta puheesta joutui hämilleen. Hän ymmärsi kirkkoherran olevan ihan oikeassa, mutta käsitti samalla, että häntä itseään saatettiin epäillä varkaudesta, koska vaivaisukon avain oli hänellä. Sentähden hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ehdottaa, että vaivaisukko otettaisiin irti, tutkittaisiin hyvin tarkkaan, pantaisiin siihen uusi lukko ja vahvistettaisiin se kokonaan rautavanteilla kovemmin kuin elinkautinen vanki. Sen ehdotuksen hyväksyi kirkkoherrakin ja heti maanantai-aamuna päätettiin tarkastella vaivaisukko.

Kirkkoväärti kotiinsa palattuaan ei voinut olla lausumatta huoliansa ja kirkkoherran epäilyksiä vaimolleen eikä myöskään jättää kertomatta, että huomeisaamuna oli vaivaisukko tutkittava. Sattuipa nyt niin erinomaisesti, että Puu-Pietari silloin juuri eräässä nurkassa kaaviskeli puuropadan pohjaa ja kuuli, mitä kirkkoväärti kertoeli vaimolleen. Heti sille veitikalle tuli paha hätä mieleen; hän ajatteli: kun ne nyt tarkkaan tutkivat vaivaisukkoa, löytävät ne viimein minun salaluukkuni, ja silloin ken hyvänsä ymmärtää, että minähän se olen ukkoa tyhjennellyt. Ei tässä ole muuta neuvoa kuin mennä heti ensi yönä kirkolle, murtaa irti vaivaisukko, kantaa se metsään ja polttaa se kenenkään tietämättä poroksi. Silloin taitavat kaikki tarkastukset olla tehtynä, ja kukapa sitte voi arvata minun murhanneen vaivaisukon?

Eikä Puu-Pietari jättänytkään ryhtymättä viekkaasen keinoonsa. Heti yön tultua läksi hän kirkolle, ottaen kanssansa kirveen ja sorkkaraudan eli sellaisen haararaudan, jolla kiskotaan irti nauloja ja rautoja.

Oli uudenvuoden aika eli siis keskitalvi ja niin pakkanen, että nurkat paukkuivat ja lumi narisi tuon vanhan petturin jalkain alla. Puu-Pietari ei tuosta sentään ollut millänsäkään, vaan astui astumistaan. Se häntä vain huoletti, että silloin juuri oli täyskuun aika; mutta hän kuitenkin lohdutteli mieltään sillä, että kukapa nyt näin pakkasella ja yön aikaan on liikkeellä; sitä paitsi sattuikin kuu juuri peittymään vähäksi ajaksi mustien pilvenmöhkäleiden taa.

Kun Puu-Pietarin päästyä kirkolle ei ketään kuulunut koko niillä tienoilla, ryhtyi hän reippaasti öiseen työhönsä. Eipä ollut niinkään helppo saada irti vahvoja rautoja, joilla vaivaisukko oli kiinnitetty kirkon seinään; mutta Puu-Pietari ei ollut ensi kertaa sellaisessa työssä, ja sentähden hänelle viimein onnistuikin tuo kavala työnsä. Jo hän oli pari kymmentä kertaa puhallellut kohmettuvia käsiänsä, kun raudat toki viimeinkin irtautuivat. Silloin Puu-Pietari ilon innossa tarttui kovasti vaivaisukkoa niskaan, pudisti sitä pari kertaa ja viskasi sen suin päin menemään alas kirkon rappuja, aikoen kantaa sen sitte metsään ja haudata lumeen, kunnes saisi sopivana aikana koota sen ympärille kuivia risuja ja polttaa kaikki tyyni.

Vaivaisukon elämä tai kuolema riippui siis vain hiuskarvasta. Mutta odottamaton tapaus pelasti sen.

Puu-Pietari oli juuri hyppäämäisillään itsekin alas kirkon rappusilta panemaan toimeen petollista aiettansa, vaan kuuli kauhukseen lumen narinaa maantieltä ja astunnasta arvasi ihmisiä tulevan. Onnettomuuden lisäksi purjehti juuri kuukin pilven takaa kirkkaalle taivaalle ja valasi valkoisilla säteillään kirkon ja maantien, metsän ja koko sen lumisen seudun ylt'ympäri. Mitä oli nyt Puu-Pietarin tehtävä? Juostako tiehensä? Ei suinkaan, silloinhan hänet heti huomattaisiin. Vaiko hiiviä kirkon seinän taa ja kyyristyä sinne? Niin, se kyllä olisi käynyt päinsä, jos vaivaisukko olisi ollut paikoillaan. Mutta se raukka nyt makasi nenällänsä lumikinoksessa rappusten vieressä, ja kun oli niin kirkas kuutamo, niin oli helppo maantieltä ensi katsauksella huomata, että se oli poissa paikaltaan. Pietari ei äkkipäätä tiennyt parempaa keinoa kuin asettua itse rappusille vaivaisukon tavalliselle paikalle ja ojentaa kätensä maantietä kohti, niinkuin hän olisikin ollut vaivaisukko. Vähätpä siitä, jos ei olekaan sinistä hännystakkia, punaista liiviä ja keltaisia housuja, ajatteli Puu-Pietari; ei nyt kuitenkaan ole niin valoisa, että maantieltä niin tarkkaan voi nähdä, ja minä olen nyt pari minuuttia vaivaisukkona, kunnes nuo junkkarit rauhassa ehtivät mennä ohitse.

Siispä Puu-Pietari asettui vaivaisukon paikalle ja seisoi siinä niin suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena, kuin olisi ollut omain kättensä tekoa.

Mutta nuo tietä astuskelevat junkkarit olivat kaksi karkulaista, Korsholman linnasta paennutta vankia, ja he kulkivat näin myöhään yöllä, ett'eivät joutuisi rettelöihin nimismiehen ja vanginkuljettajan kanssa. He olivat nyt juuri matkalla kirkonkylään, tarkastelemassa liiterien ja aittojen lukkoja ja salpoja, eivätkö mistä saisi jotakin kunnollista lampaannahka-turkkia, sillä onhan se vilu ja nälkä karkulaisillakin. Kirkon kohdalla toinen heistä huomasi rappusilta Puu-Pietarin ja ihan oikein luuli häntä vaivaisukoksi, niinkuin oli tarkoituskin. "Katsos!" sanoi hän kumppanilleen, "tuossa on vaivaisukko, ja koska nyt on niin hyvä tilaisuus, saattaisimme kylläkin nipistää sen rahat, ennenkuin menemme kylään."

Kun toisenkin mielestä ehdotus oli hyvä, läksivät heti molemmat karkulaiset maantieltä astumaan kirkonrappusia kohti. Puu-Pietari kauhistui ja hämmästyi, kun äkkiarvaamatta huomasi luoksensa tulevan ihmisiä. Hän luuli jo, että hänen kujeensa oli tullut ilmi ja että nyt tultiin häntä vangitsemaan; mutta niin pahasti hän tuosta peljästyi, että kun yritti lähteä juoksemaan pakoon, jalat eivät tehneetkään tehtäväänsä; niin hän pysyi seisomassa kuin ennenkin suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena. Karkulaiset puolestaan eivät aavistaneet mitään petosta, vaan kävivät rappusille levähtämään ja neuvottelemaan, millä tavalla he paraiten saisivat käsiinsä vaivaisukon rahat.

"Tuossa hän seisoo, se ahne konna, eikä yhtään häpeä varastaa vuodet päästänsä kunnon ihmisten rahoja!" sanoi toinen, tarkoittaen vaivaisukon kerjäämistä; mutta Puu-Pietari luuli itseään tarkoitettavan sekä vapisi koko mies pelosta ja vilusta.

"Niin, mutta nyt hänestä tuleekin loppu", sanoi toinen karkulainen.
"Emmeköhän ensiksi hakkaa häneltä päätä poikki?"

"Minun mielestäni", vastasi kumppani, "hakkaamme ensin poikki jalat ja sitte koko ukon pikku palasiksi." (Puu-Pietari otti kaikki itsellensä.)

"Taitaa riittää", virkkoi toinen, "kun ensin hakkaamme auki vatsan ja sitte poltamme hänet." (Kun Pietari oli jo tuntevinaan vatsaansa hakattavan aivan niinkuin hän oli aikonut tehdä vaivaisukolle.)

"Ottakaamme sitä konnaa kiinni kurkusta!" sanoi ensiksi puhunut karkulainen; ja samalla hän halveksivasti viskasi jäiset rukkasensa vaivaisukolle vasten silmiä. Puu-Pietari kärsi tyynesti senkin häväistyksen. Mutta silloin toinen rosvo tarttui puu-ukkoon käsin ja toinen jo nosti kirveen lyödäkseen oikein tarmon takaa. Sitä ei Puu-Pietari enää sietänyt, vaan alkoi käsin ja jaloin vastustaa sekä huutaa kohti kurkkuaan, niin että koko seutu laajalti kajahteli. Sepä oli karkulaisille aivan odottamatonta. Ennen he olisivat uskoneet kirkon viirikukon laulavan kuin vaivaisukon potkivan ja huutaa parkuvan. Eivät he muuta voineet luulla kuin että vaivaisukko oli hirveästi loitsittu ottamaan heitä kiinni juuri keskellä ilkityötä. Siitä nyt he vuorostaan huutamaan apua ja pakenemaan minkä kerkisivät; mutta sepä onnistuikin niin huonosti, että koko joukko vieri yhdessä myhkyrässä alas pitkin rappusia, ja siinä kaikki kolme konnaa pyöhkyröivät nyt lumessa, potkien ja sysien toinen toistaan sekä huutaen minkä jaksoivat. Puu-Pietari luuli itseään otettavan kiinni juuri pahanteosta ja karkulaiset puolestaan luulivat joutuneensa hirveän velhon kynsiin.

Niin, sellaiset ajatukset ne nousevat mieleen, kun on paha omatunto.

Nytpä satuttikin onni niin merkillisesti, että sen pitäjän nimismies oli juuri sinä iltana saanut kuulla, että nuo karkulaiset ehkä kuljeksivat niillä seuduin, ja kun hän oli uuttera mies toimissaan, oli hän kenenkään tietämättä lähtenyt vaaniskelemaan pitkin yötä, oikein kyllä arvaten, että konnat siihen aikaan ovat kulkemassa. Sopipa nyt oikein hyvin, että hän parin vahvan miehen kanssa oli juuri tulossa kirkolle, kun kuuli tuon merkillisen huudon, joka niin omituisesti häiritsi talviyön hiljaisuutta. Hän heti rientämään huutoa kohti, sillä eihän hän muuta voinut uskoa kuin että karkulaiset ahdistivat jotakin rauhallista kylän asujanta. Mutta hyvinpä hän kummastui, kun sen sijaan näki kolmen konnan äkäisimmästi vetävän tukkanuottaa ja peuhaavan siinä lumessa, johon olivat rappusilta vierineet. Hetipä hän teki lopun heidän tappelustaan. Karkulaiset hän tunsi sekä sitoi ja köytti heidät niin lujaan, ett'ei minkään vaivaisukon enää tarvinnut peljätä heidän tervehdystänsä. Puu-Pietaria hän ensin luuli rehelliseksi mieheksi, joka oli vain joutunut vorojen käsiin. Mutta loisparka yhä vielä luuli kujeensa tulleen ilmi ja alkoi niin surkeasti rukoilla armoa ja säälimistä, että nimismies aavisti jotakin kepposta ja arveli: "vai niin, ukko parka, oletko sinäkin yhdessä juonessa!" Ja kun nimismies rupesi ankarin sanoin kyselemään, mitä Puu-Pietari niin myöhään yöllä teki kirkolla, tunnusti ukkovanhus, minkä ruman kujeen hän oli tehnyt vaivaisukolle, ja lupasi rangaistuksesta päästäkseen koko aarteensa vaivaisille korvaukseksi.

Ja tähän se loppuu Puu-Pietarin historia. Mutta vaivaisukko kannettiin jo samana yönä kirkkoväärtin asuntoon, tutkittiin tarkkaan ja korjaeltiin niin lujaksi ett'ei sen päivän perästä enää kukaan päässyt kirkkoväärtin avaimetta ottamaan pois sen rikkauksia, sekä asetettiin entiselle paikalleen. Minä en tiedä, mitä hänestä sitte on tullut, mutta jos hän vielä on pitäjän kunniaksi jäljellä, niin voi jokainen, joka matkustaa Lohtajan kirkon ohitse, nähdä hänet seisomassa vanhalla paikallaan kirkon oven vieressä. Arvattavasti se nyt jo näyttää hyvin vanhalta, ja rappeutuneelta, ja vanha nenä on ehkä kokonaan pois pudonnut, ell'ei sitä liene lähetetty Helsingin klinikkaan, jossa lääkärit tekevät uusia neniä aivan kuin savenvalajat uusia savikukkoja. Eihän meidän päivinämme enää mikään ole mahdotonta.