Kert' oli pikku prinssi ja prinsessa,

    Auringon kuninkaan he lapsia,

    Valosta heidän valtakuntansa,

    Ja harvoin heillä vertaa somuudessa.

    He kirkkaan päivän lailla kaunokaiset

    Ja kevään lailla hyvät, lempeät,

    Kultaiset kutrins', silmäns' sinervät,

    Kuin aamurusko kasvons' loistavaiset.

    He unen lailla hentokaiset, vienot.

    Hopeaharso heidän verhonaan,

    Päärmetty safiireilla kauttaaltaan,

    Helmillä, timanteilla saumat hienot.

    Poik' oli Valo, Lämpö tytär kulta.

    Kristallilinnassa, miss' asuivat,

    Rubiini-, ametisti-akkunat;

    Korallilattia ja katto kultaa.

    Heill' oli myöskin varsa molemmilla,

    Portille mailman ratsastaaksehen;

    Valolla oli Tuuli ratsunen,

    Ja Säteellä sai Lämpö ratsastella.

    Koittaissa päivän lähtivät he kerta

    Päätöntä, laajaa kenttää kulkemaan.

    Ja Tuuli lens' ja Säde sukkelaan,

    Kuin iltarusko kulkee tyyntä merta.

    He avaruutta kiiti riemumiellä

    Niin monen tähden piiritanssihin.

    Oi riemu, loisto, hohto kuitenkin!

    He lapsia, ja hauskaa heidän siellä.

    Mut' Lämpö muisti kotoaskaretki:

    — Isämme huolestuu; käy, Valo, pois!

    Vaan Valo kääntyä ei vielä vois:

    — Yks hetki vain, yks ainokainen retki!

    Kas tähtöistä yön valtakunnan puolla!

    Pien' tumma, pallo mailman lopussa,

    Kuin kaarna avaruuden ojassa!

    Oi, katsokaamme; miltä näyttää tuolla!

    No niin. Maapallon pienen kolkkoon rantaan

    He kauas mailman nurkkaan saapuivat

    Ja varsat virkut kiinni sitoivat

    Luo palmuin, joita kasvoi siellä santaan.

    Kun sieltä kuului lasten riemupauhu,

    Taivaalle isän silmä kohoaa

    Ja polttaa kuivaa, kuumaa Afrikkaa

    Tyrannin lailla, jok' on kansain kauhu.

    Ja Samum saapuu: kukat murtuu, vääntyy;

    Ne lähteen reunalle on uupuneet,

    Sen äitinrinnat kun on ehtyneet;

    Sakaali kiljuu, tiikerikin nääntyy.

    Ja koko luonto päivää kammoksiipi;

    Helteessä huokaileepi ihminen.

    Varjossa palmuin, bambu-putkien,

    Kah, lapsosia pakoon neeker' hiipi.

    Auringon lapset tunsi olon pahan,

    Maan vihollisuus heitä peljättää.

    "Huh", lausui Valo, "ruma pallo tää,

    Säteitä hellän päivän kirotahan!"

    He kiitivät taas ilmapihoillensa.

    Vaan usvaa oli ympärillä maan,

    Ja, hetken harhaan ratsastettuaan,

    He joutuivat taas maahan uudellensa.

    He toiseen seutuun saivat väsyneinä.

    Siell' uinui luonto talviunessaan,

    Kuink' erilaatuisena puvultaan!

    Kentillä nietos korkea kuin seinä.

    Vaan vehreänä luonnon sydämmellä

    Kuus nuokkui; tuli tuikki pesässä,

    Ja koira haukkui sutta järvellä,

    Ja lapset valas' yötä pärehellä.

    Pimeä, kylmä oli mailla navan;

    Siks siellä oli valo rakkahin

    Ja valon suoma lämmin elokin,

    Ja aurinkoa kuultiin siunattavan.

    "Käy", lausui Lämpö, "tääll' on hauskaa varmaa

    Isäämme täällä kaikki suosivat;

    Lienemme mekin suodut vierahat.

    Käy leikkiin kanssa lapsilauman armaan!"

    Ja varsat sitoi Valo siskon kanssa

    Nyt metsän kuuseen, rientäin riemuissaan

    Valistamahan yötä kasvoillaan,

    Nietosta sulattamaan katseillansa.

    He olivatkin suodut vieraat siellä,

    Ja, heitä riemuittaakseen, puettiin

    Vehreihin kenttä, meri sinisiin,

    Sai kesäjuhliin kansa riemumiellä.

    Kanss' ihmislasten päivän lapset oivat

    Leikitsi, ollen Piilosillakin,

    Ja purjehtivat järvein saarihin,

    Jyviä kylvi, veessä pulikoivat.

    Kun kukkakannuin kastoivat he kenttää,

    Niin Valo lausui: "käydään kotia!

    Jos myöhästymme, saamme toruja;

    On isä kova; täytyy, sisko, entää."

    "Voi", virkkoi Lämpö, "viljaa niittäessä

    Jos leikkiä sais vielä pellolla!"

    Niin Valo suostui. — Ja kuukausia

    Havaitsematta kului leikitessä.

    Vaan vihdoin tuli lähtö tosityöksi,

    Ja varsat satuloitiin uudestaan.

    Hyvästi nyt! — Kun lapset jätti maan,

    Niin syksy saapui, päivä muuttui yöksi.

    Auringon lapset aina kevätpuolin

    Nyt saavat lasten leikkiin Pohjolaan

    Ja syksyin jättävät taas meidän maan;

    Tuon tietää kaikki riemuin ynnä huolin.

    Vaan pikku Lämpö — kaikk' ei tiedä tätä —

    Nyt keväällä [1867] sai tikun jalkahan

    Eik' kyennytkään ratsastamahan,

    Vain Valo saapui: oi, se ikävätä!

    Hän, Valo, saapui yksin. Nähtiin, että

    Hän tuli kukkain kanssa leikkimään;

    Vaan pikku Lämpö ei nyt päässytkään.

    Ja siksi jäikin valo lämpösettä.

    Ja siks ei kaikki kuntoon tulleetkahan:

    Jäi mehutt' tähkä, kukka juuretta,

    Kun tikku särki siskon jalassa.

    Voi, tikku, tikku, suuren teit sä pahan!

    Kateinen kenties tuumi: Lämpö juuri

    Maan päällä leikkimässä ollessaan

    Jalkaansa sattui tikun astumaan.

    Tuon tietää yksin meidän Isä suuri.

    Auringon lapsipari armas, jalo,

    Oi, tervetultuasi pohjaan päin!

    Molemmin tulkaa, älkää yksittäin.

    Ett' olis meillä lämmin ynnä valo!

    Hän, jonka eteen vaipuu maailmatki,

    Auringot syttyy, sammuu, suokoon Hän

    Taivaisen toivon maiseen hätähän,

    Niin että Häntä kaikki kiittäis ratki!