AURlNGONSOTA

(Valon ja Lämmön toinen retki.)

"Muistatko tarinan Taivaantasasta ja Pilvenparrasta ja pienistä torpanlapsista, jotka osasivat sulattaa lunta ja tehdä päivänpaistetta?"

"Kyllä, aivan hyvästi."

"Muistatko Valon ja Lämmön, auringon kultakutriset lapset, jotka ratsastivat ulos avaruuteen nopeilla varsoillansa Tuulella ja Säteellä?"

"Muistan, muistan."

"Se on tarina valosta, ja se ulottuu läpi kaikkien aikojen. On toinenkin tarina, pimeydestä, mutta se ei ole iloinen. Nyt kerron jotakin kevät-päiväntasauksesta."

"Kerro, kerro! Kyllä tiedän, se on maaliskuussa."

"Oli kerran kaukana Pohjolassa jättiläinen Viima, sen vuorenkuninkaan veli, joka halkesi, kun yritti syömään Sampo Lappalaista. Viima oli myöskin hirvittävän suuri ja väkevä, ja hän asui luolassa jäävuorten välillä Nordkap-niemen tuolla puolen. Hän osasi neljä temppua, osasi tehdä pimeätä, kylmää, rakeita ja myrskyä. Olipa siinä melkoisesti oppia jättiläisen laiselle miehelle; mutta ei siitä taidosta juuri kehua kannattanut.

"Viimalla oli usein ikävä istua yksin luolassa ja kuunnella jäävuorten jyskyttelevän vastakkain ukkosen tavalla jyristen, sillä nähdä hän ei osannut, hän kun näet oli sokea, ja pimeä siellä oli kuin säkissä. Oli hänellä hevonenkin, nimeltä Pohjatuuli; jättiläinen itse oli sysimusta, mutta hevonen oli lumivalkoinen, ja se huokui sumua ympärilleen kuin pilviä. Viima välistä ratsasteli hevosellaan Pohjatuulella, ja milloin hän kulki vuorien ja metsäin yli, oli hän juuri saman näköinen kuin suuri, musta talvipilvi, täynnä lunta.

"Kun jättiläinen Viima kerran tapansa mukaan ratsasti Lapissa pitkin Inarinjärven suurta, jäätynyttä selkää, tunsi hän jonkinlaista pistoa silmissään, vaikka olikin sokea eikä voinut nähdä. Ja samalla tunsi hän jotakin lämmintä huountaa vastaansa, joka sulatti häneltä partaa; ja se oli hyvin ikävää, sillä kaikki jättiläiset ovat arat parrastansa, se muka kaunistaa heitä niin sanomattomasti.

"Jättiläinen Viima sanoi hevosellensa Pohjatuulelle:

"'Mikä se pistää minua silmiin ja mikä puhaltelee minun partaani?'

"Hevonen Pohjatuuli osasi puhua, niinkuin kaikki noitahevoset; ja hän olikin nähnyt paljon maailmaa matkoillansa. Hän vastasi: 'Auringon lapset ne ovat, prinssi Valo ja prinsessa Lämpö, ratsastelemassa maailmaa.'

"'Hyvin nenäkkäästipä ne lapsen mukulat liikkuvat', sanoi jättiläinen. 'Kysys heiltä, onko heillä passia, kun matkustelevat minun valtakunnassani.'

"'Maailma on heidän valtakuntansa', vastasi hevonen, 'ja sitä paitsi he ratsastavat niin sukkelaan, ett'en minä saa heitä kiinni.'

"'Hyvinpä täällä on huono poliisi, kun antaa semmoisten veitikkain kuljeksia ympäri maailmaa', sanoi Viima. 'Pysähdypäs vähäsen, niin minä otan heidät kiinni suureen pilvivaippaani.'

"Sattuipa niin, että Valo ja Lämpö olivat uteliaat, niinkuin kaikki pikku lapset, ja kun he näkivät suuren mustan talvipilven tulevan vastaan, seisattivat he varsansa, nähdäkseen tarkemmin, mikä se tuo kummallinen esine oli. Samassa levitti jättiläinen Viima leveän viittansa heidän päällensä, otti heidät kiinni ja vei vangiksi pimeään jääluolaan Nordkap-niemen tuolle puolen.

"Tunnethan sinä auringon kauniit lapset, jotka vapaina liitelevät ympäri koko maailman, ja siitä voit arvata, miten hauska heillä oli istua vankina pimeässä jääluolassa. Valo oikein säkenöitsi suuttumuksesta ja pikku Lämpö itki niin lämpöisiä surun kyyneliä, että ne tippuivat kovalle jäälattialle ja jää alkoi sulaa. Mutta jättiläinen Viima hymyili parrassansa, niinkuin kaikilla jättiläisillä on tapana; parrassa hymyileminen onkin jättiläisten kesken hienouden merkki.

"Mutta pianpa tapahtui, mitä jättiläinen Viima ei ollut aavistanut. Valon kipunat räjäyttelivät rikki jääluolan muurit, ja Lämmön kyyneleet sulattivat jäävuoren järveksi. Auringon lapset pääsivät pakoon vankeudestaan, hyppäsivät selkään Tuulelle ja Säteelle, jotka odottelivat luolan edessä, ja ratsastivat takaisin auringon valtakuntaan. Mutta jättiläinen Viima suuttui niin pahasti, että sai leuallensa kuutaman, se on toisin sanoen, että hän menetti puolet parrastansa.

"Nyt syttyi suuri ja hirvittävä sota auringon kuninkaan ja talven kuninkaan eli jättiläisen Viiman välillä niistä kahdesta auringon lapsesta, jotka olivat olleet vankina, vaan päässeet vapaaksi. Ja koska sotaa käytiin maan päällä, sai maa kärsiä molempien hävitystä, milloin auringon kuumuutta, milloin talven kuninkaan pakkasta. Ja kaikki luonnon voimat olivat nurjimmassa kapinassa ja metelöitsivät hillittömästi, niin että suuret vuoret murtuivat rikki ja valtameret kuohuivat edestakaisin, niinkuin lapsen huiskuttaessa korvossa vettä joka taholle.

"Mutta Valo ja Lämpö rakastivat maan pikku lapsia, joiden kanssa he olivat niin usein leikitelleet, ja heitä säälitti hyvin, että lasten täytyi kärsiä sodan kurjuutta.

"Sentähden he pyysivät isäänsä auringon kuningasta tekemään rauhaa jättiläisen Viiman kanssa: ja tapahtui niin, että tuli toimeen aselepo, vaan ei koskaan oikeaa rauhaa. Sillä jättiläinen ja auringon kuningas sopivat niin, että joka vuosi piti oleman kahdesti aselepoa heidän välillänsä, kolme päivää keväällä ja kolme syksyllä. Vaan niiden välillä sotivat he niinkuin ennenkin, ei kuitenkaan niin julmasti, että maa joutuisi hävitetyksi eivätkä pikku lapset voisi elää.

"Maaliskuussa on kevät-päiväntasaus, toinen aselepo, ja syyskuussa syys-päiväntasaus, toinen. Silloin ei ole kesä eikä talvi, ei kevät eikä syksy, vaan niiden kaikkien välitila. Päivä ja yö ovat yhtä pitkät, lämmin ja pakkanen ikäänkuin hyppäävät kimpolaudalla ja lauta pysyy tasapainossa. Mutta maaliskuussa satuloivat Valo ja Lämpö varsansa ja lähtevät leikkimään maan lasten kanssa, ja syyskuussa he juottavat varsansa sateilla, että niillä olisi rohkeutta lähteä paluumatkalle. Viima kiljuu vihasta, sillä hän ei voi kärsiä aselepoa, ja se kiljunta kuuluu siihen aikaan usein pohjoismyrskyissä. Mutta Valo ja Lämpö heittelevät sormisuukkosia maalle ja kumartelevat lapsille, ikäänkuin sanoen: Kyllä me palaamme, me palaamme! 'Niin, tule, kaunis valo, tule, suloinen lämpö! Te olette niin sydämmestä tervetulleet Viiman valtakuntaan'."