Ol' ennen jättiläinen vanha, vankka,

    Kymmentä syltä pitkä ukko-ranka.

    Ja pohjoismetsiss' asui voimakas

    Tuo jättiläisten aimo kuningas.

    Häll' oli honka-, vuori-, louhimaita,

    Ja karhut, hukat, kotkat voi hän kaita,

    Työ paha hänestä, jos ihminen

    Vain koski hänen metsääns kauniisen.

    Hänellä akka, vanha niinkuin vuori.

    Ja vaarain jättilaulut tais se muori,

    Ja kun hän lauloi erämaalle, niin

    "Kas, ukko jyriseepi!" sanottiin.

    Iloksi ukollen ja akallenkin

    Myös oli heiliä pikku poikanenkin,

    Kaks syltä pitkä vain, ja maitoa

    Se kerrallaan joi kaksi korvoa.

    Ei leikkiin menemistä vanhain kanssa,

    He kumoon saivat vuoret voimillansa,

    Tempoivat hongat sauvaks kulkeissaan,

    Merissä vettä heille polviin vaan.

    Vaan kun he katseen pikku poikaan loivat,

    Kuin kanto sammaleen he hymyn soivat:

    Hienoista poikaa, sievää, pyöreää!

    (Se painoi neljätoista leiviskää.)

    Ei tiennyt kenkään ihmislapsi täällä,

    Mi oli nimi aimo jättiläällä;

    Se syntysana hänen voimansa

    Perustus oli ja myöskin sukunsa.

    Saapuipa Pyhä Lauri rantaan kerran,

    Saattaakseen sen maan pakanat luo Herran

    Ja Jumalalle kirkon laittaakseen,

    Sen alttarille uljaan koristeen.

    Ei aineita; työ kulki hitaisesti,

    Ja jättiläinen nauroi ilkkuisesti.

    Hän sanoi: "moisen myyränkuoppasen

    Kolmessa päivässä mä tekasen."

    "No," lausui Lauri, "laita kirkkosemme;

    Ykskaikki, kun vain Herraa palvelemme.

    Min palkan tahdot, tehtyäsi sen?"

    "Sun silmäs!" kuului vastaus pikainen.

    Pyhimys virkkoi innoin: "senkö verran?

    Ilolla kaikkeni suon hyväks Herran;

    Rakenna, hyvä mies! Mä kernaasti

    Lahjoitan sulle valon silmäini."

    "Niin olkoon", ärjyi tuo, ja muurausta

    Het' alkoi, laittain kirkon perustusta.

    Hän höyrysi, kun muuriin ahkeraan

    Hän vuorta särki nyrkin-iskullaan.

    Ja määräaikaan kirkko valmistuikin

    Uljaaksi, jotta Lauri riemastuikin;

    Vaan synti sentään oli hänestä

    Sen tekijälle suoda silmänsä.

    Hän silloin kuuli ääntä samanlaista

    Kuin meren maininkia vienonlaista:

    Noin hellin jättiläisen akkapa

    Pojalleen lauloi metsän lauluja.

    Hän lauloi: "nuku, iltapilvein nuori!

    Viel' isäs valta vahva on kuin vuori,

    Viel' ihmiset ei tiedä ollenkaan,

    Ett' on Finn kuninkaana erämaan."

    "Finn?" tuumi pyhimys. "No, mitä kuulen!

    Salaisuus jokin siinä on, mä luulen;

    Koettaa mielin, min se vaikuttaa." —

    Aamulla työllens jättiläinen saa.

    "Kas, koira, nyt on kirkko valmis aivan,

    Molemmat silmäs saan nyt palkaks vaivan!"

    — Pyhimys virkkoi: "saat ne kylläkin;

    Vaan jutelkaamme hiukan, ukko Finn!"

    Se sana vuoret, kivet peitti savuun

    Ja räiski tulta metsäpuiden havuun.

    Kuin kivi seisoi siinä itse Finn.

    Sen liikkumatta kädet, jalatkin.

    Hän vihdoin joutui valtaan raivon, vihan

    Ja vannoi: "murran koko kirkon ihan!"

    Hän tarttui patsaihin, ja temppeli

    Tuo suuri, korkea nyt tärisi.

    Voi, pyhä templi sortuu! Malta, malta!

    Jo voittaa jättilään ja peikkoin valta! —

    Ei, kuuleppas, jo tornikellot soi,

    Kivenä Finn on, liikkua ei voi.

    Niin; alla Lundin kirkon alusholvin,

    Mi säilynyt on nykyisihin polviin,

    Kaks kivihaamua on vieläkin:

    Ne ovat ukko ynnä akka Finn.

    He kuollein käsin syleilevät siellä

    Patsasta kahta kirkkoholvin vielä;

    Vaan Lundista läks kristinoppi nyt,

    Se pohjoismaisen yön on häätänyt.

    Sai Lauri silmäns pitää. Vaan ei näistä

    Ajoista nähty muuta jättiläistä

    Kuin yksi ainoa, ja arvaa ken!

    Tuo äsken nimitetty poikanen.

    Hän aivan yksinään jäi metsään laajaan.

    Nyt kaskenlyöjät ynnä aurat taajaan

    Haaskaamaan saapui hänen korpeaan;

    Suureksi, vahvaksi, hän kasvoi vaan.

    Harventui Ruotsi, koitti aamutähti:

    Hän halki meren kahlaamahan lähti.

    Toist' erämaata sieltä hakemaan

    Ja saapui vidoin rantaan Suomenmaan.

[Suomi = Finland eli Finnin maa.]

    Se hänen isäins koti, sama juuri

    Myös nimeltään kuin hänen isäns suuri.

    Ja satapeninkulmaisella sen

    Kankaalla tila hällä kylläinen.

    Ja vihdoin tännekin kun joukko saapui

    Rististä saarnaamahan munkkikaapuin,

    Ja kynti aura, jauhoi myllykin,

    Ja iski kirves, niitti vikahdin;

    Niin nuori jättiläinen kauemmaksi

    Etääntyi korven kodin vartiaksi.

    Hän vielä asukas on tämän maan.

    Ihmistä vastaan sotii toisinaan.

    Kun pellon vilja runsahalta näyttää,

    Hän pohjatuulen sitä syömään käyttää;

    Kun kasvaa rikas aatteen tähkäpää,

    Sensuurin saksineen hän lähettää.

    Pimeys, erämaa häll' ilon tuottaa.

    Mit' auttaa meitä valohonkaan luottaa,

    Kun kenkään häll' ei tiedä nimeä,

    Mi tuntematon on kuin Finnillä?

    Jos, lapset, joku teistä tahtoo koittaa

    Kuin Pyhä Lauri jättiläistä voittaa,

    Niin tietkää: katsoa ei autakaan,

    Jos joutuis silmänsäkin antamaan.

    Ken Suomesta yön poistaakseen sen jalo

    Työn tekee: antaa silmäinsäkin valon?

    Ken uhraa kätensä ja hengenkin,

    Laittaakseen tänne valon temppelin?

    Ken todella sen tehdä halajaapi,

    Se jättiläisen nimen kuulla saapi,

    Saa syntysanan, joka muuttaapi

    Tuon jättiläisen kivipatsaaksi.

    Työ suuri vaatii suurta uskallusta,

    Elämän, onnen, kaiken uhrausta,

    Päätöstä varmaa, tointa rohkeaa;

    Niin jättiläisten mahti raukeaa.