MIRTSA JA MIRJAM.

(Itämainen tarina.)

Oli kerran kuningas Rikkaassa Arabiassa; hänellä oli seitsemän poikaa ja seitsemän tytärtä. Hänen hovissaan oli paljo imartelijoita, jotka alinomaa lavertelivat kuninkaalle, että hän oli viisain ja onnellisin kaikista kuolevaisista. Ja etenkin ylistelivät he häntä onnelliseksi siitä, että hänellä oli niin monta lasta, ja kaikki niin terveet ja kauniit, joka kyllä on hyvä siunaus, jos vain lapsilla sen lisäksi on hyvä sydän.

Mutta kaukana erämaassa asui viisas mies, dervishi eli muhamettilaismunkki Enok; hän osasi ennustaa tähdistä. Kerran kyllästyi kuningas kuulemaan hovimiestensä alinomaa ylistelevän hänen suurta onneansa ja monia lapsiansa; hän satuloitti kamelinsa ja ratsasti munkin luo erämaahan.

"Enok", sanoi hän, "minä tiedän, että sinä olet viisas mies ja rakastat totuutta; selitä uni, jonka näin viime yönä. Minä näin seitsemän muhkeaa setripuuta ja seitsemän kaunista taatelipalmua seisovan telttani ympärillä, mutta kun puolen päivän rinnassa yritin menemään niiden oksain varjoon, oli kuudessa setripuussa lohikäärmeet ja kuudessa palmussa käärmeet, ja ne olivat syödä minut; ainoastaan yhdestä setripuusta ja yhdestä palmusta sain virheetöntä varjoa."

"Herra kuningas", sanoi munkki, "mitä sanot, ei minua ollenkaan kummastuta, sillä jo ammoin olen sen nähnyt tähdistä. Kuusi poikaasi ja kuusi tytärtäsi väjyvät kuin lohikäärmeet ja käärmeet henkeäsi, mutta seitsemäs poika ja seitsemäs tyttö pysyvät sinulle uskollisina."

"Hurskas Enok", vastasi kuningas, "se ei ollut hyvä ennustus; kuitenkin minä otan vaarin sanoistasi ja panen lapsilleni koetuksen, sillä he ovat siinä ijässä, jolloin näkyy, mitä heillä on mielessä ja sydämmessä."

"Tee niin, herra kuningas", vastasi munkki, "mutta tee viisaasti."

"No, se on tietty", vastasi kuningas, sillä hän luuli olevansa hyvin viisas, koska hänen hovilaisensa niin sanoivat; ja hän ratsasti takaisin kuninkaan leiriin.

Toisena päivänä kutsutti kuningas luokseen kaikki poikansa ja tyttärensä ja sanoi heille: "Eilen kun olin ratsastamassa erämaassa, kadotin sormestani kuningas Salomonin sormuksen, joka on suurin aarre ja jossa on valta henkien yli. Joka minulle tuo sormuksen, hän saa palkinnoksi kuningaskunnan."

Heti käärivät prinssit ja prinsessat ylös vaatteensa ja riensivät kiiruusti erämaahan; mutta nuorin prinssi Mirtsa ja nuorin prinsessa Mirjam jäivät istumaan telttaan. "Mitä te täällä istutte, kun veljenne ja sisarenne ovat aarretta etsimässä?" kysyi kuningas.

"Me palvelemme mielellämme palkattakin isäämme", vastasi Mirjam, "mutta me odotamme, kunnes veljemme ja sisaremme palaavat, ett'emme riistäisi heiltä kuningaskuntaa, jos jompikumpi meistä sattuisi löytämään sormuksen ennen heitä."

"Laiskat lapset", sanoi kuningas tyytymättömänä, "minä kyllä näen, että te ette minua rakasta läheskään niin suuresti kuin sisaruksianne. Te ette saa ollenkaan mennä etsimään minun aarrettani."

Iltasilla palasivat ne kaksitoista kuninkaanlasta väsyksissä kotiin, löytämättä mitään. Silloin nauroi kuningas ja sanoi: "se olikin vain koetus!" Ja hän antoi kullekin prinssille kullatun sapelin ja kullekin prinsessalle säihkyvistä jalokivistä tehdyn sormuksen, mutta Mirtsa ja Mirjani eivät saaneet mitään.

Yöllä näki kuningas uudestaan saman unen ja päätti seuraavana aamuna panna lapsillensa uuden koetuksen. "Lapseni", sanoi hän, "Persian kuningas on suuren sotajoukon kanssa tulossa minua vastaan, enkä minä jaksa häntä torjua. Huomenna hän jo ehkä valloittaa minun maani, teidät myödään orjiksi ja teidän täytyy lyödä otsanne maahan itämaan mahtavan ruhtinaan edessä. Sentähden minä annan kullekin teistä kamelin ja ruokavaroja, minkä se jaksaa kantaa, että te nuoret pääsisitte hengissä pakoon ja minä vanha jäisin vihollisen käsiin."

Noista sanoista syntyi teltassa äänettömyys, ja kaikki prinssit ja prinsessat katselivat hämmästyen toinen toistansa. Mutta vanhemmat heistä rupesivat kuiskailemaan "se on koetus!" ja vastasivat: "isä, me jäämme sinun luoksesi!" Ainoastaan Mirtsa ja Mirjam astuivat alla päin isänsä eteen ja pyysivät kameleja, jotka oli luvattu.

"Mitä?" sanoi kuningas. "Kaikki muut pysyvät minulle uskollisina, vaan nuorimmat lapseni, te tahdotte paeta pois isänne kasvoin edestä!"

"Emme me lähde itsemme tähden, isä, vaan sinun tähtesi", vastasivat lapset hänen käsiänsä suudellen.

"Menkää pois minun näkyvistäni, kiittämättömät, älkääkä koskaan enää palatko!" sanoi kuningas vihastuen. Ja hän ajoi ne molemmat lapsensa kameleineen pois eksyttävään erämahaan.

Mirtsa ja Mirjam ratsastivat suruisina vierekkäin eivätkä tienneet muuta kuin että persialaiskuninkaan tulo oli täyttä totta. He olivat heti alussa miettineet, mitenkä pelastaisivat isänsä, ja neuvottelivat nyt siitä tarkemmin erämaata ratsastaessaan.

"Me ratsastamme sen vieraan kuninkaan leiriin", sanoi Mirjam. "Siellä minä kumarrun hänen jalkainsa juureen ja suutelen hänen kenkiänsä ja itken kaikki hänen silkkimattonsa märjiksi, kunnes hän lupaa olla tekemättä mitään pahaa isällemme."

"Mutta jos hän ei kuule sinun rukouksiasi, nousen minä kuin nuori leijona ja surmaan hänet", sanoi Mirtsa. "Silloin jäävät persialaiset ilman kuningasta ja heidän täytyy paeta takaisin omaan maahansa; mutta jos he sammuttavat minun elämäni, kuolen minä ilolla, sillä minä olen pelastanut isäni hengen."

Niin puhuen ratsastivat he yhä etemmäksi erämaahan, jossa ei ollut tietä eikä edes polkuakaan; aurinko laskeutui, ja heti oli pilkkosen pimeä yö ylt'ympäri. Ja samum-tnuli puhalteli yöllä pitkin aroa, laisten pois kaikki jäljet polttavasta hiekasta. Mutta lapset ratsastivat yhä edelleen, toivoen viimeinkin pääsevänsä vihollisten leiriin.

Hetkisen kuluttua sanoi Mirjam: "Sanos, veljeni, miksi korskuvat kamelimme ja seisattuvat välistä levottomasti, niinkuin eivät tahtoisi astua etemmäksi."

Mirtsa vastasi: "Sentähden korskuvat kamelit, että kuulevat erämaiden kuninkaan leijonan haeskelevan yöllä saalista. Mutta ole vain rohkea; leijona on jalomielinen eikä tee meille pahaa niin kauan, kun on gaselleja ja antilooppeja kylliksi lähteiden luona sen pyydellä."

Vähän ajan kuluttua sanoi taas Mirjam: "Onkohan joku eksynyt erämaahan, koska kuuluu tuolta kaukaa pimeästä ihmisen valitusääni?"

Mirtsa vastasi: "Ole vain huoletta, se on hyena, joka astuu leijonan jälkiä jakamaan sen kanssa saalista; hyena on pelkuri, minä kyllä karkoitan sen ruoskallani."

Jo taaskin sanoi Mirjam: "Nyt taaskin kuuluu ääni aivan läheltä; mutta se on hirmuinen ääni; mikähän se on veljeni, koska kamelimme yht'äkkiä seisattuvat ja vapisevat kuin mantelipuun lehti ennen maanjäristystä?"

Mirtsa vastasi ainoastaan: "Pysy aivan lähellä minua, sisareni; me jätämme itsemme Jumalan haltuun." Mirjam ei nähnyt pimeässä, miten kalpea hänen veljensä oli, sillä hän tunsi tiikerin äänen, ja tiikeri on julmin kaikista erämaan pedoista; se ei jätä koskaan henkiin ketään, joka vain sattuu hänen kynsiensä tielle.

Kuitenkin tuli Mirjam levottomaksi, sillä peljättävä ääni tuli yhä lähemmäksi, ja alkoi rukoilla Allahia, joka arabialaisten kielellä merkitsee ainoata ja kaikkivaltiasta Jumalaa. "Suuri Allah", sanoi hän, "meitä on tässä kaksi lapsi parkaa, jotka oma isämme ja koko maailma on hyljännyt. Meillä ei ole mitään tietä eikä turvaa pimeässä yössä tässä erämaassa julmien petojen keskellä; sinä yksin olet meidän turvamme ja suojeluksemme. Ja jos sinä tahdot, ei meille mitään pahaa tapahdu, ja sinun kaikkivaltias kätesi ohjaa meidät turvallisesti kaikkien vaarojen läpi. Suuri Allah, käske enkelisi saattamaan meitä hyvään lepopaikkaan, niin me aamulla auringon noustessa lankeamme kasvoillemme maahan ja palvelemme sinua aamuruskossa."

Mirjamin vielä rukoillessa ja Mirtsan sivaltaessa sapelinsa petojen varalle kuului raivoisa tiikeri kovaa juoksua poistuvan niinkuin paeten jotakuta, joka oli vielä sitäkin väkevämpi. Ja kamelit lakkasivat vapisemasta ja läksivät varovaisin askelin astumaan eteenpäin, ja samum lakkasi puhaltamasta. Silloin sanoi taas Mirjam:

"Sanos, veljeni, miksi läksivät kamelit astumaan?"

"En tiedä", vastasi Mirtsa, "vaan arvattavasti sentähden, että kuuma tuuli on laimennut ja ilma tuntuu viileämmältä."

"Mutta minä olen näkevinäni kaksi valkoista piirtoa käyvän edellämme, toisen sinun ja toisen oman kamelini edessä? Mikähän se on, veljeni?"

"Näen ne minäkin", sanoi Mirtsa; "ehkä ovat pilvistä kumottavan kuun valoa taikka semmoisia kauneita kiiltomatoja, jotka välistä loistavat, milloin yöllä tulee kastetta maahan."

"Ei", sanoi Mirjam, "nyt minä ne näen selvemmin. Siinä on kaksi valkoista enkeliä, jotka astuvat edellämme ja taluttavat kamelejamme, ja ne ovat niin keveät ja läpinäkyvät kuin kirkas aamuinen ilma. Kiittäkäämme Allahia, veljeni, nyt olemme vesilähteen luona; minä jo näen palmuja ja vettä enkelien valossa."

Mirjam oli oikeassa; he olivat saapuneet erämaan kosteikkoon, laskeutuivat kameleiltansa maahan, antoivat niille vettä ja laittoivat itselleen yöksi leposijan. Mutta Mirtsa ei vieläkään ollut peloton, sillä hän tiesi monta eläintä, sekä hyvää että pahaa, käyvän semmoisista paikoista juomassa. Ja hänen lähestyessään puroa nousi täyskuu valasemaan suurta aavikkoa ja vehreää kosteikkoa, ja puro välkkyi kuin pitkä hopeakudos kuutamassa. Mutta pitkin puroa oli pää pään vieressä, moneen tuhanteen asti; niin paljo aron eläimiä oli tullut juomaan purosta. Mirtsa näki suureksi ihmeekseen leijonan seisovan rauhallisena pelkurin gasellin vieressä, hyena seisoi metsävuohen vieressä, tiikeri aran antiloopin vieressä, mutta ei kellään näyttänyt olevan mielessä pahaa naapuriansa kohtaan eikä pelkoa toinen toisestansa.

"Huh", sanoi Mirtsa, "eihän tässä kukaan voi nukkua; tässä on kumppaneja enempi, kuin olisi tarpeenkaan, ja muutamiin heistä ei ole juuri luottamista."

"Ole huoletta, veljeni", sanoi nyt Mirjam vuorostaan. "Etkö näe, että valkoiset enkelit kirjoittavat merkkejä eläinten otsaan, ett'ei kenenkään pidä tänä yönä tekemän pahaa toisellensa? Sentähden nukkukaamme ihan rauhassa palmun juurella. Allahin käsi suojelee meitä, nukkuessamme."

Ah, miten oli kaunista ja vilpoista, kun Mirtsa ja Mirjam heräsivät auringon noustessa palmujen ja metsäviikunapuiden alla vehreässä kosteikossa, joka oli keskellä, suurta erämaata! He polvillansa kiittivät Allahia, niinkuin aina muulloinkin tekivät joka aamu ja ilta, ja kiittivät erämaan ja maailman Luojaa suojeluksesta pimeänä yönä, kun pedot makasivat heidän ympärillään niinkuin kesyt lampaat. Pienet, kultasiipiset linnut lauloivat ylt'ympäri puissa kiitosta Allahille; Pohjolan pääskyt lentelivät veden päältä suvenkorentoja pyydellen ja purossa uiskenteli kaksi valkoista joutsenta, jotka myöskin olivat paenneet sinne Pohjolan talvea tuolta kaukaisesta Suomesta. Arabiassa ei ole koskaan talvea, mutta ei koskaan kevättäkään; erämaan lapset eivät koskaan tiedä mitään vilusta, mutta eivätpä he koskaan saa nähdä kevään sulouttakaan.

Lapset kylpivät lähteessä, juottivat kamelinsa, poimivat taskunsa täyteen taateleja, täyttivät nahkaleilinsä vedellä ja ratsastivat aavalle erämaalle etsimään persialaiskuninkaan leiriä ja pelastamaan isäänsä, Rikkaan Arabian kuningasta.

"Ratsastakaamme auringon nousua kohti", sanoi Mirtsa, "sillä persialaiset asuvat aamuruskon maassa, ja sieltä me heidät löydämme." Mutta hänellä oli lyhempi kärsivällisyys kuin sisarella Mirjamilla, ja hän jo alkoi ikävöidä matkan loppua.

Kun päivä nousi ylemmäksi, alkoi aurinko taas polttaa keltaista hietaa, ja ilma tuli yhä kuumemmaksi, eikä ollut yhtään puuta eikä mitään varjoa niin pitkällä, kuin silmä kantoi, hietamäkiä vain kaikkialla pitkät, pyöreät ja siloiset jonot. Mirtsa alkoi katsella levottomasti ympärilleen ja Mirjam kysyi taas, niinkuin hänellä oli tapana kysyä: "Sanos, veljeni, miksi on niin raskas hengittää, ja mikä tuo suuri, kellertävä pilvi on, joka nousee etelästä ja tulee yhä lähemmäksi?"

"Allah on suuttunut meihin", vastasi Mirtsa. "Se on hietapyörre, joka tulee päällemme samum-tuulen kanssa, ja jos emme laskeudu maahan kameleiltamme, niin kuolemme varmaan."

Molemmat lapset hyppäsivät alas satulasta ja asettuivat kamelien suojaan, jotka laskeutuivat pitkälleen, selkä tuulta vasten. Tuskin oli se tehty, kun se kellertävä, suuri pilvi jo oli heidän päällänsä kuin tiheä peite. Se kohisi heidän ylitsensä jyrisevän ukkosen tavalla, niinkuin hävittävä raesade ja kuin pauhaava meri. Ilma muuttui kuumaksi kuin hehkuvassa uunissa ja joka hietajyvä tuntui polttavan kuin tulikipinä. Samalla kirkas päivä äkisti musteni, niin ett'ei voinut mitään nähdä, ja pauhu sotki kaiken kuulemisenkin. Siinä ei ollut muuta neuvoa kuin peittää päänsä niin hyvästi kuin mahdollista, koska hieno, kuuma hiekan tomu muuten olisi tunkeutunut silmiin, nenään ja suuhun.

Kuusi minuuttia tuo aron hirmuinen hietamyrsky kesti; sitte ilma jälleen kirkastui, ja Mirjam ensin hennoilla käsillään kaivoi itsensä ylös hietakasoista, joihin he olivat hautautuneet. Sitte auttoi hän ylös myöskin Mirtsan.

"Ah, miten iloitsen, että elämäsi henki vielä on sinussa", sanoi hän.

"Niin", sanoi Mirtsa, "mitäpä on apua meidän elämisestämme, kun kamelimme ovat kuolleet? Mirjam raukka, nyt täytyy meidänkin molempain kuolla, kun erämaan laivat eivät ole enää meitä kantamassa hietameren yli, ja meidän jälkemme hautautuvat aavikkoon."

"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi Mirjam, alkaen hurskaudessaan lohduttaa veljeänsä. "Koko maan päällä ei ole yhtään eläintä, joka niin kestäisi kuumuutta kuin kameli, jota sanotaan hietameren laivaksi; ja nekin nyt ovat kuolleet, vaan me kuitenkin elämme. Siitähän näemme, että Allah suojelee meitä päivän kuumuudessa niinkuin yön pimeässäkin. Nyt juomme leileistämme, että tomu huuhtoutuu pois, ja jatkamme matkaamme jalkaisin Jumalan enkelien suojassa."

Mirtsa oli vaiti. He joivat leileistään viimeiset vesipisaransa, joka heitä hyvin vahvisti, ja läksivät astumaan paksussa hiekassa ja polttavassa auringonpaahteessa.

Hetkisen kuluttua sanoi Mirtsa: "Mitä maksaa astua etemmäksi?
Laskeutukaamme hiekalle kuolemaan."

"Ei", sanoi Mirjam, "me astumme pelastamaan isäämme. Tässähän on strutsi-linnun jäljet hiekassa; astukaamme niitä myöten."

He astuivat kappaleen matkaa, ja taas sanoi Mirtsa: "Nyt ovat minun voimani lopussa; nyt saatamme jo kuolla."

"Ei", sanoi Mirjam, "meidän pitää pelastaman isämme. Tuollahan on kasvi kuivassa hiekassa, se on Jerikon ruusu, joka viheriöitsee vaikka sata vuotta kuivana oltuaan, kun vain saa vähäsen vettä, ja katsos, nyt se viheriöitsee."

Taas astuivat he edelleen ja Mirtsa tahtoi taas heittäytyä hiekalle kuolemaan, mutta silloin kuunteli Mirjam tuulen päältä päin ja sanoi: "Minä kuulen kamelien raskasta astuntaa hiekassa: meidän pitää vielä elää ja pelastaa isämme."

Kohtapa jo suuri karavaani lähestyikin hietamäkien takaa ja tapasi molemmat lapset astumasta aavikkoa. Rikas kauppias, joka karavaania johti, armahti raukkoja, otti heidät kameliensa selkään ja kysyi, mihin he olivat menossa.

"Me olemme matkalla Persian kuninkaan luo", vastasi Mirtsa.

"No, sitte saatte seurata minua", sanoi kauppias, "sillä minäkin matkustan Persian pääkaupunkiin Teheraniin ja minä olen päässyt suuren kaanin suosioon, joka minulta ostaa elefantinluuta ja kultahiekkaa."

Se oli Mirtsasta ja Mirjamista hyvä apu. He kiittivät siis kauppiasta ja läksivät mielellään hänen kanssansa, toivoen saavansa isänsä pelastetuksi.

Neljäkolmatta päivää oli kulunut, kun lapset täten viimein saapuivat Persian pääkaupunkiin, ja seuraavana päivänä kauppias heidät vei kuninkaan kultalinnaan.

Kuningas istui elefantinluisella valtaistuimellaan, kaksi kesyä leijonaa jalkainsa juuressa, ja viittaamalla käski lapsia sanomaan asiansa. Mirtsa ja Mirjam punastuivat kuin ruusut, ei niin paljon kuninkaan tähden (sillä olivathan he itsekin kuninkaan lapsia), kuin hänen leijonainsa tähden; mutta viimein astui Mirjam esiin, heittäytyi maahan kuninkaan eteen, suuteli hänen tohvelejansa ja sanoi:

"Herra kuningas, me olemme kuulleet, että sinä aiot ahdistaa sodalla meidän isäämme, Rikkaan Arabian kuningasta, surmata hänet ja tehdä hänen lapsensa orjiksi; mutta se olisi hyvin pahasti tehty, herra kuningas. Ja sentähden me olemme tulleet tänne rukoilemaan sinua olemaan tekemättä pahaa meidän isällemme, vaan anna ennemmin vihasi kohdata meitä hänen sijaansa, surmaa meidät ja anna isämme elää. Mutta jos ennemmin tahdot pitää meitä orjinasi, niin minä yöt päivät ajan pois kärpäsiä kuninkaallisen valtaistuimesi ympäriltä, ja veljeni Mirtsa on puolustava sinua kaikkia vihollisiasi vastaan, sillä hän on niin väkevä kuin paraimmat leijonasi, herra kuningas; mutta säästä isämme henki."

"Ja jospa minä nyt en kuule rukouksianne", sanoi kuningas, "mitä te sitte teette?"

"Silloin minä taistelen sinun kanssasi isäni hengestä", sanoi Mirtsa; "ja minä kukistan sinut valtasi kukkulalta, niin totta kuin Allah kuulee vanhurskaan rukoukset."

"Hyvä", sanoi kuningas, "minä ajattelen asiaa seitsemän vuotta enkä tee sill'aikaa mitään pahaa isällenne. Mutta teidän pitää oleman minun orjinani, kunnes minä asian päätän."

Siihen lapset tyytyivät, ja heidät otettiin orjiksi kuninkaan hoviin. Seitsemän vuotta he siinä saivat tehdä monta kovaa työtä. Prinssi Mirtsan täytyi joka yö kiillottaa kuninkaan haarniska aamuksi ja prinsessa Mirjamin piti joka päivä laista kuningattaren lattia. Ja sitä kesti seitsemän vuotta. Mutta sill'aikaa lapset kasvoivatkin suuriksi ja kukoistaviksi kuin nuoret setripuut ja kärsivät kaikki ilolla isänsä tähden.

Kun seitsemän vuotta oli kulunut, sanoi Mirtsa kerran Mirjamille: "Nyt on aika kulunut ja kuningas on tehnyt päätöksensä; niinpä minä en tahdo kauemmin enää orjana palvella."

Mirjam sanoi: "Vaikka vielä olisi palveltava kolme kertaa seitsemän vuotta lisäksi, niin minä mielelläni palvelisin rakkaan isämme tähden."

Samassapa jo kuningas tulikin sisään ja sanoi: "Nyt te olette minua uskollisesti palvelleet seitsemän vuotta. Nyt näen, että teillä on uskollinen sydän, niinkuin kaikilla ihmisillä pitäisi olla, ja te olette uhranneet kaikki nuoruutenne ruusut rakkaudesta isäänne kohtaan. Sentähden minä teille kerron uutisen kotimaastanne. Teidän kuusi veljeänne ovat kavalasti ottaneet kiinni isänne ja panneet hänet syvään vankitorniin, ja teidän kuusi sisartanne vartioivat miehinensä tornin ovella ja antavat isällenne ainoastaan yhden taatelipalmun päivässä ruoaksi, että hän viimein kuolisi nälkään. Mutta teidän uskollisuutenne tähden lähetän minä sotajoukon vapauttamaan isäänne. Sinä, Mirtsa, saat johtaa minun sotajoukkoani ja sinä, Mirjam, saat päästää vangin kahleet. Allahin tuomiot ovat vanhurskaat: uskolliset ja kiitolliset lapset palkitsevat, mitä uskottomat ja kiittämättömät ovat rikkoneet vanhempiansa vastaan."

Niinkuin kuningas sanoi, niin tapahtui, ja kohta läksi persialainen sotajoukko kameleineen ja elefantteineen Mirtsan johdolla matkaan. Mirjam ratsasti nuoren kamelin seljässä kullankirjaisella satulalla ja helmisuitsista pitäen, ja kuusi neekerityttöä kampasi joka päivä hänen tukkaansa ja kuusi maurilaista orjaa astui vieressä suuria päivänvarjoja kantamassa, jotka suojasivat puolipäivän paahtavalta kuumuudelta.

Sill'aikaa istui Rikkaan Arabian kuningas, Mirtsan ja Mirjamin isä, harmaana vanhuksena, suruisena ja nälkäisenä ikävässä vankitornissaan, katsellen ulos pienen ikkunan rautaristikon lävitse. Kerran sitä pimitti mies, joka seisoi ulkopuolella, ja se oli satavuotinen Enok-munkki.

"Kuinka voit, herra kuningas?" kysyi munkki.

Rikkaan Arabian kuningas vastasi hänelle: "Enok, muistatko vielä minun uneni? Onnelliset ne, joille Allah ei ole koskaan lahjoittanut lapsia, sillä heidän ei tarvitse kasvattaa käärmettä povellansa."

"Ei", sanoi munkki, "ne ihmiset ovat onnelliset, joille Allah on antanut hyviä, uskollisia ja kuuliaisia lapsia, sillä ne ovat kuin kultajyvät köyhän miehen huoneessa ja kuin kalliit helmet kuninkaan kruunussa. Mutta sinä, herra kuningas, tahdoit ostaa lastesi rakkauden kuningaskunnan lupauksilla, ja katso, he ovat riistäneet sinulta sekä valtakunnan että rakkauden."

"Ah", sanoi kuningas, "minulla oli kaksi lasta, joita rakastin enimmin, mutta he eivät kestäneet koetusta, vaan luopuivat minusta ensinnä kaikista. Ja nyt minun silmäni eivät enää näe päivän valoa, sillä lapseni antavat minulle ainoastaan yhden taatelin päivässä syödä ja sen verran vettä juoda, kuin kyyhkynen juo vilpoisena aamuhetkenä. Sanos, Enok, etkö kuule Allahin ukkosen tulevan pilvistä rankasemaan pahoja lapsia?"

Munkki vastasi: "Minä kuulen tyttäriesi soittavan ja laulavan pidoissa kuninkaan teltassa."

Kuningas sanoi; "Etkö näe ukontulenkaan lyövän taivaasta maahan?"

Enok vastasi: "Minä näen jotakin välkkyvän tuolla ylhäällä juhlahuoneessa; sinun poikasi ne siellä koettelevat uusia kultakruunujansa."

Taas sanoi kuningas: "Allah on kuollut, muutenhan ei tämmöistä koskaan tapahtuisi maan päällä. Jos et näe mitään muuta, niin minäkin tahdon kuolla, sillä lasten kiittämättömyys valmistaa vanhempien haudan."

Mutta Enok vastasi: "Odota vielä vähän, herra kuningas, ehkäpä onkin Allah vielä hengissä. Minä näen tomupilven nousevan erämaan reunalta ja jotakin välkkyy auringon paisteessa kuin teräskeihäät."

"Lähestyykö se?" kysyi kuningas.

"Niin se lähestyy kuin raesade maisivainion ylpeäin ohdakkeiden päälle. Nyt jo huomaan ratsastajia, kameleja ja elefantteja. Se on suuri sotajoukko, herra kuningas, ja ensimäisenä ratsastaa muhkea prinssi ja hänen jäljissään kaunis prinsessa kulta- ja helmipuvussa. Mutta ylhäältä kuninkaan teltasta kuuluu huutoa ja aseiden kolinaa. Sinun poikasi ovat riitautuneet kruunuista ja tyttäriesi harput on miekka musertanut."

"Niinpä minä vielä vähän odotan", vastasi kuningas.

Ja silloin kuului aina vankitorniin asti aseiden kalsketta, niinkuin raesateen piiskatessa Sinain vuorta, sillä kuusi prinssiä ja kaikki hoviherrat olivat sivaltaneet miekkansa toinen toistaan vastaan, eikä kukaan huomannut vieraan sotajoukon lähestymistä, ennenkuin koko leiri oli ympäröity ja vieras prinssi vaati avaamaan portteja. Ei kukaan vastannut. Hän valkoisella ratsullaan viipyi portin edessä, kunnes aseiden kalske sisällä viimein vaikeni. Silloin hän murratti portin auki ja mitä näki hän! Kaikki; kauniit teltat olivat verissä ja täynnä ruumiita. Kaikki kuusi prinssiä ja heidän hoviherransa olivat kruunuista riidellessään tappaneet toinen toisensa ihan viimeiseen mieheen, ja kaikki kuusi prinsessaa olivat kuolleina rikottujen harppujensa vieressä.

Mutta vieras prinssi ratsasti kuninkaan vankitornille ja suuteli hänen kättänsä, päästi irti hänen kahleensa ja talutti hänet hellästi ulos vehreään puistoon; siellä hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut kuninkaallisessa asunnossa. "Ah", huokasi kuningas, "nyt minä olen vanha, lapseton mies, jolla ei enää ole mitään, jota rakastaa maan päällä. Jospa minä olisin kuollut ja minun uskottomat lapseni vielä eläisivät!"

"Herra kuningas", sanoi prinsessa, "mitäpä sanoisit, jos Allah antaisi sinulle uskollisia lapsia niiden sijaan, jotka olet kadottanut?"

"Ei, se ei ole mahdollista", sanoi kuningas. "Olihan minulla tosin vielä yksi poika Mirtsa ja yksi tytär Mirjam, mutta he jo ammoin minusta luopuivat."

Silloin ei prinsessa Mirjam enää voinut pidättää kyyneliänsä, vaan halasi isäänsä, suuteli häntä ja kertoi hänelle kaikki, ja prinssi Mirtsa lankesi polvilleen isänsä eteen ja antoi hänelle takaisin valtakuntansa. Vanha kuningas tuli niin iloiseksi, siunasi uskollisia lapsiansa ja pyysi heitä ottamaan haltuunsa valtakunnan; mutta uskottomat lapset makasivat kaikki kuolleina ja heidän ruumiinsa poltettiin tulella, sillä kiittämättömät lapset ovat raskain taakka, kuin maan päällä voi olla.

Ja satavuotinen Enok-munkki siunasi Mirtsaa ja Mirjamia, että he, niinkuin Jumalan neljäs käsky lupaa, kauan eläisivät maan päällä; ja siihen se tarina loppui, ja Allah elää vielä tänäkin päivänä.