PRINSESSA RUUSUSEN NÄYTELMÄN ALKUNÄYTÖS.

(Kts, 4:ttä kirjaa Lukemisia Lapsille.)

Taustana punertava aamurusko. Korotetulla lavakkeella istuu puoliympyrässä haltiat Sulotar, Koitar, Päivätär, Tähdetär, Kuutar, kehräten värttinöillä, joista kultalankoja lähtee yhtyen Valottareen, joka istuu vähän alempana puoliympyrän keskikohdalla Lähinnä taustaa istuu Tuonetar vaipuneena lukemaan avattua Kohtalon kirjaa.

VALOTAR.

    Kotomme on tarun maailmoissa

    Ja Untoloissa,

    Keväisen taivahan hattaroissa,

    Kotoisen onnelan valkamoissa.

    Olemme luonnon sulottareita,

    Kukattareita,

    Suvettareita.

    Ikuinen meillä on nuoruutemme,

    Me liitelemme

    Ja laulelemme

    Vaan iloksemme.

    Majamme loitoll' on sinisalo

    Ja ikivalo.

    Ja harvoin sieltä

    Haluttaa mieltä

    Maan päälle tulla,

    Miss' ihmisviisaus pilkkasuulla

    Häväisee kaiken, mik' oudoksuttaa,

    Elämän tenholla kirkastuttaa.

    Mut missä viihtyvi joku vielä

    Jumalan mailmassa lapsen miellä,

    Siell' ilon suomme

    Ja valon tuomme

    Ja kuvat korkeat lialle luomme,

    Syviä syntyjä uhkuvat,

    Joit' eivät ymmärrä viisahat…

    Viluhun luovat ne lämpimän,

    Valoa yöhönkin synkkähän.

    Kuin kesäpäivä länteen laskiessaan

    Säteistä kehrää kultarihmoja

    Ylhäällä maasta pilvein purppuraan,

    Niin mekin kultalangoin kehräämme

    Armoisat antimemme ihmisille.

    Yks saamiansa mainii sattumaks,

    Voitoksi toinen, kolmas ansioksi;

    Me, joita ikivoipa sallimus

    Sääs elon menoa langoill' ohjaamaan

    Hienoilla, joit' ei tunne, ei näe silmä,

    Tiedämme: joka olion onni kiintyy

    Ylä-ilman vienon valosäikeihin.

    Jos lanka katkeis, avaruuden kaarros

    Ja luonnon sointu, hyvän elinvoima,

    Totuuden yhdysside, oikeuden

    Tie suora, kauneuden aaltoviivat,

    Maailman pylväät kaikki raukeis, kaikki

    Kotiinsa ylhäiseen taas palajais.

    Siks kehräilemme ajan alust' asti

    Me lakkaamatta ajan loppuhun

    Kultaista lankaa synkän siskon vieress',

    Jok' osakseen sai hirmuvallat yön.

    Nyt, valottaret, seisköön kehrinpyörä

    Sen tuokion, min merten lasipinta

    Säteillen keinuu alla auringon,

    Ja sanokaatte, mitä kehräilette?

SULOTAR.

Mä kehrään oikeutta.

KOITAR.

Mä kehrään totuutta.

PÄIVÄTÄR.

Mä kehrään kauneutta.

KUUTAR.

Mä kehrään voimaa.

TÄHDETÄR.

Mä kehrään elämää.

VALOTAR.

    Ja lankanne ne liittyvät kaikk' yhteen

    Minussa, joka kehrään rakkautta.

    Jos päällä maan ois olentoa, johon

    Hyvyyden maisen kaikki langat yhtyis,

    Kuin virrat mereen, oi kuin lähell' oisi

    Hän perikuvaa, alkulähdettänsä,

    Ylintä hyvää, täydellisyyttä,

    Jost' tääll' on kaikki paljas heijastus!

TUONETAR (katsahtamatta ylös.) Turhuutta vaan!

VALOTAR. Vaan eikös ihminen oo Luojan kuva?

TUONETAR (kuten ennen.) On — irvikuva!

VALOTAR.

    Useissa rinnoiss' elää yksitellen
    Lahjamme. Lausukaatte, valon lapset.
    Moniko maan pääll' lempii oikeutta?

SULOTAR. Viissataatuhatta.

VALOTAR. Moniko totuutta?

KOITAR. Kakssataatuhatta.

VALOTAR. Moniko kauneutta?

PÄIVÄTÄR. Pian sata miljoonaa.

VALOTAR. Moniko voimaa?

KUUTAR. Viissataa miljoonaa.

VALOTAR. Ja elämää? Ne voitko laskea?

TÄHDETÄR. Kakstuhat miljoonaa… oi kaikki! kaikki!

VALOTAR.

    Siis elon sai ja eloa rakastaa

    Kakstuhat miljoonaa — no näistä nyt,

    Niin laskin, elää satatuhatta

    Rakastain ihan ilman itsekkyyttä.

    Yön synkän tyttö, kuuletkos sa sen?

    Ykssatatuhat itsekkyydettä!

    Nyt oivallatko, millainen se oisi,

    Ken omikseen sais kaikki lahjamme?

TUONETAR (katsahtaa ylös.)

    Jos valo-antimenne kaikki mahtuis

    Samahan rintaan, sotisivat varmaan,

    Kuin ristituulet samall' ulapalla.

    Näin oikeus ruhjois rakkauden rikki,

    Elämää hurja voima vainois, totuus

    Pois pyyhkis kauneudelt' ihomaalin.

    Sodassa luonnon vallat riehuvat,

    Ei hengen lahjat sovi keskenään.

    On sota eikä sopu tomumaassa.

VALOTAR.

    Todellisuus tään riidan ratkaiskoon.

    Maan taimist' ottakaamme hennoin, nuorin,

    Jon viattomuutt' ei samentanut vielä

    Oo vajavuuden tomunhiukekaan,

    Laps' elon taisteluun juur' syntynyt.

TUONETAR.

    Laps' ompi taivaan. Laps' on rauhoitettu.

    Sit' ei saa luonnon voimat koskettaa,

    Ei tuli polttaa saa, ei vahingoittaa

    Saa ilma, vesi, maa.

VALOTAR.

    Ei vahingoittaa,

    Vaan äidin hellyydellä hoidella

    Sit' elpymään.

TUONETAR.

    Kielletty meilt' on kaikki,

    Mi tähdätä vois näihin luomiston

    Ja korkeamman vallan valikoimiin.

VALOTAR (selaillen Kohtalonkirjaa).

    Ma muistan hämärästi, että kerran

    Tapahtuu poikkeus… Täss' on se, yötär!

    Täss' oikealla, sivu seitsemäs

    Näin sanoo: prinsessa tän' yönä syntyy,

    Jost' elämän ja kuolon vallat käyvät

    Keskensä kiistaa. Kaikk' on ennustettu.

    Alussa aikain korkeampi valta

    Tään taistelumme nähden ennalta

    Koitteeksi sääsi ihmislapsen meille.

    Tään lapsen kohtaan koetelkaamme

    Siis yhtyneinä lahjojamme!

TUONETAR (tarkastaen kirjaa).

    Syntyikö kerran mykäst' yöstäkin

    Siis ihmislapsi, jot' ei voita tuoni,

    Ei ylhäisinten lahjain viettelys?

    Niin kirjoitettu on… No koettakaamme!

    Mut taistelutta en mä väisty suinkaan;

    Jos väistynkin, niin väistyn aiaks' vain.

    Ja palaan taas, kun joutuu hetkeni.

    Miss' on se valikoitu, yöllä luotu,

    Tuo kaiken saapa, kun muut osan saa?

VALOTAR.

    Kuninkaan linnass' — täält' ei kaukana.

    Kun aurinko nyt nousee ulapalta

    Ja tähtisoihdut sammun taivahalla

    Ja toivollisna syntyy aamuhetki,

    Niin Ruusukille alkaa elon retki.

    Siis toimeen, luonnon immet armiaat!

    Lahjanne parhaat hälle laatikaat!

    Nyt aistimailma vaihtuu tarun-taikaan

    Ja ikihenget astuu alas aikaan,

    Pimeys ja valo alkaa taistelon;

    Vakainen yö ja päivä huoleton

    Ne kohtaavat nyt toisensa

    Tään Ruusulapsen kehdolla.

Share on Twitter Share on Facebook