Näitkö koivujen suortuviaan sukivan,

    Kuulit oksissa tuulosien suhinan?

    Lehdet aamusen kasteella pestyähän,

    Kevyesti ne näyttävät hengittävän.

    Tuoll' lampesi vierellä kukkulallaan

    Oli yks', lumivalkea vartaloltaan,

    Kiharans' oli pehmeä, leht' vihannoi;

    Koreampata ei saloss' ilmetä voi.

    Ilokoivuni alla ma istuskelin,

    Ja sen latvassa lauleli lintujakin:

    Suvivirttänsä koivu se lauleli siell'…

    Sata vuotta sa koivuni laulele viel'!

    Tuli yövilu lehtiä jäytelemään;

    Polosilta mun lämpöni suuteli jään.

    Palo raivosi metsiä sortelemaan,

    Sadevihmalla suojasin koivuni vaan.

    Tuli mies, piti kirveellä pirstata puun,

    Kivehen minä syrjäytin teränsuun;

    Emänt' aikoili lehtiä lampahillen,

    Verihaava sen vihlautui kätehen.

    Sokee soittajakin tuli, pyyntönsä toi:

    Sulokoivu, jok' aamusin tuulessa soit,

    Jätä kylkesi kantelon aineheks' sie,

    Paras laulaja sulta ei voittoa vie.

    Käten' oikasin suojaksi armahallen;

    Sanoi puu: nyt mä kaatua voin iloiten! —

    Tuli kantelo siitä nyt oivallisin,

    On maailman soitoista tää parahin.

    Joko merta sa soutelit aaltoavaa,

    Jolla kuuvalo kultina vaan vilajaa?

    Vedet kaartavi ääretön välkkyvä vyö,

    Näet kalvolla kiiltoa, alla on yö.

    Kun Antillien aaltoja iltasin uin,

    Meri hohteli kuin hopeoin sulatuin,

    Alus Afrikan rannalta matkoa loi,

    Ja se orjia viissataa kuormana toi.

    Sidotuit' oli miehiä, naisia siin',

    Emon helmasta vietyjä lapsiakin,

    Hätä, ahtaus, nälk' oli valloillaan —

    Tyly ihmisten ryöstäjä naureli vaan.

    Sukelsin hopeoituhun Ahtolahain,

    Isältäin kopan kalliita helmiä sain,

    Kurotin kopan laivasen laitetuelle:

    Mulle myy tavaras, hinta täss' ota, heh!

    Tuli laivuri ylpeä laitehellen,

    Meren kultia tähtävi vaan himoten.

    Sanoi: — Keijukka, olkohon menneeksi nuot,

    Meren täydeltä jos mulle kultoa tuot! —

    Kohos riutta korallihampahillaan,

    Meri huuhteli tuot' ikivaahdoissaan;

    Sinne työnsin mä laivan, ja kiinni se ui,

    Kumohon rymähtäin meni, murskautui.

    Jopa aaltojen kullassa on vilinää,

    Joka laineella ui musta villainen pää;

    Mutta rantojen turvahan nuo pelastin,

    Vapahiksi ne voitin ja vein kotihin.

    Näkyvistäni vaan himokas voro jäi;

    Kivinen sydän tuon meren pohjahan vei.

    Janokas ikävöityä herkkua joi,

    Meren täydeltä kultia, joit' ihannoi.

    Joko Pohjolan koski sun nähtyjäs lie?

    Sydänyön valon näitkö Kajaanissa sie?

    Lohen loiskivan kuohussa kirmaillen,

    Padon pääss' uron väijyvän siimoineen?

    Vesiss' on hopeaa, puna taivahall' on,

    Vajotessa sen äärelle auringon;

    Tämä yön ovet hiljakseen sivuaa,

    Sävähtää, tulen välkkyvä, luo valoaan.

    Rukouksen on hiljuus, ei hyminää;

    Luonto nuortunut nous', Jumalaa ylistää;

    Tuhat lintuakin heräs oksillaan

    Ilorinnoin aamua laulelemaan.

    Ivalonjoen rannalla huuhtelevan

    Soraa kimmeltävää näin ahnastajain.

    Vilu vaivasi kurjia, nälkä ja työ,

    Ketun luolissa maattava ol' moni yö.

    Eräs sulhonen myös tuli kaivelemaan;

    Yhä lempien muisteli morsiantaan,

    Haki, kaiveli aarretta, mieliessään

    Kodin laatia — mutt' eipä löytänytkään.

    Joess' simpsukka ryömivi hiljakseen,

    Unohdettu ja harmaja, liejuinen,

    Ja ne muut ruman potkivat pois mutahan,

    Kylän poialle heitin mä simpsukan,

    Tämä naurahti: mulleko tuo kala vai? —

    Minä kuiskasin: etsi! Hän etsi ja sai,

    Mitä luulette? Kuoren kun aukasi hän,

    Ivalonjoen helmistä hempeimmän.

    Majan valmisti hän, kävi kaskeamaan,

    Haki neitoa katselemaan kotoaan,

    Ja ne nai, ja niill' on koti hauska ja uus',

    Pari vuohta ja lehmä ja peuroa kuus.

    Mutta poikapa väitti, ja totta se on:

    Kodin pohjaksi kulta on kelpaamaton.

    Usko, rakkaus, työ kodin valmistavat;

    Siten saa koti helmensä kallihimmat.