Mit' ompi ihminen vaattehitta?

    Sään kylmän kynsissä suojuksitta,

    Pyy parka värjyvä höyhenittä,

    Vaan uiva aave ja saunamies.

    Mi kirja kansitta? Rauska takki,

    Tai pystykorvainen ruma rakki,

    Uros jonka päästä jäi rautalakki,

    Varkaiden murtama kotilies.

    Kas siks' oon luotu ma mestariksi,

    Kuin nuoltu, vuoltu, ma räätäliksi,

    Teen kirjat kaikki takillisiksi

    Ja portit varkailta salpajan.

    Kirjailjat, laihat on teillä aatteet:

    Ma uuteen kuosiin teen niille vaatteet,

    Mult' ehta-pariisin housut saatte,

    Ma kultaa selkiinne kirjoitan.

    Täss' pöydän ääressä liimaellen,

    Kiristäin, kynttäen, leikeskellen

    Teen kielioppeja maistereillen

    Ja maalaan kukkoja aapisiin.

    Jos vitsa seljässä joskus paukkuu,

    Ei luista kiel'oppi, maister haukkuu,

    Suo namut suihin taas kukon maukku;

    Sen viran hälle mä säätelin.

    No, minkä kunnian tästä saisin?

    Täss' seisoo kirjoja kaikin laisin,

    Kuin sotajoukkoa sarjottaisin,

    Ja minun työtäin on kaikki tää!

    Hikipäin kun kaunista laittaa koittaa,

    Niin niukkaa mainetta sillä voittaa,

    Kirjailijoista vain mailma soittaa.

    Hyi, kiittämättömät hävetkää!

    Jos kirjanvyöttäjä ottais eron,

    Pian hukka perisi opin, neron,

    Ja koulun toimi sais takaperon,

    Kun kirjat kansitta oisi näin! —

    Vaan niinpä nurja on mailman kanta:

    Se laiskureille vaan arvon antaa,

    Ken päivän helteen ja kuorman kantaa,

    Jää tyhjin suin… se on hulluin päin!