Ol' kerran herra kolmevuotinen,

    Se Peppeli ol', poika iloinen.

    Ja hyötyä jo teki pikku veikka:

    Harakkaa hyppi, pyöri kuperkeikkaa.

    Hän reipas oli poika pallukka,

    Ja muuten kiltti, kelpo mallukka;

    Mut eipä totellut hän mielellänsä,

    Vaan usein piti Peppe oman päänsä.

    Niin valvojanpa Peppe tavallaan

    Sai näppärästä Elsa siskostaan.

    Hän seitsemän ol' vuoden tienohissa;

    Kun Peppe leikki hiirtä, hän ol' kissa.

    S'ei ollut oikein mieliin Peppelin;

    Kuink' ikävää, jos missä liikkuikin,

    Ettei saa koskaan tehdä mielin määrin,

    Saa katsoa, vaan koskea on väärin.

    Kesällä kerran marjat punertaa

    Jo alkoivat, kun Elsa tarkastaa

    Ei muista hiirtään — Peppe veräjästä

    Kuin tuhka tuuleen haihtui näkymästä.

    Hän juosta julkuttelee riemuiten,

    Karitsaa, koiraa, heppaa katsellen

    Ja laihaa lehmää, puolan raakiloita

    Ja ylvästellen nauroi vartioita.

    Pian poika maata, metsää oudoksuu;

    Taivaalta paistoi kirkas illan kuu,

    Ja Pepen vatsa hämillään ei tiennyt,

    Mik' iltapuuron hältä oli vienyt.

    Hän huutaa vanhempiaan, siskoaan,

    Ja huutoon vastaa metsän kaiku vaan.

    Hän istuu mättähälle, itkee, huokaa;

    Ah, arvoton on vapaus ilman ruokaa!

    Niin tuli — sus'ko? — älä säikähdä!

    Tul' akka rahjus, ryysyt yllänsä,

    Ja pussi kainalossa; kaunihisti

    Yht'äkkiä hän Pepen pussiin pisti.

    Huus' poika, rehki, potki vihasta;

    Ei potkienkaan pääse pussista.

    Puks' pussi puhkui. Kissi paistin sieppas,

    Ja haukka kanan iski, lentoon kieppas.

    — Mut miss' on Peppe? — äiti kyselee.

    — Kai veräjällä vielä leikitsee.

    — Käy tuomaan ressu! — Elsa läksi hakoon,

    Mut ota kiinni lintu, kun lens' pakoon!

    Tää ilta senkin sekamelskan toi!

    Jo kadunkulmissakin rumpu soi:

    Ken Pepen harhateiltä opastaapi,

    Viistoistatuhat nekkaa palkaks saapi.

    Nyt kaikki persot lapset jalkeillaan

    Ja kynttilöillä nurkat nuuskimaan;

    Ne märin sorkin sotki allikoissa,

    Mut eipä löydy poika, jok' on poissa.

    Ja Elsa itkee, äiti nyyhkyttää.

    - Voi Peppe parka, puuros sulta jää!

    Näin isä huokaa, nyyhkii, nenää niistää:

    Sun aamuherkukseen kai susi riistää.

    Näin itkettäiss' tul' akka tupahan:

    — Ostaisko herra multa porsahan?

    Se röhki tuolla metsässä niin pahoin;

    Ma korjasin sen pussiin lihoin, nahoin.

    — Ei, muori, nyt on laita onneton,

    Meilt' oma possu karkuun juossut on.

    — Tää rasvakas on, koetelkaapas kaulaa!

    Tää painaa kyllä kuusitoista naulaa.

    Ja muksis! pussi maahan laskettiin,

    Sen suulta nuora auki päästettiin;

    Ja tössähdykseen heräs poika nassu,

    Hän nukkunut oli pussiin, Peppe hassu!

    — Kah! Peppe! Oothan pikku Peppeli! —

    Vaan Peppe, tuntein itsens vapaaksi,

    Iloisna marssi juteltaissa siellä

    Ja katsoi, saisko puuroa hän vielä.

    — Mut pussissa? — Niin millä pyydyksin

    Sen muuten oisin saanut kotihin?

    En muilla keinoin potkureita suista,

    Vaan pussin perään annan herran luistaa!

    — Vaan muori kulta, tehän saatteki

    Nuo viistoist' tuhat löytäjäisiksi…

    — Viistoista kahvikuppia antakaatte

    Kernaammin! Kai nyt Pepen pitää saatte.