METSÄKARHU

Rauman kaupungissa eli ammoin sitte rikas kauppias Kultanen; miksipä hän ei olisi ollut rikas? Hänellä oli suuri nenä, pieni poika ja monta laivaa, jotka toivat kahvia, sokuria, inkivääriä, kardemummaa ja muita maustimia vieraista maista. Aina onni seurasi hänen laivojansa paitsi ensimäistä, jonka nimi oli Neptunus. Sen kapteenina oli Metsäläinen ja laiva oli pummulilastissa tulossa Amerikasta, mutta pummulipakat syttyivät itsestään tuleen, ja Neptunus paloi merellä kaikkine tavaroineen ja kapteenineen, joka velvollisuutensa mukaan pysyi viimeiseen asti laivalla.

Patrooni Kultanen suri kallista laivaansa, niinkuin olisi hänen puoli sydäntänsä palanut merellä, eikä voinut mielessään antaa kapteeni Metsäläiselle anteeksi pummulin tuleen syttymistä. Miksi oli kapteeni ostanut sellaista pummulia? Ehkäpä se ei ollutkaan syttynyt itsestään, vaan joku laivamies oli ehkä käynyt avotulen kanssa lastiruumassa. Miksi ei kapteeni Metsäläinen pitänyt parempaa järjestystä laivalla? Ja miksi hänen nimensä oli Metsäläinen, kun niin usein kuullaan puhuttavan metsänpaloista?

Laivamiehiä kuulusteltiin, kun palasivat kotimaahan. Kaikki valalla vakuuttivat, että kapteeni Metsäläinen oli pitänyt parasta järjestystä ja ollut taitavin kapteeni kaikista, joiden kanssa he olivat purjehtineet. Mutta sitä Kultanen ei uskonut. Hänellä oli vanhaa saamista kapteenilta, ja sen hän nyt kiskoi leskeltä.

Kapteeni Metsäläisen leski oli köyhä, ja hänellä oli poika, nimeltä Karhu, jollaiset ristimänimet ovat jotenkin tavalliset Ruotsissa ja Norjassa. Leski menetti pikku talonsa Kultalan saamisesta eikä sitte tiennyt mitään neuvoa, millä voisi elättää itsensä ja rakkaan pikku poikansa.

Mutta hän sattui olemaan hyvin kaunis, ja se oli pahoin. Eräänä päivänä patrooni Kultanen, joka myöskin oli leski, puki yllensä kiiltävänappisen sinisen frakin, punaisen liivin ja valkoiset housut, että oli kirjava kuin Venäjän lippu, sekä ilmestyi suuren nenänsä kanssa rouva Metsäläisen ovelle ja sanoi hänelle: "Hyvä rouva, teidän miehenne poltti minulta laivan; miksi läksittekään metsään sellaisen miehen kanssa? Mutta minä annan teille anteeksi ymmärtämättömyytenne ja teen teille niin suuren kunnian, että saatte tulla minun vaimokseni, ja toivoakseni olette siitä hyvin iloissanne."

Leski raukka ei tullut ollenkaan iloiseksi, mutta mitäpä hän osasi tehdä? Hänellä oli pikku poika, joka näki nälkää ja vilua; siispä hän murhemielin myöntyi ja tuli yht'äkkiä rouva Kultaseksi. Pikku Karhu seurasi mukaan kaupanpäällisiksi ja tuli patrooni Kultasen pojintimaksi. Kultasen oma poika, joka nyt tuli Karhun velipuoleksi, oli nimeltään Mooses, mutta kun hän oli kankeakielinen eikä osannut lausua rehti nimeänsä, sanottiin häntä Moosepiksi, Häntä elätettiin sokurileivillä ja mantelimaidolla, hänellä oli koreat samettivaatteet, hän sai asua isänsä kammarissa ja tehdä mitä vain tahtoi. Karhun täytyi syödä kovaa leipää renkien kanssa, maata heidän tuvassaan oljilla, pitää kuluneita, ihan rikkinäisiä vaateryysyjä ja olla kaikkein juoksupoikana. Hän oli aina kovassa työssä, sai syyttä selkäänsä, Moosep tyrkki häntä eikä häntä edes nimeltänsä puhuteltukaan, vaan sanottiin Metsäkarhuksi. Ikäänkuin tuo olisi ollut niinkään sukkelaa! Hyvän ja iloisen kasvatuksen voi kyllä monikin saada, mutta eipä pahan kärsiminen aina ole myöskään pahaksi. Moosepista tuli sylikoira ja kelvoton laiskuri, mutta Karhu kasvoi isoksi ja väkeväksi mieheksi sekä tuli nöyräksi ja sukkelaksi kaikkeen hyvään. Välistä kun Moosep löi häntä ja syyti omia tyhmyyksiään hänen niskaansa, teki hänen mielensä juoksemaan niin kauas kuin tietä kesti. Mutta silloin hänelle aina johtui mieleen, että äiti siitä itkisi, eikä hän sitä mitenkään tahtonut. Kyllähän äitillä muutenkin oli kyllin raskaat päivät. Mutta yksi ilo hänellä sentään oli. Milloin patrooni Kultanen oli merillä ja Moosep siellä söi viikunia niin, että tuli sairaaksi, kutsui rouva Kultanen pikku Karhun luoksensa, pesi ja kampasi hänet, antoi hänelle vehnäleipää ja maitoa, opetti hänet lukemaan Jumalan sanaa ja kehoitti häntä aina olemaan kärsivällinen, ahkera ja lempeä, aina puhumaan totta, aina pelkäämään Jumalaa ja luottamaan Jumalan suojelukseen. "Älä sinä sure, poikani", sanoi äiti, "nyt olet Metsäkarhu, mutta Jumala voi vielä tehdä sinusta aika miehen."

"Luuletko niin, äiti?" kysyi poika.

"Kyllä minä sen ihan varmaan uskon."

"Ja minä koetan parastani", sanoi Karhu.

Eräänä kesänä rikas patrooni Kultanen matkusti omalla laivallaan Apollolla Tukholmaan ja otti molemmat pojat mukaansa. Ahvenanmerellä purjehtiessa oli heillä hyvä tuuli ja kaunis ilma. Moosep vetelehti kajuutassa romaaneja lukien. Karhu oli kajuutanvahtina ja kaikkein juoksupoikana. Hän oli huuhtonut laivankannen, pessyt talrikit, kiillottanut saappaat, käynyt ylhäällä raakapuulla selvittämässä isoa purjetta ja kiivennyt keulapuun nenässä asti pienentämässä etupurjetta, kun patrooni Kultanen huusi: "Metsäkarhu!"

"Patrooni!" vastasi Karhu. Hän ei koskaan uskaltanut muulla nimellä puhutella isintimäänsä.

"Puhdista minun piippuni!"

"Kyllä teen, patrooni!"

"Varo suurta hopeasilaista merenvahapiippua. Muista, vetelys, että se maksaa sata riksiä."

"Kyllä teen, patrooni!"

Karhu seisoi etukannella lähellä laitaa piippuja puhdistamassa, kun Moosep tuli takaapäin, pisti neulalla kovasti mekon läpi ja kysyi: "mitäs nyt teet, Metsäkarhu?"

"Puhdistelen patroonin piippuja."

"Annas kun minä autan!" sanoi Moosep, sieppasi suuren merenvahapiipun ja alkoi nakutella sitä laitaa vasten; niinkuin oli välistä nähnyt isänsä tekevän. Mutta pesä olikin löyhässä eikä siinä myöskään ollut mitään nauhaa. Siispä se putosi Ahvenanmereen, niin että jäljestä kuului vain "put puli."

Karhu seisoi hämmästyksissään, niinkuin olisi itse pudonnut mereen.
Mutta Moosep oli kekseliäs ja sanoi: "Miksi sä sysäsit minua?"

"Sysäsinkö minä sinua?" kysyi Karhu kummastuen.

"Sysäsit kyllä", vastasi Moosep. Ja samassa nähdessään isänsä suuren nenän lähestyvän huusi Moosep, ollen kohti kurkkua itkevinään: "miksi sysäsit minua, niin että isän paras piippu putosi mereen?"

Patrooni Kultanen oli sellainen mies, että kun hän pahastui, niin hän menetti kaiken malttinsa. "Vai niin!" sanoi hän, "eikö se riittänyt, kun isäsi poltti paraan laivani; nyt sinä vielä heität paraan piippuni mereen! Perimies! Laske alas pikku vene, heitä Metsäkarhu siihen ja matkustelkoon hän omin neuvoin."

Perimies hyvin hämmästyi, mutta ei uskaltanut sanoa vastaan. Muutamassa minuutissa oli vene laskettuna alas ja Karhu veneessä ja tuskin ehti perimies heittää hänelle enää leipäkannikkaa. "Souda nyt etsimään minun piippuani!" huusi patrooni Kultanen hänelle jäähyväsiksi peräkannelta.

Apollo-laiva kulki hyvää vauhtia myötätuulessa, ja kohta jäi pikku vene kauas jäljelle. Karhu oli niin kummastuksissaan, että hän alkoi miettiä, oliko hän todellakin sysännyt velipuoltansa. Rehellinen poika ei voi edes käsittääkään, miten toinen poika voi valhetella. Mutta kun Apollo-laiva purjehti yhä etemmäksi hänestä, niin että se viimein näkyi ainoastaan valkoisena pilkkuna kaukana taivaanrannalla, silloin huomasi Karhu kauhukseen olevansa yksin pienessä veneessä keskellä aukeaa merta. Suuret kalat pulikoivat hänen ympärillänsä, delfiinit ruiskuttivat vettä ylös ilmaan, hylkeet pistelivät mustanruskeita koiranpäitään ylös vedestä. Ei kukaan heistä voinut auttaa häntä. Tuuli kiihtyi, meren pinta alkoi peittyä valkoiseen vaahtoon, ilta tuli ja pimeni, ja Metsäkarhu ajeli veneessään kohti yötä ja kuolemaa.

Niin, kukapa koko avarassa maailmassa nyt huoli sellaisesta hyljätystä raukasta, kuin Metsäkarhu oli? Ei kukaan häntä tiedustellut; hän oli vaipuva mereen, aallot olivat tasoittavat hänen päänsä päälle eikä huomeisaamuna ollut enää näkyvä edes pientä ilmarakkoakaan hänestä sinertävän meren pinnalla, laivat olivat purjehtivat hänen ylitsensä ja merimiehet laulavat iloisia laulujaan aivan kuin ennen.

Yksi oli häntä kuitenkin kaipaava, hänen äitinsä. Ajatellessaan häntä alkoi Karhu itkeä. Mutta kun oli itkenyt hetkisen, tuli hänelle nälkä, ja hän alkoi pureksia kovaa leipää. Siitä hän vahvistui ja tuli iloisemmaksi. Onhan Jumalalla aina jäljellä jokin virvoitus niille, jotka ovat hyljättyinä täällä maan päällä.

Karhu ei tiennyt, mistä hänen mielensä niin yht'äkkiään tuli iloiseksi.
Hän muisti äitinsä kehoituksen kaikessa hädässä ja vaarassa luottamaan
Jumalaan. "Jospa koettaisin rukoilla", ajatteli hän.

Se ei alussa oikein onnistunut. Aallot vyöryivät nyt korkeina, vene keikkui kuin lastu, nousi kuin vuoren harjalle ja paiskautui jälleen alas kuin syvään laaksoon. Nyt ei ollut helppo saada ainoatakaan ajatusta pysymään eheänä. Karhu luki ulkoa kaikki rukoukset, kuin oli äitiltään oppinut; se tosin oli vain läksylukua, sanoja, joissa ei ollut mitään ajatusta, mutta kohtapa hän alkoi itsekin rukoilla.

"Rakas Herra Jumala", sanoi hän, "minä olen vain pienoinen poika raukka, minun käteni on heikko, enkä minä voi mitään mahtavalle merelle. Mutta sinä, Herra Jumala, olet suuri ja väkevä. Sinä olet paljon mahtavampi kuin meren aallot, myrsky tottelee sinun käskyjäsi, yö ja kuolema eivät voi tehdä minulle mitään pahaa, jos sinä vain kiellät heitä. Minä luotan sinuun, Jumalani. Sinä olet aina ollut hyvä minua kohtaan, etkä sinä minua suinkaan hylkää. Niinpä suojele minua nyt pimeällä merellä; lähetä enkelisi astumaan suurille vesille ja kieltämään aaltoja tekemästä minulle mitään pahaa. Minä tahdon olla sinun lapsesi, Jumalani, ja nukkua sinun sylissäsi. Kiitos, kiitos! Hyvää yötä, rakas Jumala! Hyvää yötä, synkkä meri ja kirkkaat taivaan tähdet! Hyvää yötä, äiti!"

Ja pikku Metsäkarhu nukkui suloiseen uneen veneen pohjalle keskelle aukeaa merta.

Nyt oli pimeä eikä kukaan voinut nähdä, että merenpinnan etäisimmästä reunasta kohosi pehmoinen vaaleanvehreä ranta ylös kuohuvista aalloista. Siinä oli Höyhensaaret. Siellä istui ruohokossa, joka oli pehmoinen kuin sametti, vanha Nukku-Matti, ruotsalaisten John Blund ja tanskalaisten Ole Luköje. Hän tirkisteli pitkin meren autiota pintaa ja huomasi pikku veneen, jossa Metsäkarhu ajelehti aaltojen leikkikaluna. Hän viskasi ulos nuoransa, niin hienot kuin hämähäkin langat, veti veneen Höyhensaariin ja kantoi Karhun hopeasta hohtaviin saleihinsa ruusuvuoteelle. Siellä oli heti saapuvilla tuhat unta kirjavissa perhonpuvuissa, ja he keveästi liihoitellen yli vesien toivat Karhun luo hänen rakkaan äitinsä. Hän tunsi päänsä päällä äitin pehmoisen käden ja otsallaan hänen suutelonsa; hän kuuli korvaansa äitin rakkaan äänen kuiskaavan: "ole rohkea, poikani ole aina totinen, ole kärsivällinen ja nöyrä; Jumala sinua suojelee. Metsäkarhusta on vielä tuleva kerran aika mies."

Vanha Nukku-Matti seisoi ääneti ja liikahtamatta pojan vieressä. Ainoastaan yksi uni surisi kuin mehiläinen, kauan huutaen pojan korvaan: "kolme kappaletta, kolme kappaletta!" "Ole vaiti", sanoi Karhu unelle, "mitä minä teen sinun kolmella kappaleellasi? Mitäs unista!"

Yö kului, aamu valkeni. Karhusta tuntui, kuin katto kohoaisi hänen päältänsä, niin että kirkas taivas alkoi näkyä; seinät siirtyivät ulommaksi ja muuttuivat läpinäkyväksi ilmaksi; lattia alkoi kiikkua ja muuttui kohisevaksi mereksi. Silloin kalpenivat kaikki Höyhensaarten luolan timantit, keveä, vaaleanpunainen harso levisi kaikkien esineiden päälle, ja hiljainen soitto, joka oli koko yön suhissut luolassa, haihtui yksitoikkoiseen meren aaltojen pauhuun.

Karhu tunsi kylmää päänsä päällä, avasi silmänsä ja katseli kummastellen ympärilleen. Hänen yllänsä oli taivas, allansa sinertävä meri ja ympärillänsä viileä aamuilma. Karhu makasi veneensä pohjalla, ja tuuli oli vienyt lakin hänen päästänsä mereen. "Minä olen nähnyt unta", ajatteli hän, "ja Jumala on minua suojellut. Kiitos, rakas Jumala!"

Sitte hän nousi istumaan ja rupesi syömään leipäänsä, paljoapa sitä ei enää jäljellä ollutkaan. Häntä janotti; vesi oli suolaista eikä maistunut hyvälle, mutta ei Itämeren vesi sentään ole niin suolaista, ett'ei sitä hätätilassa voisi juoda.

Suureksi kummastuksekseen näki Karhu suuren laivan mastoitta kuljeksivan tuul'ajolla aivan lähellä hänen venettänsä. Oli ollut myrsky-yö, meri vieläkin aaltoili korkeina vyöryinä, mutta pahin myrsky oli jo ohitse. Karhu tarttui airoihin ja sousi laivan luo.

Niin, se oli suuri, lastattu laiva, joka oli ruvennut vuotamaan ja josta oli mastot hakattu poikki, ett'ei se kaatuisi. Se tuskin enää pysyi veden päällä, niin täynnä vettä se oli ja merimiehetkin olivat siitä jo poistuneet. Karhu huusi "hoi!" alhaalta laivan vierestä, mutta kun mitään vastausta ei kuulunut, kiipesi hän rohkeasti ylös laivan kannelle.

Siellä oli köysiä, tavaroita, työkaluja ja kaikenlaisia jäännöksiä sekaisin, aivan mullin mallin. Lastiruumassa näkyi paljo kalliita kauppatavaroita, mutta ei missään ainoatakaan elävää olentoa. Karhua alkoi kammottaa ja hän aikoi jo laskeutua takaisin veneesensä, kun surkea määkiminen kaikui laivan keulasta hänen korviinsa.

Siellä oli vuohi kytkettynä aitaukseen kannelle. Karhu päästi sen irti, otti leipäkakun veden päältä, ja yritti taas laskeutumaan veneesensä. Hän kaaloi vedessä kajuutan oven ohitse. Siinä uiskenteli kaikenlaisia kapineita, ja samassa hänelle johtui mieleen tuo itsepäinen uni. "No, olkoon menneeksi kolme kappaletta, koska minulla jo on kaksi!" ajatteli Karhu, sieppasi pienen mahonkiarkkusen, joka kellui aivan portaiden edessä, ja kiiruhti vuohen, leivän ja arkkusen kanssa veneesensä. Jopa olikin aika. Hän ei vielä ehtinyt monenkaan sylen päähän laivasta, kun kuuli omituisen kohinan; mereen syntyi pyörivä kuoppa, suuri laiva painui, ja kohta tasoittuivat aallot jälleen, niinkuin ei koskaan laivaa olisi siinä ollutkaan olemassa.

Kaksi päivää ja kaksi yötä ajelehti Karhu veneessään merellä. Hän antoi leivästään osan vuohelle, ja vuohi antoi hänelle maitoa. Kolmannen päivän aamuna näkyi laiva. Se lähestyi, se huomasi pojan mekon, jonka hän oli sitonut airoon hätälipuksi, otti hänet veneestä laivaan ja vei Tukholmaan.

"No, poikanen, kenenkä luo minä nyt sinut vien täällä kaupungissa?" kysyi kapteeni.

"En minä tunne ketään Tukholmassa", vastasi Karhu. "Antakaa minun jäädä laivaan kajuutanvahdiksi ja oppia palvelusta. Minä tahtoisin mielelläni tulla kunnon merimieheksi, niinkuin isänikin oli."

"Vai niin!" vastasi kapteeni. "No, käypihän tuo päinsä. Entinen vahtini juuri eroaakin palveluksesta, hänelle on tullut ikävä äitinsä piparkakkuja. Jää sinä tänne, niin minä myön vuohesi, että saat sillä rahalla ostaa itsellesi paremmat vaatteet. Sinun entinen isäntäsi ei liene ollut sinulle kovinkaan antelias."

"Antoi hän minulle ruokaa", vastasi poika.

"Niin kai, ja sanoi sinua Metsäkarhuksi, se kyllä näkyy vaatteistasi.
Mutta nyt pitää Metsäkarhusta tuleman aika mies."

Karhun sydän sykähti ilosta. Nuo samat sanat hän nyt kuuli jo kolmannen kerran.

Seuraavana päivänä Karhu läksi astuskelemaan suurta Tukholmaa, ostaakseen vaatteita. Eräässä kadun kulmassa seisoi suuri ihmisjoukko lukien nurkkaan naulattua suurta paperia. Karhu seisattui, hän niinkuin muutkin, ja kysyi, mitä siinä oli. "Ohoh", vastasi eräs leveähartiainen raudankantaja, kädet housuntaskuissa, "kaikki tuhkimukset ne ovatkin olevinaan uteliaat! Ei se sinuun koske. Eräs ylhäinen herra lupaa tuhat riksiä palkinnoksi sille, joka hänelle toimittaa pienen mahonkiarkkusen takaisin Ahvenanmerestä. Mene sinä vain kotiisi lukemaan katkismusta!"

Karhulle johtui mieleen pikku mahonkiarkkunen, jonka hän oli pelastanut uppoavasta laivasta. Kolme kappalettahan unikin oli hänelle huutanut.

Täyttä laukkaa juoksi Karhu takaisin laivaan. Pikku arkku oli siellä lastujen ja kenkärajain seassa sängyn alla etukojussa. Kyllähän arvaat, ett'ei Karhu suinkaan vitkastellut kaupunkiin takaisinkaan juostessaan, arkkunen rikkinäisen mekon alla. Hän pyrki ylhäisen herran luo, mutta palvelijat, ainakin puoli tusinaa, jo rapuilta käännyttivät ylenkatseellisesti hänet takaisin. "Etkö joudu tiehesi, repalehtija!" toruivat he. "Ei meillä ole äyriäkään antaa kerjäläisille."

"Saammepahan nähdä", vastasi Karhu, arkkuansa näyttäen.

"Mikä se on?" riemuitsivat palvelijat, arkkua tavoittaen. "Annas se meille, niin saat huomenna maksun."

"Ei, kas niin tyhmä minä en ole", sanoi Karhu, pitäen kiinni arkustaan. Mutta pisin ja väkevin palvelija otti häntä kauluksesta, sanoen: "veitikka, tunnusta, että olet varastanut sen!"

"Sen valehtelet, vaikka oletkin noin pitkä", vastasi Karhu, ponnistellen kaikin voimin vastaan. Siitä syntyi aika hälinä ja melu; herra, yllänsä korea yönuttu, avasi oven ja kysyi metelin syytä.

"Teidän armonne", huusivat palvelijat, "tässä on poika, joka on varastanut pienen arkkusen."

"En minä ole koskaan varastanut", vastusti Karhu.

"Tuleppas sisään arkkuinesi!" käski ankara herra.

Karhu astui rohkeasti sisään; hänellähän oli hyvä omatunto. Tuskin ehti ylhäinen herra huomata arkkusen, kun hän jo tempasi sen pojan käsistä.

"Minun arkkuni ja aarteeni!" riemuitsi hän, painalsi salavieteriä ja kansi lensi auki. Karhu odotteli näkevänsä siinä ainakin kalliita helmiä, ell'ei muuta vieläkin parempaa, mutta arkussa oli ainoastaan muutamia kellastuneita paperipalasia. "No, tuo nyt ei ainakaan kannattanut luvata niin suurta summaa", ajatteli Karhu.

Mutta ylhäinen herra sanoi hänelle: "rakas poika, sinä olet pelastanut minun kunniani ja omaisuuteni. Minun syytetään ottaneen kruunun rahoja, ja nämä paperit todistavat minun viattomuuteni. Kerroppas nyt, miten löysit tämän arkkusen!"

Karhu kertoi seikkailunsa, mutta ei maininnut sanaakaan, miten huonosti häntä isintimänsä oli kohdellut.

"Kyllä sinusta näen, että olet rehellinen poika", sanoi yönuttuinen herra. "Suostutko siihen, että panen sinun puolestasi tuhat riksiä pankkiin ja annan siitä sinulle kirjallisen kuitin?"

No, Karhu tietysti siihen suostui; mitäpä hän olisi tehnytkään niin paljolla rahalla? Hän kiitti ylhäistä herraa, palasi kapteeninsa luo ja kertoi hänelle tämän uuden onnensa. Kapteeni hymyili ja sanoi: "no, Metsäkarhu, nyt olet rikas, eikä sinun enää tarvitse kärsiä merielämän vaivoja. Nyt voit olla laiska ja syödä paljasta torttua monta vuotta."

"Ei toki, niin tyhmä en ole", vastasi Karhu. "Nyt minä teen työtä ja opin meripalveluksen. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua pääsen vähän ylempään arvoon ja sitte perimieheksi…"

"Ja sittekö kapteeniksi?"

"Niin, sitte kapteeniksi", virkkoi Karhu, punastuen itsekin noin suurta kunnianhimoansa. "Minä käytän rahani oppiakseni purjehdustaitoa, ja kun saan oman laivan, lähden Raumaan äitiäni hakemaan."

"Se on oikein, Metsäkarhu!" kehoitti kapteeni. "Pidä vain perää sitä ilmaa kohti, niin Jumala kyllä auttaa sinua!"

Karhu seurasi päätöstänsä kuin mies. Kaksi vuotta oli hän kajuutanvahtina, kasvoi yhä vahvemmaksi, alkoi astua merimiesten tapaan hajasäärin, yleni sitte laivapojaksi, merimieheksi, alaperimieheksi. Hän purjehti ympäri maailman, kärsi vaivoja, mutta oli aina reipas ja iloinen. Kaksi talvea hän luki purjehdustiedettä, suure- ja maantiedettä, suoritti tutkinnot ja tuli kapteeniksi sekä sai kuljettaakseen eri laivan. Hän oli oikeudentuntoinen, taitava ja luotettava, ja kaikki menestyi hänelle hyvin. Muutaman vuoden kuluttua oli hänellä jo kaunis, aivan oma laivansa, nimeltä Emäkarhu.

Eräänä päivänä nousi Raumassa suuri hälinä. Kaupunkia kohti purjehti vieras laiva, jonka vertaista ei koskaan oltu ennen nähty. Kaikki mastot ja lokit oli silattu messingillä, niin että ne loistivat päiväpaisteessa kuin kulta. Perä oli kullattu, etukeulassa välkkyi hopeainen karhu ja "Emäkarhu" näkyi joka lipussa kirjoitettuna.

Koko kaupunki ihmetteli ja kaikki riensivät satamaan näkemään muhkeaa Emäkarhua; vanha patrooni Kultanen ja hänen poikansa Moosep tietysti eivät olleet vähimmin uteliaat. Patroonin puuhat olivat onnistuneet huonosti viime vuosina, niin että hänellä nyt oli jäljellä ainoastaan suuri nenänsä ja vanha Apollo. Moosep enimmäkseen vain makaili sohvalla lukien vanhoja sanomalehtiä. Mutta nyt päätti hänkin lähteä satamaan; isä ja poika soudattivat itsensä ulos Emäkarhu-laivan luo ja pyysivät kaikkein nöyrimmästi lupaa katsella tuota muhkeaa alusta tarkemmin.

"Olkaa hyvä ja nouskaa vain ylös!" vastasi kapteeni Karhu Metsäläinen, muuttaen äänensä niin vieraaksi kuin mahdollista eikä ollen tuntevinaan ilkeää isintimäänsä tai hänen viekasta poikaansa, vaikka hän tietysti heidät heti tunsi. He eivät aavistaneet eivätkä olisi mitenkään uskoneetkaan, että tämä nuori ja kaunis kapteeni oli heidän oma entinen Metsäkarhunsa. He luulivat häntä joksikin rikkaaksi englantilaiseksi, joka huviksensa purjehteli katselemassa vieraita maita.

Kapteeni näytteli heille kaikki laivan merkillisyydet ja pyysi heitä sitte laivaan oikein komeille päivällisille. Hän oli yksinkertainen ja vähään tyytyvä mies, mutta nyt oli hän hankkinut kaikenlaisia herkkuja ja hyviä viinejä kaikista maanosista. Vieraat eivät kyllästyneet ihmettelemään laivan komeutta ja hyviä päivällisiä; he olivat aivan haljeta kateudesta, ja se hyvin huvitti kapteeni Karhua.

Kun vieraat monilla imelänhappamilla sanoilla kiittelivät ja sanelivat jäähyväsiä, kysyi kapteeni ikäänkuin sattumalta, vieläkö rouva Kultanen eli.

"Kyllä hän vielä elää, raukka", vastasi Kultanen, "mutta hän ei käy enää missään, hän suree vain tyhmää poikaansa."

"Vai niin! Oliko hänellä poika?"

"Oli kyllä. Hyvin ilkeä ja tyhmä poika, joka hukkui Ahvenanmereen viisitoista vuotta sitte."

"Onkohan ihan varma, että hän hukkui?" kysyi Karhu.

"On, paha kyllä", huokasi Kultanen. "Hyökylaine tempasi hänet mukaansa, ja hän vaipui kuin kivi pohjaan."

"Mitäpäs hän sysäsi minua?" virkkoi Moosep.

"Minä olen kuullut sanottavan, että häntä syytettiin syyttömästi ja jätettiin pienessä veneessä aukealle merelle aivan avuttomaksi."

Moosepin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi; hän tiuskasi: "saihan hän yhden leipäkakun mukaansa!"

"Oletko vaiti?" kielteli isä.

Kapteeni Karhu katsoi heitä terävästi silmiin ja sanoi tavallisella äänellään: "Minä olen kuullut pojan elävän, ja hän aikoo saattaa isintimänsä edesvastaukseen. Koko laivaväki voi todistaa, että poika heitettiin yksin aavalle merelle."

Nyt Kultanen ja Moosep tulivat yhtä kalpeiksi, kuin ennen olivat punaiset, ja patroonin suuri nenä tuli sinertäväksi. He eivät tienneet parempaa neuvoa kuin yrittää kieltämään kaikki.

"Niinkö vainenkin?" sanoi kapteeni Karhu. "Minä olen lukenut toisesta, ennen muinoin eläneestä pikku pojasta; hänenkin nimensä oli Mooses, mutta ei Mooses Kultanen. Hänet pantiin pienessä korissa Niilijokeen, vaan hän kuitenkin sai elää, ja hänestä tuli aika mies. Ettekö te tiedä, että aallot tottelevat Jumalan tahtoa? Ei valehtelemisesta ole apua Jumalan edessä. Mitä te olette tehneet pikku Metsäkarhusta?"

Uh! — nyt loppui patrooni Kultasen ja hänen poikansa Moosepin rohkeus. He tunsivat Metsäkarhun ja omatunto alkoi soimata heitä; he laskeutuivat polvilleen pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ett'eivät enää koskaan niin tekisi.

Metsäkarhu, josta nyt oli tullut ankara kapteeni Karhu Metsäläinen, antoi heidän puhista hetkisen, mutta sanoi sitte kyynelsilmin: "Nouskaa ylös, isintimäni! Ja nouse sinäkin, Moosep! En minä ole tullut palkitsemaan kovalla sydämmellä Jumalan hyvyyttä minua kohtaan. Ei, en minä rupea teitä syyttämään, olkoon se kaikki unhotettu. Antakaa minulle vain takasin äitini, niin olemme taas hyvät ystävät."

Kas, ne olivat sanoja kuin raesade ja auringonpaiste yht'aikaa! Patrooni Kultanen tunsi kuin vuoren vierähtävän pois painamasta, ja hänen sinertävä nenänsä muuttui jälleen tummanpunaiseksi. Moosep oli itkevinään ja valehteli iloissaan, ett'ei hän koskaan ollut ketään maailmassa rakastanut enempää kuin Metsäkarhua. Kaikki läksivät nyt yhdessä yksikseen jätetyn rouva Kultas-raukan luo, eikä kukaan osaa kuvailla, miten se vanha rouva ihastui ja ilostui. Viisitoista vuotta oli hän surrut, luullen rakkaan pikku Metsäkarhunsa kuolleen, ja nyt hän seisoi tuossa pitkänä, reippaana ja ilmi elävänä merimiehenä. Nyt hänestä oli tullut aika mies, niinkuin äiti oli niin varmasti ennustanut hänen pienenä ollessaan.

Metsäkarhu nyt vasta tunsi itsensä onnelliseksi mieheksi, kun sai takaisin äitinsä. Hän osti heti hänelle ja itselleen kauniin kartanon; he muuttivat siihen ja elivät iloisina yhdessä kokonaisen vuoden, ja Emäkarhu oli satamassa ankkurissa. Mutta täll'aikaa tuli toinenkin kaunis emäkarhu taloon. Kapteeni Karhu rakastui köyhään ja ahkeraan raumalaistyttöön, joka osasi tehdä kaikkein kauneimpia pitsejä, ja se tyttö tuli hänen vaimoksensa. Elettyään sitte jonkun ajan onnellisena alkoi hän jälleen ikävöidä vesille, kun hänen äitinsäkään ei enää ollut yksin. Mutta eipä Karhu enää purjehtinut maailman ääriin asti, hän viihtyi paremmin kotona; hän läksi joka kevät toukokuussa ja palasi marraskuussa, tuoden kaikkein kauneimpia joululahjoja äitilleen, maalla elävälle emäkarhulleen ja pienille karhunpoikasilleen. Olipa hupaisempaa tanssia heidän kanssansa joulukuusen ympärillä kuin muinoin istua pienessä avoveneessä aavalla merellä.

Tämä oli kaikki, niinkuin olla pitikin. Mutta patrooni Kultanen ja hänen poikansa Moosep olisivat ennemmin suoneet Metsäkarhun yhä vielä istuvan veneessään eikä koskaan palanneen. He kadehtivat hänen onneansa ja miettivät yöt päivät, miten he pääsisivät yhtä rikkaiksi kuin Metsäkarhu. Hän oli kertonut heille seikkailunsa Nukku-Matin kanssa, maininnut haaksirikkoisen laivan ja mahonkiarkkusen sekä leikillä jutellut unenkin, joka oli huutanut hänelle: "kolme kappaletta! kolme kappaletta!" Sen kaiken sommitsivat patrooni Kultanen ja Moosep yhteen ja tulivat yhä enemmin vakuutetuiksi, että siinä täytyi olla taikoja seassa. Mutta voisimmehan mekin samalla tavalla tulla rikkaiksi, arvelivat he.

No, pitihän koettaa samaa keinoa. Vanha Apollo oli vielä satamassa ankkurissa, vaikka halkeilleena ja hataroituneena. Kultanen laitatti sen kantoon, lastasi sen täyteen tervaa ja turkiksia ja läksi poikinensa purjehtimaan Tukholmaan, toivoen matkalla löytävänsä Ahvenanmerestä mahonkiarkkusen.

Kaikki oli tehtävä samalla tavalla kuin ennen muinoin silloin, kuin Metsäkarhu jätettiin merelle. Patrooni Kultanen pudotti vanhan, kelvottoman merenvahapiipun mereen, oli olevinaan siitä hyvin suuttunut ja jätti Moosepin suuressa sluupissa tyynelle merenselälle. Sluuppiin oli tehty vuode kahdesta höyhenalusesta, silkkipeitteestä, hienoista lakanoista ja kolmesta tyynystä. Pantiinpa Moosepille evästäkin: neljä suurta vehnäleipää, voipytty, vasikkapaisti, kaksi juustokimpaletta, iso vati lättyjä, hillopurkki, koko kori olutta ja kuusi pulloa viiniä. Yllä oli Moosepilla sudennahkaturkki ja jalassa pitkävartiset saappaat, kun hän pitkänänsä vetelehti pehmeillä tyynyillä, sikaria poltellen.

Laiva purjehti pois, sluuppi jäi yksin, kaikki oli niin hiljaista. Moosep söi vahvan illallisen, joi olutta ja viiniä ja huomasi seikkailun oikein miellyttäväksi. Kun rupesi pimenemään, veti hän peitteen korvillensa ja nukkui sikeään uneen. Iltasiunauksen rukoileminen oli hänestä aivan tarpeetonta.

Yöksipä kasvoikin myrsky. Moosep makasi ja myrsky ajoi sluupin Ohdakesaarten rantaan. Siellä akka Painajainen istui karkealla kalliolla, saalista väijyskellen. Hän huomasi Moosepin, veti hänet sluuppinensa maalle, vei hänet ummehtuneesen luolaansa ja pani nokkosvuoteelle. Ne pistelivät ja polttivat koko hänen ruumistansa, lyijyä oli hänen silmäluomiensa, lyijyä sydämmensä päällä, ja akka puristeli hänet mustelmille, nipisteli häntä, tukisteli häntä ja nauroi niin ylellisesti, että hänen pukinnahkaturkkinsa selkämys halkesi pelkästä ilosta. Pidettyään sellaista peliänsä hetkikauden viskasi akka Moosepin jälleen sluuppiin ja sysäsi sen pois rannasta menemään menojansa.

Moosep heräsi siitä, että hän makasi vedessä, ja sluuppi heittelehti kuin pallo aaltojen välillä. Kauhistuen nousi hän ylös, mutta kaatua keikahti jälleen kumoon; hänen päätänsä pakotti ja ruumiinsa oli kuin nokkosilla kylvetetty. Kolme päivää hän ajelehti merellä, voimatta liikahtaa tai mitään syödä; vielä auringonpaistekin häntä vaivasi. Seikkailu alkoi jo tuntua ikävältä. Kolmantena päivänä asettui myrsky, ja nyt päätti Moosep syödä aika lailla. Voi, vehnäleivät ja juustot olivat lionneet vedessä aivan kelpaamattomiksi, voipytty oli vierähtänyt mereen ja lätyt joutuneet turskain ruoaksi. Onneksi oli vielä jäljellä vasikkapaisti, oluet ja viinit. Moosep söi ja tunsi mielensä rohkeammaksi. Kas vain, eikö tuossa todellakin ollut haaksirikkoinen laiva ilman mastoja kivisärkällä. Moosep sousi sinne: ei ketään ollut laivassa, kaikki hujan hajan, lastin palasia uiskenteli vedessä. Moosep olisi voinut pelastaa paljonkin tavaraa, mutta hän etsi vain kolmea kappaletta: vuohta, leipäkakkua ja mahonkiarkkua. Vuohta ei löytynyt, mutta sen sijaan laivakissa; ei myöskään näkynyt missään leipäkakkua, vaan sen sijaan hän otti tervapytyn. Jospa vain nyt olisi löytynyt mahonkiarkkunen kolmanneksi! Ja mikä onni! hän löysikin pyöreän rasian, ja ell'ei se ollut mahongista, niin olihan toki haavasta. Niiden kolmen kappaleen kanssa sousi hän tyytyväisenä pois laivan luota.

Tuli ilta. Moosep söi vasikkapaistia, joi olutta, nukkui ja ajelehti merellä. Tuli aamu. Moosep heräsi, tunsi nälkää ja yritti syömään, mutta kissa olikin yöllä syönyt kaiken vasikkapaistin, mitä jäljellä oli. Hän olisi mielellään heittänyt kissan mereen, mutta se raapi häneltä kasvot; "ei, kolme kappaletta, eläköön!" Kuudentena päivänä ei Moosepilla ollut merellä enää muuta kuin viiniä, raukalla! Hän joi, tuli päästään pyörälle ja olisi ehkä piankin pudonnut mereen, ell'ei juuri silloin olisi halkovene sattunut Ahvenanmaalta tullen purjehtimaan ohitse.

"Ota kiinni vaan ja toimita tuo juoppolalli tänne!" huusi perimies ainoalle venemiehelleen. Venemies teki työtä käskettyä ja veti Moosepin ylös. "Virkisteleppäs häntä vähän nuoranpäällä, niin hän tulee jälleen iloiseksi!" käski perimies.

Mooseppia siis virkisteltiin ja sitte vietiin hänet hyvästä maksusta Raumalle. Astuttuaan isänsä eteen löi Moosep nyrkkinsä pöytään ja kysyi, miksi hänet oli jätetty kuudeksi päiväksi merelle. "Voi, rakas poika", vastasi patrooni Kultanen, "jospa tietäisit, mitä on tapahtunut! Samana yönä, kuin sinut jätettiin sluuppiin, nousi hirveä myrsky; me hakkasimme mastot poikki, mutta tuuli ajoi laivan kalliolle, eikä kellään ollut aikaa ajatella sinua. Voi kaunista Apolloani! Voi tervatynnyrejäni ja kalliita turkiksiani! Ne maksoivat enemmän kuin ämpärillisen hopeaa ja kultaa. Voi! voi! sitä vahinkoa!" Ja patrooni Kultanen itki katkerasti, sillä ei mikään siihen mieheen koskenut niin kovasti kuin rahan menettäminen.

"Mutta kuinka sinun onnistui?" jatkoi hän nyyhkien. "Löysitkö arkkusen?"

"Löysinpä niinkin!" riemuitsi Moosep. "Tottahan tuota jotain piti saadakin. Minua on tukisteltu, raavittu, nipistelty, purtu, puristeltu, sysitty ja pieksetty, niin että tuskin enää koossa pysyn. Mutta mitäpä tuosta. Minä olen maannut suolavedessä, irvistellyt auringonpaahteessa, minua on varastettu, minä olen juonut viiniä ja saanut selkääni nuoranpäätä; mutta ei siitäkään lukua. Niin ja niin on tapahtunut. Nyt minä olen niin rikas, että Metsäkarhu on vain myyrä minun rinnallani."

"Rakas poika, olemmeko todellakin nyt niin rikkaat?" ihmetteli isä.

"Minä sanon, että minä olen rikas, eikä teillä ole sen kanssa mitään tekemistä", virkkoi Moosep äreästi.

"Mutta rakkahin poikani, minähän olen nyt köyhä. Emmekö elä yhdessä sinun rikkauksillasi kuin hyvät ystävät?"

"Emme toki, en anna kengänpaikkaakaan", vastasi Moosep.

"Voi Moosep, kun voitkin olla noin kiittämätön lempeätä isääsi kohtaan!
Missä sinun arkkusi on?"

"Tässä!" ja Moosep ylpeillen näytti rasiataan.

"Mitä hullua!" ärjäsi patrooni Kultanen. "Sekö rasia se on? No, mutta sinähän olet käynyt meidän omassa Apollossamme."

"Olenko minä käynyt Apollossa?"

"Oletpa niinkin. Kauniita aarteita! Mitäs luulet tuossa rasiassa olevan?"

Mooses arveli, ett'eihän Metsäkarhukaan ollut avannut arkkuansa ennenkuin Tukholmassa; sentähden ei hänkään ollut uskaltanut avata rasiaa ennenkuin Raumalla. Mutta mitäpä siinä olisi muuta voinut olla kuin kultahietaa ja timantteja?

"Vai kultahietaa! Voi sinä kovaonninen! Avaappas itse ja katso!"

Moosep avasi rasian vapisevin käsin. Ja mitä hän löysi siitä? Isänsä vanhan tekotukan, joka oli aiottu viedä Tukholmaan kammattavaksi.

Patrooni Kultanen ei voinut kaikessa murheessaankaan olla nauramatta. Se suututti Mooseppia, joka arveli jo saaneensa kylliksi kärsiä kaikenlaista kiusaa. "Kuuleppas, isä!" sanoi hän, "eikö Apollossa ollut lastina tervaa ja turkiksia?"

"Oli, paha kyllä, paha kyllä!" huokasi isä. "Ja nyt on kaikki meren pohjassa."

"Mutta minä pelastin edes vähän."

"Todellako? Pelastitko sinä?"

"Tämän tervapytyn."

"Oh, häpeä toki! Etkö pelastanut yhtään minun kalleista turkiksistani?"

"Tietysti minä niitäkin pelastin."

"Harmaitako?"

"Niin, harmaita se oli."

"No, sepä toki oli edes vähäinen lohdutus. Rakas poikani, missä se on?"

"Tässä se juoksentelee omilla jaloillaan", vastasi Moosep. Ja laivakissa köyristi selkäänsä ällistyvälle isännälleen.

"Häpeä, vekkuli!" ärjäsi patrooni Kultanen vihan vimmassa, sieppasi keppinsä ja tanssitteli sitä aika lailla Moosepin seljässä. Keppi tanssi ja kissa syljeksi ja Moosep Kultanen luuli taaskin olevansa Ohdakesaarilla. Mutta Metsäkarhu sitä ei kuullut; hän istui kaukana sieltä opetellen pikku karhusiansa kiipeämään hänen selkäänsä, joka muka oli suuren laivan masto.