OPPINUT POIKA.

"Äläpäs, kuinka tuo Hegesippus on viisas ja ymmärtäväinen!" — huudahti
Justiina mamseli, käsiään yhteen lyöden. "Hän se vasta tietää kaikki.
Kas, sepä on jotakin, kun on niin oppinut. Toisin on laita Knut paran,
joka ei mitään tiedä."

Hegesippuksella ei ollut aikaa vastata: hän tarkasteli sontiaisen takajalkaa suurennuslasilla. Hän oli kaksitoista-vuotias ja kävi korkeassa koulussa, sentähden tiesi hän kaikki; mutta Knut raukka oli nelitoista-vuotias ja kävi reaalikoulua, sentähden ei hän mitään tiennyt.

Justiina mamseli oli hyvänluontoinen taloudenhoitaja, joka ansaitsi 200 markkaa vuodessa paitsi ruokaa, huonetta ja rantikenkäparia toukokuun 1 päivänä ja pumpuliesiliinaa jouluna. Hegesippus oli hänen lempilapsensa ja Justiina oli aina siitä asti, kuin Hegesippus mekko yllä tepasteli, joka päivä kertonut hänelle, että hän oli muita lapsia viisaampi ja varsinkin paljon ymmärtäväisempi kuin Knut parka. Mitä joka päivä kuulee, sitä rupeaa viimein uskomaan, ja Hegesippus oli vakuutettu siitä, että hän oli oppinein koulupoika, kuin ikinä on kielioppiinsa koirankorvia taivutellut.

Nyt rypisti hän toisen silmänsä kiinni, pani hiuksensa pörrölleen ja sanoi: "Oletteko, Justiina, nähnyt minun munakokoelmaani?"

Justina oli nähnyt hänen munakokoelmansa seitsemänkymmentä seitsemän kertaa, mutta hän vastasi: "no, kaikkea hän ennättääkin, tuo rakas poika!"

"Justiina, tulkaa tänne, niin saatte nähdä!" sanoi Hegesippus, ja sitte hän näytti hänelle paperilaatikon, johon oli pantu pumpuliin suuria ja pieniä munia, kukin osastoonsa säännöllisillä päällekirjoituksilla varustettuina. Siellä oli kaikenlaisten lintujen munia, suuresta kotkasta aina pieneen lehtokerttuun: sinisiä, harmaita, valkoisia, ruskeita, kirjavia, variksen, harakan, kottaraisen, rastaan, keltasirkkusen, peipposen ja muiden, ja kaikki olivat ne onttoja kuoria, pieni reikä kummassakin päässä. Se oli aivan paarihuoneen näköinen, täynnä kuolleiden linnunpoikien kirstuja.

Kun nyt Justiina parhaallaan ihmetteli, tulla tyllerti siihen Lotta. Hän oli kymmenvuotias eikä käsittänyt vielä munakokoelman arvoa, vaan kysyi, mistä Sippus oli nuo kaikki saanut. Sippus vastasi alentuvasti, että hän oli saanut muutamia lahjaksi ja toiset oli hän ostanut muilta pojilta.

"Mutta eikö ole synti tehdä pahaa pikku lintusien pesille?" kysyi Lotta viattomasti.

Hegesippus niisti nenäänsä; hänellä oli melkein aina nuhaa, sillä hän käytti aina päällysnuttua ja kalosseja, ja sitä paitsi kuuluu nenässä puhuminen niin oppineelta. Hän ei viitsinyt vastata noin yksinkertaiseen kysymykseen. Mutta Lottapa ei säikähtynyt tuosta.

"Kyllä ymmärrän, että tuollaisesta oppii jotakin", sanoi hän. "Mutta onhan sinun kirjoissasi kuvattuna kaikki nämä munat. Opettelisitpas tuntemaan lintujen pesiä ja munia metsässä, niille pahaa tekemättä. Knut tuntee kaikki linnut viserryksistänsä."

"Knut on tuhma", sanoi Hegesippus ylenkatseellisesti.

"Mutta Knut suojelee pieniä lintuja ja ampuu haukat", vastasi Lotta säikähtymättä.

"Onko hän lukenut niiden siipisulkia?" kysyi Hegesippus ylpeästi. "Sanon sinulle, Lotta, että linnuilla on erilainen luuranko kuin nisäkkäillä, ja linnun luiden yleinen ominaisuus on niiden edellämainittu lujuus ja keveys; sitä paitsi on niillä kolmiosaiset raajat ja toisenlainen ruuansulatuskanava ja paljon erilaisempi pääkoppa ja ympyriäinen niskakyhmy ja joku määrä mielikuvitusvoimaa ja taito valmistaa suppilomaisia pesiä…"

"Eipä toki", sanoi Lotta, "kaikki linnunpesät, joita minä olen nähnyt, ovat olleet pyöreitä kuin nauriit."

"No, niin, suppilomaisia tai naurismaisia, sepä nyt on yhdentekevää. Petolinnuilla on ehkä nauriinmuotoisia pesiä, mutta löytyy varpuislintuja eli tiitisiä ja kiipeejöitä ja kanalintuja ja kurkia ja kahlaajia ja vesilintuja ja…"

"Ja kukko!" keskeytti Justiina mamseli, lempipoikansa äärettömään oppiin ihastuneena. "Rakas Lotta, ei löydy mitään, mitä ei Hegesippus tietäisi. Hän tietää kaikki."

"Hän kerää munia eikä ole koskaan nähnyt linnunpesää!" nauroi Lotta.

Hegesippus suuttui. "Linnunpesän löydän, koska vain tahdon", sanoi hän. "Minulla ei ole vielä tilhin eikä satakielen munia. Mutta minä etsin ne itse. Saat nähdä iltasella, kunhan tulen kotia."

"Mutta ethän sinä käy koskaan metsässä, katukäytävillä vaan kävelet, koska lääkäri on sinua kävelemään käskenyt", muistutti Lotta.

"Ei, Hegesippus poikaseni, älä mene metsään, voisit vilustua siellä", varoitti Justiina mamseli. "Muista, että siellä on käärmeitä."

"Käärmeet kuuluvat matelijoihin, niillä on pitkäveteinen ruumis ja ruuansulatus käy hitaasti", jatkoi Hegesippus suuressa viisaudessaan.

"Hän ei ole koskaan nähnyt elävää käärmettä!" nauroi taas Lotta.

Tämä suututti Hegesippusta. Hän otti yllensä paksun talvinutun ja kainaloonsa Lütkenin Zoologian, josta hänen viisautensa oli kotoisin. Sitä paitsi otti hän isänsä kepin, jolla saisi lyödä kuoliaaksi käärmeet, joilla on niin pitkä selkä ja huono ruuansulatus. Sitte läksi hän kaupungin ulkopuolelle etsimään satakielen munia, sillä hänellä sattui olemaan lupa tänä iltapäivänä.

"Odotas hiukkasen! Pane kiinni alimmainen nappi!" huusi Justiina mamseli hänelle.

Hegesippus oli jo etäällä. Hän käveli ylevänä kaupungin läpi, tullin sivu, sillan, tien ja ojan yli, ja siten hän tuli metsään. Siellä oli hankalampi kävellä: oli mättäitä, sieniä ja kiviä, katajapensaita ja hämähäkin verkkoja, muurahaispesiä ja itikoita. Hegesippus väsyi ja hänelle tuli kuuma. Hän istahti kivelle levähtämään. Hän ihmetteli, ett'ei sille kivelle ollut mikään satakieli eikä tilhi pesäänsä tehnyt.

Hänen tässä istuessaan suhisi ilmassa jotakin, suuri kyyhkyishaukka tavoitti oravaa lähimmästä puusta. Mutta haukan kynnet tarttuivat kuusen oksiin, orava hyppäsi, pudoten suoraan Hegesippuksen syliin, ja sitte se pelosta vavisten hiipi kiven taakse.

Suurempaa ja parempaa huvitusta ei löydy kuin elävän luonnon tarkasteleminen ja sen salaisuuksien tutkiminen. Se on kuitenkin tehtävä luonnossa eikä lörpöteltävä kirjoista, joita ei yhtään ymmärrä. Kirjat ovat tosin hyviä tien ohjaajia, mutta ne eivät kelpaa mihinkään, joll'ei niitä voi oikein käyttää. — Hegesippus oli nyt metsässä ensimmäistä kertaa. Sen sijaan, että olisi tarkastellut kasvia, eläimiä ja muurahaisten teitä ja opetellut tuntemaan lintuja niiden viserryksestä, tuli hän tänne täysin oppineena ja luuli tietävänsä kirjoista kaikki. Voi sinua, viisas Hegesippus!

Ei hän edes hämmästynytkään. Hän otti kirjansa esille ja etsi sieltä jotakin oravan näköistä eläintä; "Virtahepo on suuri, kömpelö, paksumahainen, lyhytkaulainen ja hyvin matalajalkainen eläin."… "Ahaa! Nelijalkainen eläin, joka syliini putosi, oli kömpelö ja lyhytkaulainen; se oli varmaankin virtahepo. Mikä lienee puussa oleva lintu! Pitääpä katsoa…"

"'Papukaijat tunnetaan nokastansa, joka on hyvin lyhyt, korkea ja paksu.'… Todellakin. Se on papukaija. Mutta, jos se olisikin satakielinen?… Sillä on lyhyenlainen nokka luullakseni. 'Pieni hammas yläleuan sisäpuolella.'… No, se käy päinsä. Siis on lintu varmaankin satakielinen. Sepä nyt oli merkillistä. Se täytyy panna muistoon."

Hegesippus otti muistikirjansa — oppineet miehet eivät mene koskaan metsään ilman muistikirjaa — ja kirjoitti siihen suurilla kirjaimilla:

Toukokuun 1 päivänä. Oli Lotta taas tuhma. Menin metsään. Näin satakielen, joka tavoitti virtahepoa.

"Piste. Voi, kuinka on hauskaa tietää kaikki kirjoista."

"Ah", jatkoi Hegesippus, "kuinka metsä on tuhma ja kuinka minä olen viisas! Tuo suuri metsä ei tiedä, mitä minä tiedän. Tuolla suurella metsällä ei ole kirjoja: siellä ei ole ainoaakaan oksaa, ei ainoatakaan eläintä, joka tuntisi edes aakkoset; vielä vähemmin voivat ne tavata ja selvästi lukea sisästä. Metsä kasvaa ja kasvaa tietämättä, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Mutta minä tiedän paljon enemmän, minä tiedän kaikki. Jos on vielä jotakin, jota en tiedä, niin tiedän sen sitte, kuin tulen ylioppilaaksi. Sitte tiedän kaikki, mitä olemassa on ja ehkä vielä vähän enemmän, ja kun tulen maisteriksi, tiedän kaikki, mitä ei ole olemassa ja ehkä vielä vähän enemmän. Kas niin on asia, metsä parka!"

Metsä parka ei vastannut mitään. Hän kuunteli vaan ihmetellen tuota käsittämätöntä oppia. Hän seisoi siellä niin hiljaisena ja vakavana, kuin olisi hänkin tahtonut tuosta suuresta viisaudesta jotain oppia. Ehkä tahtoi mänty oppia, kuinka hänen tuli kasvaa; ehkä tahtoi tuomi oppia kukkimaan, pilvi satamaan, puro tasaisesti pikkukivien yli hyppimään ja satakieli tahtoi kenties oppia virtahepoa tavoittamaan.

"Ei, nyt tahdon etsiä linnunpesän", sanoi Hegesippus ja alkoi kulkea eteenpäin. Kun hän oli kulkenut hetkisen, tuli hän niitylle, jossa oli lato. Ladon oven yläpuolella lähellä kattoa riippui jotakin, joka varmaankin mahtoi olla linnunpesä, sillä se oli harmaan paperin näköistä ja melkein suppilomainen. "Enkös jo sanonut, että kaikki linnunpesät ovat suppilomaisia?" arveli Hegesippus. "Ajatteles, jos tuo olisikin satakielen pesä!"

Ja hän alkoi isänsä kepillä harmaata tötteröä kaivella.

Tuskin oli hän saanut harmaasen paperiin reiän, kun sieltä ryömi jotakin ulos: ensin yksi, ja sitte taas yksi, ja sitte kymmenen ja kaksikymmentä, ja niin, kenties satoja. Mutta ne eivät suinkaan olleet satakielisiä, ne olivat mehiläisiä, ja kohta tunsi Hegesippus pistävän käteensä, poskeensa, nenäänsä… hänen ympärillään oli koko ärtynyt mehiläisparvi. Viisaan miehen oli nyt paha olla, hän alkoi juosta kaikin voimin ja hosui ympärilleen isänsä kepillä. Mutta mehiläisparvi lensi yhä kiivaammin, seuraten häntä niin hirveästi, ett'ei hän kuullut eikä nähnyt. Hän juoksi juoksemistaan, ja yht'äkkiä oli hän suuressa, liejuisessa vesiojassa.

Hyvä oli, ett'eivät mehiläiset osanneet uida. Kun he näkivät vihollisensa ojassa, alkoivat he vihdoinkin suristen liidellä takaisin rikkinäistä pesäänsä paikkailemaan, ja jos poika olisi ymmärtänyt heidän puheensa, olisi hän kuullut heidän sanovan toisilleen: "siinä on rangaistus; kyllä hän toiste jättää pesämme häiritsemättä."

Märkänä ja turvonneena ryömi Hegesippus ojasta. Nyt ei hänellä ollut vähääkään halua linnunpesän etsimiseen. Kotiin tallusteleminen oli nyt viisainta, mitä hän tehdä voi. Mutta asia oli huokeampi sanoa kuin tehdä. Hän oli metsässä ensimmäisen kerran elämässään, ja hänellä ei ollut vähääkään aavistusta siitä, mitä teitä hän oli kulkenut. Kuitenkin kävellä rehki hän oman nenänsä mukaan, ja nenä on huono tienosoittaja, sillä kääntyipä minne hyvänsä, niin on nenä aina eteenpäin osoittamassa. Eteenpäin kulki Hegesippus, ja nenä kulki edellä, mutta kuitenkin eksyi hän ja tuli yhä etäämmälle suuressa metsässä. Puiden varjot venyivät pitemmiksi männiköllä, aurinko laskeutui kuusen latvojen taakse, hyttyset tulivat yhä kärtyisemmiksi, lintujen laulu hiljeni puissa, ainoastaan punatulkku ja talitiainen visertelivät surullisia säveliään, ja ruisrääkkä pellon ojassa käheästi äänteli. Kaikeksi onneksi ei toki tullut pimeätä, sillä nyt oli kesäsydän. Hegesippus oli väsynyt, nälkäinen ja märkä, mutta kuitenkin kapuili hän eteenpäin mättäiden ja kivien yli, ja kun hän täten oli monta tuntia harhaillut, tuli hän juuri samalle ojalle, josta oli matkansa alottanut.

Silloin loppui häneltä rohkeus; hän istahti ja rupesi itkemään.
Hetkisen itkettyään nukkui hän väsyneenä ojan reunalle.

Nyt lienee Hegesippus varmaankin uneksinut, sillä kuinka muutoin tällaista olisi voinut tapahtua niin oppineelle pojalle? Hänestä oli kuin pieni orava, jota hän oli luullut virtahevoseksi, olisi tullut hänen luoksensa ja kysynyt: "miksi itket?" — "Oi", sanoi poika, "pitäneehän itkeäni, sillä en löydä tietä kotiin tästä suuresta metsästä."

"Mutta sinähän tiedät kaikki", sanoi orava, joka oli virtahepo.

"Enhän minä nyt kaikkea tiedä, mutta melkein kaikki!" huokasi poika.

"Hyvästi, poika", sanoi orava. Kului hetkinen, — kuului suhinaa ilmassa, ja kanahaukka, joka oli satakielinen, kysyi: "miksi itket?" "Enkö itkisi", sanoi Hegesippus, "kun en tiedä, miten voisin osata kotiin metsän läpi?"

"Mutta sinähän tiedät melkein kaikki!" sanoi kanahaukka, joka oli satakielinen.

"Niin", sanoi poika, "enhän minä juuri kaikkia tiedä, mutta tiedänhän kuitenkin koko joukon."

"Hyvästi vaan", sanoi kanahaukka.

Nyt tuli mehiläisparvi ja kysyi samaten: "miksi itket?"

"Enkö nyt itkisi sellaisen ja sellaisen asian tähden?" sanoi Hegesippus niinkuin ennenkin.

"Mutta tiedäthän sinä koko joukon", surisi mehiläisparvi.

"Enhän minä juuri kovin paljoa tiedä, mutta tietänenhän kuitenkin vähäsen."

"Hyvästi", sanoivat mehiläiset.

Taas oli poika aivan yksin. Mutta silloinpa tulikin koko suuri metsä hänen luoksensa: korkeat kuuset, solakat koivut, matalat pajapensaat, pienet pihlajantaimet, puolukankukat, kanervat, harakanvarpaat ja kaikki kysyivät ystävällisesti: "miksi itket?"

"Enkö itkisi? Niin ja niin on asia laita", selitti Hegesippus.

"Mutta tiedäthän sinä kuitenkin vähäsen", sanoi koko metsä.

"Kyllä", sanoi poika, "mutta en tiedä kotitietä."

"Hyvästi", sanoi metsä.

"Ei, odotas hiukkasen", huoahti Hegesippus unissaan. "Olepas hyvä ja näytä minulle tie kaupunkiin! Päällystakkini, kalossini ja isäni keppi jäivät ojaan, minä kuolen vilusta."

"Mutta tiedäthän sinä kuitenkin vähäsen", toisti metsä.

"En, metsä rakas, minä vakuutan sinulle, ett'en tiedä en niin mitään", huokasi poika sydammen tuskassa.

"Todellakin, oletko niin äärettömän tietämätön?" kysyi metsä.

"Olen, mitä vaan tahdot, kunhan neuvot minua kotiin", sanoi poika.

"Ei, odotas", sanoi metsä, "pois kiertelemiset! Tunnusta rehellisesti, ett'et mitään tiedä luonnon todellisesta elämästä ja laadusta, vaikka lörpötteletkin kirjoista koko joukon ulkoläksyjä! Tunnusta tietäväsi vähemmän kuin muurahainen pesässään tahi pienin neulanen kuusen oksalla."

Hegesippus vetäsi niin pitkän huokauksen kuin seinähirren. Kyllähän se koskee, kun täytyy tunnustaa itsensä niin oppimattomaksi, juuri kuin on ollut niin äärettömän oppinut. "En tiedä mitään muuta kuin sitä, mitä on Lütkenin Zoologiassa", huudahti hän.

"Vai niin, tahdotko tinkiä?" keskeytti itsepäinen metsä. "Lausu totuus!
Huuda niin kovasti, että jokainen kuulee: Hegesippus on tuhma!"

Hiki kihosi pojan otsalta, vaikka hänellä siinä maatessansa olikin kylmä.

"Kyllähän se on totta, rakas metsä", sanoi hän, "olenhan minä vähän tuhma."

"Suora totuus! Hyvin tuhma!" sanoi metsä.

"No, koska sitä tahdot kaikin mokomin tietää, niin minä olen tuhma… oikein tuhma!…"

"Hegesippus on tuhma!" vastasi kaiku joka haaralta metsästä. Siellä syntyi verraton riemu. "Kuules, mitä poika sanoo?" sanoi harakanvarvas katajapensaalle. "Kuinka voi ihminen olla niin äärettömän tuhma, että itsekin sitä kertoo?" sanoi muurahainen männynkävylle. Kaiku istui vuoren reunalla kertoen joka sanan, kunnes jokainen oksa, joka mätäs ja joka linnunpesä kaikui samoja pilkallisia sanoja: "Hegesippus on tuhma… tuhma… tuhma… tuhma… tuhma… tuhma!"

"Mitä sipinää se on?" kuului ääni aidan takaa sanovan, ja siinä seisoi
Knut pyssy olalla. "Hegesippus!" huusi hän.

Hegesippus heräsi. "Sinäkö se olet, Knut?"

"No, sepäs nyt oli hauskaa, että viimeinkin sinut löysin. Justiina oli levoton, kun viivyit ja lähetti minut jo aikaisin jäljestä päivällisen sinua etsimään. Olen etsinyt sinua joka talosta, puistosta ja puutarhasta. En koskaan luullut sinua niin tuhmaksi, että näin pienessä metsässä eksyisit."

"Hiljaa, Knut, elä siitä enää virka: koko metsähän sen jo tietää!" huokasi Hegesippus. "Rakas Knut, auta minua nyt kotia, jalkani ovat jäykät, en voi kävellä."

"Vähätpä siitä, minulla on sääriä molempien tarpeeksi, kulku käypi kuin reipas tanssi. Kiipeä selkääni, mars! eteenpäin, pannukakku!"

"Mutta kaupunkiin on pitkä matka. Ethän sinä voi minua koko matkaa kantaa."

"Pitkäkö matka? Tulliportille on tuskin sataakaan askelta. Jos olisit noussut lähimmälle pikku kivelle, olisit nähnyt edessäsi koko kaupungin."

"Näyttääpä todellakin siltä, kuin olisin ollut hiukan tuhma", huokasi Hegesippus noustessaan veljensä selkään ja nähdessään kaupungin aivan lähellä pensaikon takana. "Mitä sinulla on jahtilaukussasi, Knut?"

"Siellä on petolintu. Vähän aikaa sitten ammuin sen."

"Ahaa, kyllähän sen tunnen. Lyhyenläntä nokka ja pieni hammas yläleuassa lähellä nokan kärkeä. Elä luule, Knut, ampuneesi papukaijaa; minä olen tuon otuksen tutkinut, se on satakielinen. Minä näin sen tavoittavan virtahepoa."

"Mitä sanot? Satakielinenkö? Oivallinen kanahaukkahan tämä on! Tallin oven päälle minä sen naulaan. Minä näin sen vainoavan pientä orava raukkaa. Se on ahnas rosvo, tuo tuossa; se elää enimmittäin pikku linnusta, vaikka kyllähän sille kelpaa kaikki, mitä sattuu saamaan: rotat, sammakot, jäniksenpojat, oravat…"

Nyt näki Hegesippus parhaaksi pitää viisautensa itsekseen. Mutta kun hän onnellisesti pääsi kotia veljensä hartioilla ja Justiina mamseli taas alkoi kiittää hänen ääretöntä oppiansa, kuiskasi Hegesippus hänelle korvaan: "älkää kertoko kenellekään siitä, että olen tuhma!"

"Kultamuruseni, mitäs puhut? Olisiko hän tuhma, joka tietää kaikki."

"Niin, katsokaas Justiina, sepä se juuri onkin tuhmaa!"