ROHKEUS VAARASSA,

Niin, rohkeutta vaarassa, rohkeutta vastoinkäymisissä, rohkeutta kiusauksissa, rohkeutta puolustamaan kanssaihmisten ja omaa henkeäsi ja menestystäsi, rohkeutta taistelemaan totuuden puolesta, rohkeutta puolustamaan turvattomia ja viattomia vainottuja, rohkeutta kaikkea pahaa ja vääryyttä vastaan, rohkeutta kaikkeen hyvään ja jaloon, mutta ei tyhmänrohkeaa ja hyödytöntä rohkeutta kestämään turhia vaaroja, ylvästymään muiden yli tai etsimään riitaa, että pääsisi joksikin mahtimieheksi. Pane tämä mieleesi!

Ehkäpä olet kuullut puhuttavan Östermyrasta, joka on kaukana Pohjanmaalla, juuri sillä kohdalla, jossa nyt Vaasan rautatie on piirtänyt Suomen kartalle uuden ajatusmerkki-viivan ja veturit kulkevat uuden ajan nopealla vauhdilla pitkin hedelmällisiä vainioita. Siellä on suuri ruutitehdas, joka kauan olikin ainoa laatuaan koko maassamme ja tuotti kaikille metsästäjille, vuorenmurtajille ja suomalaisille sotamiehille kaiken ruudin, kuin he tarvitsivat. Ja tiedäthän sinä, että ruuti, jota tehdään hiilestä, tulikivestä ja salpietarista, on hyvin vaarallinen tavara, joka helposti voi saada aikaan hyvin suuria onnettomuuksia, jos se syttyy tuleen, milloin ei tiedetä olla varoillaan. Sentähden täytyy ruutitehtaissa työskennellä hyvin varovasti. Siellä ei kukaan saa polttaa tupakkaa eikä sytyttää tulta edes turvallisimpaankaan lyhtyyn; ei kukaan saa pitää taskussaan helposti syttyviä aineita eipä edes rautanaulojakaan saapastensa kantapäissä, kun rauta voisi sattua kolahtamaan kiveen ja siitä syntyä kipinä. Kaikkein vaarallisin paikka on kuivaushuone, johon äsken valmiiksi saatu, vielä kostea ruuti levitetään kuivamaan ja johon hienoa mustaa ruudintomua on asettunut kattoon ja seinille. Se tomu on niin tulenarkaa ja täyttää ilmankin niin kokonaan, että melkeinpä pelottaa siellä tulen ajatteleminenkin, eikä sinne saa kukaan mennä kovat kengät jalassa, vaan paljain jaloin tai sukkasillaan tai pehmeissä tohveleissa.

Suuren tulenvaaran tähden ovatkin kaikki ruudintekohuoneet rakennetut syrjään herrasväen kartanosta ja työväen asunnoista. Eihän koskaan voida olla niin varovaiset, ett'ei joku onnettomuus mahdollisesti saattaisi tapahtua. Ja samasta syystä ovat ruutitehtaat tehdyt vain hienoista puista, että vahinko olisi niin pieni kuin mahdollista, jos ne lentäisivät ilmaan. Niin, sinä varmaankin ajattelet: "siellä minä en tahtoisi asua!" Mutta tottumus tekee, että ne, jotka siellä asuvat, eivät ajattelekaan vaaraa, vaan luottavat, että ankara työnjohtaja yöt päivät vartioipi tehdasta, niin ett'ei mikään varomattomuus voi saattaa kaikkien turvallisuutta vaaraan.

Hyvin harvoin sitä on tapahtunutkin, mutta joskus on kuitenkin yksi tai useampia ruutihuoneita lentänyt ilmaan. Ja kerran kuuluu se tapahtuneen syystä, jota ei ole helppo estää, siitä näet, että ukontuli iski ruutihuoneesen. Onhan sellaisia onnettomuuksia koetettu estää ukkosensyöteillä, jotka ovat kosteasta maasta aina ylemmäksi kattoa ja savupiippuja ulottuvat metallijohdot, yläpäässä terävä kärki; mutta eivätpä nekään aina auta.

Kyytirättäri Fredrik Salmenin luona Östermyrassa palveli tallirenkinä nuori poika Jaakko Virtala. Siihen aikaan oli tapana, että nuoret rengit kävelivät sunnuntaiöinä seikkailuretkillä, välistä ottivat luvatta hevosia haoista ja ratsastivat ne turmiolle, välistä remusivat kapakoissa ja milloin taas tappelivat naapurikylän renkien kanssa. — "Jaakko", sanoivat eräänä lauantai-iltana kumppanit Jukka ja Taavi, "lähdeppäs nyt meidän kanssamme ja opi mieheksi! Nyt on paraiksi kuutamaa, että löydämme hevoset haasta. Tänä yönä ratsastetaan, ja Ankkurin muori osaa kyllä torpassaan laittaa puolikuppisia kanelin ja inkiväärin kanssa. Ota piiska kanssasi, Jaakko, ja hyvä, jos pistät lyijymukuran varrenpäähän, sillä saattaapa sattua, että naapurikylän pojat odottelevat meitä kirkkomäessä."

"En minä tule mukaan", vastasi Jaakko puhdistellessaan hevostansa tallissa. Hän ei sinä yönä huolinutkaan viedä ruunaansa hakaan.

"Ohoh!" sanoivat kumppanit. "Miksi et tule?"

"Sentähden että se on väärin ja isäntä on siitä kieltänyt ja varoittanut."

"Kas vain tuota, vaikk'ei vielä ole päässyt lasten luvusta!" ivasivat
Jukka ja Taavi. "Tunnusta, raukka, että pelkäät saavasi selkään!"

"En minä ole pelkuri", sanoi Jaakko.

"Kyllä sinä pelkäät hienoa pintaasi. Jospa kerran maistaisit kanelin ja inkivääärin kanssa laitettuja puoliknppisia, niin saisit parempaa rohkeutta."

"Antakaa minun olla rauhassa!" virkkoi Jaakko äkeissään ja heristi kumppaneja ratsustimilla.

"Vielä vai, porsas! Tuosta pojasta ei suinkaan tule koskaan miestä tässä maailmassa; jänishousu hän on, ja viekastelija kettu hänestä tulee, jos saa elää."

Jaakko pääsi rauhaan, ja hänen urholliset ystävänsä läksivät yölliselle seikkailulleen. Tosin he sitte vähän pehmiteltyinä palasivat kotiin ja kuluttivat pyhäpäivänsä humalansa haihduttelemisella, mutta sen sijaan kehuivat he ylenmäärin miehuuttansa ja lupasivat kasvattaa Jaakkoa paremmin seuraavana lauantai-iltana hyvällä selkäsaunalla.

Sattuipa seuraavana maanantaina, 14 päivänä lokakuuta 1844, talvi tulemaan itämyrskynä. Tuuli ulvoi joka nurkassa ja pyöritteli savua ja kipunoita joka piipusta, sillä myrsky toi kylmää, niin että joka huonetta täytyi lämmittää. Työmiehet olivat tavallisessa työssään ruutitehtaalla, kun äkisti kuului hirvittävä huuto: "kuivatushuoneen katossa on tulta!"

Kuivatushuoneen! Kaikki tiesivät, mitä se merkitsi. Siinä oli paperikatto ja jostakin etäisestä piipusta tulleet kipunat olivat tarttuneet siihen.

Kaikki juoksivat pois tehtaasta niin loitos kuin pääsivät. Ei kukaan ajatellut muuta kuin itsensä pelastusta. Isäntä ja työnjohtaja eivät edes koettaneetkaan kehoittaa ketään sammuttamaan tulta; saattoihan kuivaushuone minä silmänräpäyksenä hyvänsä räjähtää ilmaan eivätkä he tahtoneet lähettää väkeänsä surman suuhun.

Silloin nähtiin jotakin outoa. Nuori poika, kädessä vesiämpäri, astui levollisesti ja vakavasti tikapuita myöten kuivaushuoneen katolle, ja jäljestä nousi vanhempi mies. He olivat Jaakko Virtala, joka oli kenenkään pyytämättä tehnyt rohkean päätöksen, ja hänen isäntänsä kyytirättäri, joka oli mieltynyt tähän rehelliseen poikaan ja tahtoi ennemmin kuolla hänen kanssansa kuin jättää häntä yksin vaaraan.

Katselijat matkan päässä seisoivat kauhusta kalpeina, tuskin uskaltaen hengittää. Mutta eipä sitä tuskaista odotusta kestänyt monta minuuttia; pian nähtiin pojan isäntineen yhtä levollisesti ja vakavasti laskeutuvan tikapuita alas. He olivat sammuttaneet katolta tulen juuri viime hetkenä, ennenkuin se ehti polttaa läpi paperin ja päästä hienoon ruudin tomuun.

Ihmisiä oli kokoutunut koko seudusta. Hurraa-huuto, kovempi kuin myrskyn pauhu kajahti yli syksyisten tasankojen, sänkivainioiden, nuorten ja vehreiden orasketojen, herrasväen kartanon ja kaikkein Östermyran tupien. Vielä ei kukaan uskaltanut lähestyä tuota vaarallista huonetta; saattoihan siinä vielä olla jäljellä joku tietämätön tulenkipuna. Mutta kun poika isäntineen palasi väkijoukkoon ja vakuutti tulen kokonaan sammuneen, silloin se toki täytyi uskoa ja silloin kaikki ylistivät heidän rohkeuttansa, kaikki tahtoivat pudistaa heidän kättänsä, tehtaan isäntä syleili heitä ja lupasi runsaasti palkita heidän suurenmoista urhotyötään. Sen hän kyllä tekikin; mutta eipä sellaisia töitä tehdä rahasta, eikä niitä voida palkita lahjoilla; niin tekee rehellinen, rohkea ja velvollisuutensa tunteva sydän, sentähden sen paraana palkintona onkin hyvä omatunto.

Rengit Jukka ja Taavi olivat ensimäisinä lähteneet juoksemaan pois tehtaalta, minkä suinkin kerkisivät, ja he olivat myöskin ehtineet loitoimmaksi vaarasta, vaan palasivat nyt hiukan häpeissään muuhun väkijoukkoon. "No, mikä konsti olikaan sammuttaa tuon vertaista tulta, kun oli millä sammuttaa", sanoivat he ylvästellen Jaakolle. "Kyllä mekin olisimme nousseet katolle, jos olisi ollut vettä käsillä."

"Niin, tietysti", vastasi Isokylän ukko, jonka hevoset he olivat viime kerralla ratsastaneet turmiolle. "Varmaankin te vettä etsimään juoksitte koko virstan päähän kuivaushuoneesta. Mitä teidän tarvitsi etsiä? Olisitte ratsastaneet varastetulla hevosella tikapuita myöten ylös ja sammuttaneet tulen puolikuppisilla!"

Nyt oli Jaakon vuoro nauraa kumppaneilleen. Hän kysyi hyvänluontoisesti, ensi lauvantai-iltanako vai milloin hänen piti saaman selkäänsä, kun oli pelkuri.

Se suututti Jukkaa ja Taavia. "Onpas tuo vielä olevinaan ylpeäkin", arvelivat he. "Eikä kuitenkaan ole muu kuin pojannulikka, joka hiipii äitinsä hameiden taa piiloon eikä uskalla edes kertaakaan juoda päätänsä täyteen. Jänishousu hän on ja viekastelijana kettuna hän pysyy niin kanan kuin elää."