KALAIN ELÄMÄ MERESSÄ.

Ah sinistä merta, aavaa merta, syvää merta, joka välkkyy auringon paisteessa! Eikö se ole kaunis? Eikö se ole salaperäinen? Kuinka usein olenkaan seisonut rannalla ja katsellut värepintaisten aaltojen juoksentelua peräkkäin kuin valkoiset lampaat kukkaniityllä, eivätkä ne kuitenkaan saa koskaan kiinni toinen toistansa! Ne tulevat etäiseltä rannalta; niillä ei ole kotia eikä isänmaata. Heillä ei ole rauhaa yöllä eikä päivällä, ne vain lakkaamatta vyöryelevät meren silopinnalla. Tuhat vuotta ovat ne kulkeneet tuota kulkuansa, ja aina ne laulavat samaa laulua.

Mutta millainenhan on elämä, joka elää ja liikkuu aaltojen alla? Me sitä emme näe emmekä kuule; me asumme toisessa maailmassa. Me hengitämme keveää ilmaa; me iloitsemme auringon kirkkaasta valosta, emmekä me osaa käsittää, millaista on elää tuolla alhaalla ilman ilmaa, aurinkoa ja ääntä pimeydessä ja hiljaisuudessa, ja kuitenkin olla onnellinen. Sini meri, avara meri, syvä meri, etköhän meille kerran kertoisi, millaista on sinun hiljaisessa povessasi?

Kyllä, vastaa meri, kyllä minä mielelläni kertoisin, mutta ethän sinä ymmärtäisi minua. Minä olen niin äärettömän suuri; kuohuttelenhan minä aaltojani yli koko avaran maapallon. Minä olen keisarikunta, jossa on monta suurta maakuntaa, ja kaikki ne ovat ihan erilaiset. Minä kierrän haaleana kylpyvetenä maan keskustaa ja minä värisen pakkasesta napaseutujen jäävuorissa. Monta, monta miljoonaa elukkaa elää minussa, suuresta valaskalasta aina niihin näkymättömiin pikku eläviin asti, joita asuu tuhansia yhdessä ainoassa vesipisarassa. Kaikilla niillä on oma erityinen elämänsä, ja jos minä kertoisin kaikki, ehtisit sinä tulla harmaapääksi vanhukseksi, ennenkuin minä kunnolla pääsisin alkuunkaan. Kuinka sinä voisit ymmärtää niin äärettömän suurta satua? Mene ennemmin jonkun pikku lapseni luo. Kysy Pähkinälahden kiiskiltä, miten kalat elävät, niin hän ehkä kertoo sinulle jotakin, jonka paremmin ymmärrät.

Kiitoksia, syvä meri; kyllä on niin, kuin sinä sanot. Minä kysyn halveksitulta pikku kiiskiltä. Hän tietää vain hyvin pienen osan sinun suuresta sadustasi, mutta hän kuitenkin tietää, mitä on meidän rannoillamme, ja senhän me ymmärrämme paraiten.

Kiiski sanoo: ei ole aina niin pimeä meressä, kuin te ihmiset luulette. Minä en ole asunut peninkulmain syvyisissä valtamerissä; siellä kyllä lienee pohjassa lakkaamaton yö. Mutta täällä meidän vesissämme erotamme selvästi yön päivästä. Me näemme päällämme pyöreän, tumman punaisen levyn, joka tanssii aalloilla. Se on taivaan aurinko; se paistaa veden läpi kaikkiin vesikasveihin, ja ne kurottelevat sitä kohti niinkuin lapsi käsiänsä äitilleen. Oletko milloinkaan soudellut peilityynessä rannassa ja katsellut veneestä alas läpinäkyvään veteen? Miten pehmeitä, hienolehtisiä kasveja siellä alhaalla! Ne ovat kuin korkeata metsää, vihreitä puistoja ja komeita puutarhoja. Me uimme kesällä meriauringon vaalean punaisessa valossa meriruoho-metsissämme, korkeain ja sammaleisten vuorten sekä syväin mutaisten laaksojen yli. Me emme niinkuin te pelkää putoavamme jyrkänteiltä emmekä loukkautuvamme kiviin. Niinkuin teidän lintunne lentävät korkealla pilvissä, niin mekin ihan vaivatta lennämme ylös veden pintaan ja siitä uteliaina katsoa tirkistelemme outoa maailmaa, joka liikkuu ilmassa meidän yllämme. Me näemme teidän venettenne ja laivainne kulkevan korkealla päämme päällitse, niinkuin te näette pilvien uivan ylitsenne ilmameressä. Välistä me näemme ihmisjalkoja pulikoimassa korkealla, sellaista te ette saa nähdä, sillä eipä kukaan poika eikä tyttö ui korkealla ilmassa. Muuten me mieluisimmin elämme meren pohjalla, sillä siellä meidän peltomme ja niittymme ovat. Me emme kynnä emmekä kylvä, eikä meidän kuitenkaan tarvitse koskaan olla huolissamme, mitä syömme tai juomme; sillä tiedämmehän hyvän Luojan pitävän huolta kaikesta, mitä tarvitsemme. Meillä ei ole tupaa, ei isää eikä äitiä, ei puolisoa eikä lapsia, ei sisaria eikä veljiä. Ystäviä meillä ainoastaan on tuhansittain ja heitä me seuraamme yli vuorten ja laaksojen.

Myöhään syksyllä, kun tulee pimeä ylämaailmassa, tulee vielä synkempi syvällä meressä. Silloin irtautuu vesiruoho juuriltaan ja ajautuu rantaan. Metsämme, puistomme ja kasvitarhamme häviävät kaikki. Vesi kylmenee, mutta siitä me vähän huolimme; emmehän me tarvitse turkkeja. Nyt on tähtein tuike ja kaunis, keltainen kuu ilomme ja huvimme, kun sen pitkä vapiseva hopearaita välkkyy kuin valopylväs meren päällä. Vielä me näemme heikon kajastuksen päivästä, mutta kun sitte eräänä aamuna etsimme aurinkoa, ei sitä enää löydykään. Ohut jää on peittänyt veden pinnan. Silloin se vielä on kirkas ja läpikuultava. Olemme saaneet lasikaton päällemme. Kalveassa jään läpi hohtavassa kajastuksessa näemme mustain varjojen kiitävän katolla ja kuulemme rapinaa ja helinää poikain luistimista, kun he iloissaan kiitelevät meidän ylitsemme ja leikkelevät raitoja jäähän.

Tätä kestää muutamia päiviä. Pakkanen kiihtyy, jää paksunee ja tulee sikäli yhä läpinäkymättömämmäksi, kunnes viimein sataa lunta. Silloin on pimeys täydellinen, on niin pimeä, ett'emme voi erottaa hietajyvää vuoresta. Tuo pitkä, pimeä yö kestää neljä kuukautta ihmisten laskun mukaan, välistä viisi. Me haparoiden liikumme, tunnustellen ympärillemme suulla ja evillä. Me etsimme syvimmät haudat ja sulloudumme likekkäin, ystävät ja viholliset kaikki sekaisin. On niin hiljaista kuin pimeässä haudassa. Salakka ja hauki oleskelevat vierekkäin. Välistä avaa salakka suunsa; hän on silloin löytänyt pikku madon, ja sepä se onkin hänen aamiaisensa, päivällisensä ja illallisensa. Välistä hauki avaa suunsa, ja salakka solahtaa melkein huomaamattansa hauin vatsaan.

Me tarvitsemme myöskin ilmaa. Vetten auki ollessa onkin niissä aina ilmarakkuloita, mutta jään alla sitä tavaraa on niukalti. Matalat järvet jäätyvät välistä ihan pohjaa myöten, ja silloin kuolevat kaikki kalat. Joskus taas ihmiset hakkaavat rannalle jäähän avannon. Iloissamme ja kummastellen päivän kajastavaa raitaa riennämme me sinne hengittämään. Ukko onkii avannosta. Me näemme lihavan onkimadon painuvan pohjaa kohti. Ah, mikä herkku! Kaikki kilvaten ja toisiaan sysien kiiruhtavat sitä tavoittamaan ja sieppaamaan herkullista saalista. Särki on sukkelin. Kateellisesti me katselemme, miten hän sieppaa madon aivan kumppaninsa suun edestä, mutta samassa näemme hänen kimmurtelevan ylös. Meistä on käsittämätöntä, miten hänelle on tullut sellainen halu tanssia pystysuoraan ylös; mutta me kalat olemme luonteeltamme levolliset emmekä juuri milloinkaan kummastu. Kun siis mato uudestaan vaipuu pohjaan päin, koetamme taas kilvan sitä siepata, ja sukkelimmalle tulee samanlainen halu tanssia ylös. Niin käy meille toiselle toisensa jälkeen. Viimein alkaa avannon laidalla istuvalta ukolta palella sormia, ja hänen paistaessaan ja syödessään meidän kumppanejamme saamme me turhaan odotella tuota kavalaa matoa.

Viimein tulee kevät. Jää halkeilee pauhulla, aurinko on kuluttanut rikki meidän lumipeittoisen lasikattomme; sen raoista alkaa meille näkyä päivänvaloa. Myrsky vinkuu, jää huokailee tuskasta ja murtuu viimein, Ensin näkyy vain pieni reikä katossa; se sitte suurenee ja kasvaa päivä päivältä ja kun viimein jonakin aamuna katsahdamme ylös, paistaa vaaleanpunainen aurinko taas aukealle, aaltoilevalle, vapaaksi päässeelle merelle.

O, sä ihmislapsi, joka et koskaan ole ollut vangittuna pitkän, pimeän ja hiljaisen yön autiuteen, sinä et tiedä, miltä tuntuu tuo äkillinen pääsö pimeydestä valoon! Mene alas kellariin, paneta vahva kivipaasi aukon päälle ja asu siellä neljä kuukautta ja kauemminkin, kuulematta äänen hisaustakaan muusta maailmasta, sekä nouse sitte jonakin kevätaamuna auringon valoon, ihmisten iloiseen hälinään ja lintujen lauluun! Silloin tiedät, miltä kaloista tuntuu jäiden lähtö. Me kalat olemme tuohon tottuneet; mutta keväästä ja taivaan valosta iloitsevat kaikki niin meren kuin maankin eläjät. Rakasta valoa, sinä ihmislapsi, ja kiitä Jumalaasi siitä, sillä sinä olet luotu valoon, ja valon lapsena tulee sinun aina vaeltaa Jumalan edessä hänen pelossaan ja totuudessaan.