SIPI ILONEN

"Kuka tahtoo nähdä kaappiani? Eikö kukaan huoli katsella koko maailman merkillisintä kapinetta?" huuteli Sipi Ilonen. Ja hän asetti kaappinsa neljän seipään päähän portin eteen. Kaikki, mitä talossa oli ihmisiä, suuret ja pienet, ukot ja ämmät, pojat ja tytöt, juoksivat kumoon toinen toisensa, huutaen: "Sipi Ilonen on tuolla kuvakaappinensa!"

"Huomatkaa jo!" huusi Sipi Ilonen, "nyt alkaa näytäntö!" Ja hän väänsi kampia kaapin sivusta; sen etusivu aukesi, koko joukko kauneita nukkeja astui esiin ja teki kaikenmoisia sukkeloita temppuja. "Lakit pois päästä, pojat! Tässä tulee keisari Napoleon suuren kotkansa, kenraaliensa, sotamarskiensa ja rosvopäällikköjensä keralla. Huomatkaa, miten suuri hän on, kuusi tuumaa pitkä, päätänsä pitempi Espanjan kuningasta ja kuuhun tarttunutta ukkoa. Varokaa, sotamiehet tulevat, pyssyt olkapäällä; pois tieltä, pojat, nyt tulee sota! Trrrm, rummut pärisevät. Näettekö tuota pientä rummuttajaa, joka astuu suorana kuin rautanaula keisarin henkivartiaväen etupäässä, noiden, joilla on karhunnahkalakit päässä? Hänpä vasta näyttää uljaalta. Ja päärummuttaja tuossa, hän puhaltaa kumoon kokonaiset rykmentit; tehkääpäs perästä, jos osaatte!… Hih hei, tuolla englantilaiset purjehtivat laivastollaan tänne päin… jum! jym! kanuunat paukahtelevat…"

"Hyvä Ilonen, antakaahan niiden paukahdella vähän kovemmin", pyyteli vanha Kaisa, päässänsä punainen myssy. "Merkillistä, ett'en minä kuule mitään, vai lienenkö tullut umpikuuroksi."

"Niin, en minäkään kuule mitään", ärähti Laiska-Jaakko, joka oli istuutunut nurmikolle, kun ei ollut tuolia käsillä. "Onhan minulla aika pitkät korvat enkä kuitenkaan kuule mitään."

"Olkaa vaiti!" tiuskasi Sipi Ilonen. "Luuletteko te kuuluvan kanuunain äänen, kun ihmiset surisevat kuin paarmat kaapin ympärillä?"

"Mutta minä en näe mitään", nyyhkytti torpparin pikku Reetta, joka oli vain kelpo vispilän pituinen ja seisoi räätälin Antin takana, jolla oli yllään leveä sarkatakki. "Minä en näe mitään, minä!"

"Pankaa suunne lukkoon!" torui Sipi Ilonen taas. "Minä sanon, että nyt tulevat englantilaiset ja kanuunat paukkuvat; ell'ette sitä kuule, niin ainakin näette kanuunat. Nyt kaalaa pikku Napoleon koko armeijansa kanssa veteen…"

"Eihän tuossa mitään vettä näy", huomautti Kaisa.

"No, ell'ette näe vettä, niin kuulette sen ainakin", sanoi Sipi Ilonen äkeissään. "Huh, miten meri pauhaa ja aallot kohisevat ja laivat varustautuvat taisteluun! Ja nyt keisari Napoleon sieppaa yhden linjalaivan kumpaankin kainaloonsa ja marssii rannalle."

"Enhän minä näe mitään rantaa", virkkoi räätälin Antti.

"Vaiti siellä! Voipihan pikku lapsikin ymmärtää, että ranta on kaapin takana. Tässä tulee turkkilaisia, tattareja, mamelukkeja, melumestareja ja muita ihmissyöjiä. Nyt he sivaltavat pitkät sapelinsa ja ryhtyvät tappelemaan. Niksis! tuossa juuri löi eräs pään poikki toiselta…"

"Mitä?" huusi Kaisu, "rupeavatko he tappamaan toisiansa?"

"Viekää sana nimismiehelle!" virkkoi Laiska-Jaakko ruoho-istuimeltaan, itse edes hievahtamattakaan.

"Minua pelottaa, niin hirveästi pelottaa", parkui pikku Reetta ja alkoi kohti kurkkuaan itkeä.

"Mitä melua tämä on?" ärjäsi Sipi Ilonen. "Sellainenko täällä on järjestys, ett'ei saada toisiaan surmata rauhassa? Huomatkaa, nyt tulee jotain muuta! Tuossa astua sipsuttelee kolme räätäliä pitkin tietä, riidellen, kuka heistä on raskain mies. Heidän jäljestänsä ajaa talonpoika ja saavuttaa heidät. Onko sinulla puntaria, ukko? Ei muuta kuin luotipuntari, hyvät herrat. Ota esille; riittää sekin. Ja talonpoika punnitsee räätälit luotipuntarilla; yksi painaa yhden, toinen kaksi ja kolmas kolme luotia. Niin, tiesihän minä olevani raskain mies, sanoo hän, joka painoi kolme luotia. Ei, malttakaahan, huutaa talonpoika, ottakaa pois taskustanne rauta ja sormustin! Ja raskain räätäli punnitaan uudestaan, mutta silloin hän painaa ainoastaan puoli luotia."

"Se ei ole totta!" väitti räätälin Antti suuren sarkanuttunsa sisältä.
"Se ei ole totta, sillä nuo ovat vain puukuvia. Räätäli on toki toista.
Ettekö ole lukeneet siitä urhollisesta räätälistä, joka löi seitsemän
hengettä yhdellä iskulla?"

"Nyt tule kaunista", sanoi Sipi Ilonen. "Tässä tulee Suuri Mogul hovinensa. Hän on niin lihava, että hänellä on neljä vannetta vatsansa ympäri, kaikki puhtaasta kullasta. Hänen jälkeensä tulee rouva Mogul, hänen äitinsä, ja on niin laiha, että hän katketa ripsahtaa kuin oljenkorsi, ja jäljestä kaikki hovilaiset astua sipsuttelevat varpaisillaan, sillä sellainen on tapa siinä hovissa. Nyt alkaa tanssi: Suuri Mogul tarjoaa käsivarttansa prinsessa Sinitaivaalle, pyytäen häntä polskaan. Ei, kiitoksia, sanoo hän, minulle on sattunut puikko jalkaan. Ei siitä lukua, sanoo Mogul. Soittaja soittaa ja he tanssivat. Mutta nyt yht'äkkiä katkeaakin yksi vanne Mogulilta."

"Ei, nyt minä lähden tieheni", sanoi suutarin Leena. "En minä kärsi tuota nähdä, hän aivan halkeaa."

"Ei hätää", lohdutteli Sipi Ilonen. "Tässä tulee kultaseppä palkeineen ja pihtineen; hän liittää vanteen jälleen eheäksi. Nyt koko hovi tanssii fandangoa. Jättiläinen Kamilas pyytää tanssiin prinsessa Kultakutrin ja Knut Soittelija on saanut Rikkaan Arabian sata rouvaa yhden kuhunkin kainaloonsa."

"Mitä hullua?" ihmetteli Kaisu. "Onko hänellä yksi kussakin kainalossa?
Mistä hän on saanut niin monta kättä?"

"Hän on tehnyt ne makkarapuikoista", vastasi Sipi Ilonen. "Nyt on kaikki, niinkuin olla pitääkin, mutta ei ole muistettu kutsua kuusta ukkoa, joka on tavallisesti kaikkein paras tanssittaja kaikissa häissä. Niinpä hän yht'äkkiä tuo koko armeijan kuun asukkaita…"

"Onko kuussakin ihmisiä?" kysäsi räätälin Antti ja kumartui kaapin päälle paremmin näkemään.

"Tietysti", sanoi Sipi Ilonen. "Kuussa on aivan samanlaista kuin maan päällä, paitsi että siellä on kuutamo lakkaamatta. Se myöskin on merkillistä, että kuussa kaikki on ylösalaisin tämän maan suhteen. Tuossa näette kuun ukon kaiken väkensä kanssa. He seisovat päälaellaan ja astuvat käsillänsä; tehkääs perästä, pojat!"

"Ei se mikään konsti ole", sanoivat pojat.

"Nyt he tulevat tanssisaliin", jatkoi Sipi Ilonen selittelyään. "Ettekö huomaa, että heillä on päällyssaappaat käsissä ja hatut jaloissa? Neljä kertaa neljä ja neljäkymmentä tuhatta heitä on. Nyt he kääntävät mullin mallin Suuren Mogulin ja koko hänen hovinsa…"

Riks! raks! Siinä makasi kaappi maassa. Sipi Ilonen aivan hurjistui.
"Kuka uskalsi sysätä minun kaappini kumoon?"

"Räätälin Antti sen teki", vastasi Laiska-Jaakko. "Hän kumartui katsomaan kuun ihmisiä ja hoipertui kaapin päälle…"

"No eihän; kuuluihan se asiaan, pitihän kaikki kääntää ylösalaisin!" ilvehti Kaisa.

"Ottakaa kiinni varas!" kiljui Sipi Ilonen. "Antti, Antti, vanteet ovat pudonneet Suurelta Mogulilta ja hänen äitinsä on katkennut aivan keskeä poikki!"

"Niin, ottakaa hänet kiinni!" kehoitti Laiska-Jaakkokin, ojentautuen vielä pitemmäksi nurmikolle. Mutta Antti oli jo matkan päässä pakosalla.

"Kuulkaas nyt, hyvät ihmiset", sanoi Sipi Ilonen, "oletteko kuulleet puhuttavan luonnon järjestyksestä? Nyt on Antti tehnyt pahan häiriön luonnon järjestykseen. Ymmärrättehän, minun pitää astua kaupunkiin ostamaan korumessinkiä kruunuksi keisari Napoleonille. Tässä on hattuni; pankaa ropo kuun ukolle ja muutamia parsinneuloja mastoiksi Englannin laivastoon! Kas niin, noin sen pitää helisemän! Kiitoksia, hyvät ihmiset! Älkää huoliko positiivin vääntäjistä, se on vain tyhjää vingutusta, joka ei maksa rikkinäistä nappiakaan. Minä tulen toistekin, minä tulen neljäntoista keisarin kanssa. Jääkää hyvästi, miehet ja vaimot! Jääkää hyvästi, pojat ja tytöt! Minä palaan ensi keskiviikkona."

Sipi Ilonen läksi astumaan kaupunkiin, kaappi seljässä. Mutta sinnepä olikin matkaa runsaasti puoli peninkulmaa, ja ennenkuin hän ehti puolitiehenkään, tuli iltahämärä. Varsin pimeä ei ollut, sillä täyskuu paistoi kirkkaasti puiden ylitse. "Yö on kaunis", ajatteli Sipi Ilonen; "minä käyn makaamaan tähän maantien vierelle." Ja niin hän tekikin, pannen kaapin päänsä alle.

Väsyksissä Sipi Ilonen kyllä oli, mutta maata hän ei kuitenkaan voinut, sillä hänestä tuntui olevan liian korkealta kattoon. "Tämäpä on kummallista", sanoi hän itsekseen, "kun tuo pyöreän palleroinen, juustonaamainen kuu minua noin katselee. Aivanhan minä selvään näen ukon ja akan. Heidänpä pitäisi kiittää minua, että minä niin kauniisti valehtelin heistä yksinkertaiselle kansalle." Kuun ukko ja akka eivät vastanneet. Oli niin hiljaista, hiljaista, hiljaista taivaassa ja maan päällä. Yön suuri lyhty vaelsi äänettömästi pitkin sinitaivaan kantta, himmentäen tähtien loistoa.

Sipi Ilosta harmitti, että kuu alinomaa vain katseli häntä eikä antanut hänen nukkua. "Miksi minua yhä katselet?" kysyi hän.

"Vetelys raukka!" sanoi kuu.

"Mitä? Rupeatko minua vielä hävyttömyyksillä solvaamaan? Enkö minä ole taiteilija? Enkö minä ole rikkain ja mahtavin mies maan päällä? Minun kaappiini mahtuu kaiken maailman ihanuus ja kunnia; armeijat ja laivastot tottelevat minun käskyjäni; kuninkaita ja keisareja minä korotan valtaistuimille ja niiltä jälleen sysään alas aivan mieleni mukaan…"

"Vetelys raukka!"' sanoi kuu uudestaan. "No, tuollapa vain ei ole ymmärrystä senkään vertaa kuin messinkinapilla!" ihmetteli Sipi Ilonen. "Kukapa jaksaisi kuunnella moista tyhmää puhetta? Kas siinähän oletkin, pohjantähti, melkein suoraan pääni päällä. Älä vain tipahda minulle keskelle naamaa; kerro ennemmin kuulle, mikä mies minä olen."

"Ilvehtijä!" vastasi pohjantähti.

"Vai niin, räpyttäjä, luulitko nyt olleesi hyvinkin sukkela? Kysyppäs auringolta, eikö minun korumessinkini ole yhtä hyvä kuin hänen kultansa. Mutta kas, tuossahan lentää kotka. Hoi, kotka, sanos kuulle ja tähdille, mikä mies minä olen!"

"Sinä olet minulle aivan sopiva aamiainen, onkimato", vastasi kotka, löi suoraa päätä alas Sipi Iloseen, iski kyntensä hänen repaleiseen mekkoonsa ja nosti hänet korkealle yli puiden latvain.

"Ei, maltahan!" huusi Sipi Ilonen, "odota tulevaan kevääsen, minä olen niin laiha kesällä. Tuolla kylässä asuu hyvin pehmoinen räätäli ja lihava laiskiainen. Uskallanko kysyä, kuka te, herra, olette, ja mihin matka vetää?"

"Minä olen keisari Napoleonin kuuluisa kotka ja nyt juuri matkalla kuuhun etsimään keisarin kruunua. Sen sanotaan olevan siellä hyvässä tallessa."

"No, sepä sopii oivallisesti", arveli Sipi Ilonen. "Minäkö en tuntisi keisari Napoleonin kruunua? Antakaa minulle vain vapaa kyyti kuuhun ja sieltä takaisin; minulla on siellä muutamia tuttuja ja me lunastamme kruunun, jos se ehkä on pantattuna." Mutta itsekseen ajatteli Sipi Ilonen: "toivoisinpa, herra kotka, että olisit kiinni naulittuna tallinoven päälle."

"Olkoon menneeksi", sanoi kotka, levitti tummat siipensä, kohosi yli pilvien tähtitaivaalle, ja kohta hän jo syvään hengähdellen istahti täyskuun äärimmälle reunalle.

"Mene nyt lunastamaan kruunua!" käski kotka.

Sipi Ilonen läksi; oli niin ihmeellisen keveä kävellä siellä kuussa. Hänestä tuntui aivan kuin olisi hän lentänyt. Se oli kullasta loistava maa, täynnä korkeita vuoria ja syviä laaksoja, mutta kaikki ylösalaisin. Puiden latvat olivat alhaalla ja juuret yläpäässä; ja talojen savupiiput olivat maata kohti. "Kukapa olisi arvannut, että minä osasin valehdella ihan oikein?" ajatteli Sipi Ilonen.

"Nyt pitää katsoa, onko kuu Hollannin juustoa", ajatteli hän edelleen,
istuutui, leikkasi palasen maasta ja maisteli. Niin, se todellakin oli
Hollannin juustoa. "Tähänpä pian syntyy aika kuoppa!" mietti Sipi
Ilonen.

Hän tuskin ehti leikata irti aika kimpaletta, kun näki merkillisen miesjoukon marssivan laaksoon. Se oli armeija kuun väkeä, kaikki päälaellaan, astuen käsillänsä ja pitäen kivääriä varpaillaan. Ja etupäässä astui itse kuun ukko. "Missä se konna on, joka meistä sanoi, että me kävelemme alassuin?" komensi kuun ukko.

"Kukapa uskaltaisi puhua niin ilmeistä valetta?" kysyi Sipi Ilonen vavisten. "Hullunkuristahan tuo on astuakin jaloillaan, kun kerran on olemassa kädet astumista varten."

"Sinä se juuri oletkin sitä kertonut", tiuskasi kuun ukko. "Katsokaas tuota lurjusta, hän astuu jaloillansa!"

"Minäkö?" sanoi Sipi Ilonen. "Enpä suinkaan. Enkö minä astuisi käsilläni luonnon järjestyksen mukaan?" Ja hän asettui päälaelleen, mutta kaatua romahti.

"Ei", sanoi kuun ukko, "et sinä kelpaa muuksi kuin ilvehtijäksi minun eukolleni. Hän tarvitsee jotakin huvia, eukko parka, kun on jo istunut tuhat vuotta, nenä taottuna kiinni kuuvuoreen. Sen hän sai rangaistuksekseen, kun, kuten tiedät, houkutteli minut yrittämään tervaamaan kuuta. Hän ei pääse irti, ennenkuin tänne tulee suurin narri maan ja taivaan välillä, ja minä tunnustan suoraan, että minä soisinkin hänen ennemmin siinä pysyvän kiinni. Hän on liian tarkka järjestyksen noudattaja, hän lakasisi ja siistisi koko kuun, jos kerran pääsisi irti. Minä suosin hiukan viatonta epäjärjestystäkin, olen vähän tiputellut tuhkaa piipustani sinne tänne, ja hauskaapa on hiukan likaella äsken pestyjä lattioita. Katso vain, kun ilvehdit eukolle, ett'ei hän pääse irti!"

"Suokaa anteeksi", pyyteli Sipi Ilonen, "minulla olisi vähän kiireenlainen takaisin maan päälle; minä lupasin Napoleonin kotkalle lunastaa keisarin kruunun."

"Vai sen leikkikalun!" virkkoi kuun ukko. "Minä annoin sen pojilleni keilapalloksi. Mars palvelukseesi, maan ukko!"

Ei siinä apua, Sipi Ilosen täytyi marssia käsillään armeijan mukaan, ja hän saapui suuren hiilikeltaisen vuoren luo, jonka vieressä kuun mummo aivan oikein istuikin, nenä kallion rakoon kiinni tarttuneena. "Huolitko nuuskaa?" kysyi kuun ukko ja kylvi sitä vuorelle. — "Ttsi!" aivasti mummo, ja samassa aukesi rako ja mummo pääsi irti. — "Nyt hukka perii!" pahoitteli ukko. "Tänne on tullut suurin narri maan ja taivaan väliltä, eikä se voi olla kukaan muu kuin sinä, Sipi Ilonen. Hyvät ystävät, nyt pakoon, sillä joll'ei nyt tule kuun pimennystä tomusta ja rikoista, niin eipä toden totta ole enää ainoatakaan lautaa tallella koko kuun valtakunnassa."

Koko armeija läksi käpälämäkeen. Sipi Ilonen yritti myöskin pakenemaan, mutta ei ollut vielä oikein opastunut käsillä kävelemistaitoon; hän kaatua kellahti seljälleen, nousi luonnollisille jaloilleen ja juoksi minkä suinkin käpälästä pääsi. Katsahtaen taaksensa näki hän suuren tomupilven ja kuuli kuun mummon äänen: "mitä muurahaisia ja matoja tässä on likaamassa minun tarhaani ja pihaani? Puhdasta pitää olla, ihan puhdasta kuun pihassa."

Ennenkuin Sipi Ilonen ehti lukea neljääntoista asti, oli hänen päällänsä jo suunnaton joukko kaikenlaista väkeä ja eläviä jotka pakenivat luutaa. Kaikki riensivät hänen päällitsensä, kaatoivat hänet kumoon, poljeksivat ja tukistelivat häntä. "Tuossa saat kruunustani!" tiuskasi keisari Napoleon, nipistäen häntä korvasta. — "Tuossa saat meidän linjalaivojemme nuppineuloista!" hurrasivat englantilaiset, lauaisten kanuunansa häntä kohti. — "Tuoss' on sulle minun vanteistani", puhkui Suuri Mogul ja nipisti häntä nenästä. — "Tuosta saat siitä, että minä katkesin kuin oljenkorsi!" huusi Mogulin äiti, pistäen häntä neulalla poskeen. — "Tässä saat tikun pistämisestä minun jalkaani!" nyyhkytti prinsessa Sinitaivas, puristaen hänet melkein puolikuoliaaksi. — "Tuoss' on luotipuntarista!" ärjyivät räätälit silitellessään häntä kuumilla raudoillansa. — "Tuoss' on sinulle siitä ja tuoss' on sinulle siitä!" huusivat sadatkin yht'aikaa, yhä vain pureksien, nipistellen, näpistellen ja tukistellen Sipi Ilos-parkaa, niin ett'ei hän enää kuullut eikä nähnyt mitään. Kaikki tuo tapahtui yht'äkkiä, ja heti kaikkein noiden kiusankappaleiden jälkeen tuli kuun mummo suurine luutineen. Sitä ei kukaan kyennyt vastustamaan: hän lakasi kuun puhtaaksi ja kirkkaaksi kuin messinkikattila; kaikki roskat laistiin alas kuun laidalta: keisarit, sulttaanit, prinsessat, linjalaivat, kanuunat, räätälit, rummuttajat, torventoitottajat, kotkat, kruunut ja luotipuntarit; kaikki ne kiertelivät hetkisen avarassa sini-ilmassa ja hajosivat sitte lentotähtinä yön hämärään.

Tämän romun joukossa, joka laistiin pois kuun levyltä, oli myöskin Sipi Ilonen. Hän turhaan katseli kotkaansa, tipahti pois, teki kuperkeikan tyhjässä avaruudessa, putosi, putosi putoamistaan yhä, ja viimein heräsi siitä, että muurahainen matoi matamistaan hänen korvaansa. Missä hän oli? Maantien laidassa nurmikolla, kaappi päänsä alla. Aamu oli valjennut, mutta täyskuu katsoi yhä vielä häntä kellertävän harmaana ja kalpeana yönvalvonnasta. Ihan oikein! Siellä vielä näkyivät entisellään ukko ja akka; suureksi helpotuksekseen Sipi Ilonen ei huomannut merkkiäkään tuosta hirmuisesta luudasta. Arvattavasti akka vieläkin istui, nenä kiinni kallion raossa. Sipi Ilosen ei vielä tarvinnut katsoa itseään suurimmaksi narriksi maan ja taivaan välillä.

"Tästä tulee hyvä historia yksinkertaiselle kansalle", sanoi hän miettiväisesti itsekseen ja nosti hihnoista kaapin selkäänsä. "Missäpä onkaan minun vertaistani, joka yhtenä yönä tekee sellaisen matkan? Ja minua on kuitenkin uskallettu sanoa vetelys raukaksi."

"Vetelys raukka!" sanoi metsän kaiku.

"Sinäkö se olet, neiti Suuton?" pilkkasi Sipi Ilonen. "Olkoon menneeksi vetelys; kaikkiahan nerokkaita miehiä sanotaan suuremmiksi tai pienemmiksi hulluiksi. Mutta sanoa minua, taiteilijaa, ilvehtijäksi…"

"Ilvehtijä!" kertoi kaiku.

"Kuuleppas nyt, lörpöttelijä; kyllähän olet tunnettu kieleväksi, mutta pyydänpä sinua kuitenkin olemaan ryhtymättä mihinkään personallisuuksiin. Vai tahdotko päästä minun kaappiini? Minäkö muka olisin ilvehtijä? Minä, joka tässä kaapissani esittelen maailman suurimmat merkillisyydet, olenko minä sellainen henkilö, jota vain noin ilman mitään saataisiin pitää narrinaan?"

"Narri!" sanoi kaiku.

"Jopa tämä nyt alkaa käydä sietämättömäksi. Minä lähden kaupunkiin.
Pidä kiinni suusi, varis!"

"Suuvaris!"

"Ole vaiti!"

"Vaiti!"

"Minä sinulle annan hyvän päivän."

"Hyvää päivää!"