EGYPTINMAAN PÄÄSKY.

Oletteko nähneet pientä taloa tuolla maantien varrella, jossa on punaiseksi maalatut seinät, valkoiset ikkunanpielet ja pienoinen rappujen katos sekä keltainen portti. Se näyttää viehättävältä; siinä varmaankin asuu hyviä ihmisiä. Portin vieressä sisäpuolella aivan tien laidassa on suuri tuuhea puu, jossa linnut aina laulelevat ja jonka tuoksu on niin suloinen keväällä, että koko seutu siitä hajahtaa. Kenenkähän tämä rauhallinen talo lienee ja mikä on tuo outo ulkomaalainen puu jota muuten ei koskaan näy täällä kolkossa Pohjolassa?

Monta, monta vuotta sitte asui siinä vanha mummo, ja hänellä oli kolme pikku tyttöä, joista vanhimman nimi oli Iilia, keskimäisen Miilia ja nuorimman Emiilia. Omituiset nimet se mummo oli pannut tyttärilleen! Mikähän olisi tullut neljännen nimeksi, jos sitä olisi ollut?

Ei maksa vaivaa ruveta sitä arvailemaan. Samapa se. Ne kolme tyttöä olivat siivot, tottelevaiset ja hyvät lapset; he eivät koskaan tehneet vastoin äitinsä mieltä. Mitäpä sitte väliä, vaikka heidän nimensä olisivat olleet Ruohonkorsi, Vaapukkamatto ja Räystäsvesi. Eihän nimi mitään vaikuta, ja hullu narri se on, joka itkeskelee siitä, että hänen nimensä on Stiina tai Susanna. Kun vain ollaan hyvä ja hurskas, se on pääasia; silloin aina koristetaan nimensä.

Talossa asui vielä viideskin olento, ja se oli pääsky. Hänen erityinen pikku asuntonsa oli kattohirren alla ja siinä hän vuokraa maksamatta asui koko kesän pikku poikinensa. Talveksi hän aina läksi pitkille ulkomaan matkoille, mutta hän ei matkustanut vaunuilla eikä kuomureellä, eikä hänen myöskään tarvinnut pakata tavaroitaan kapusäkkeihin tai hattukoteloihin. Hän liiteli nopeasti kuin nuoli mustilla, välkkyvillä siivillään, ja olisipa hauska nähdä sitä kyytihevosta, joka voisi juosta helkytellä kilpaa hänen kanssansa, mutta sellaista hevosta ei olekaan. Tuo matkalle lähtö tapahtui joka vuosi samaan aikaan. Eikä kuitenkaan kukaan sanonut pääskylle syksyllä: "mene nyt pois!" Samoin ei kukaan sanonut hänelle keväälläkään: "palaa nyt kotiin!" Mutta hän tiesi sen kenenkään muistuttamatta, ja tytöt sen myöskin tiesivät vallan hyvin, sillä kaikki he rakastivat sitä ahkeraa, kaunista lintua. Kukapa ei pääskyä rakastaisi? Pääskyhän on viehättävin lintu kaikista koko Jumalan vehreässä maassa, ja ken tekee pahaa pääskylle, hänet kyllä saisi varis hakata ja haukka syödä.

Eräänä päivänä syyskuussa, kun haapa ja pihlaja jo alkoivat kellastua ja pilvet kokoutuivat paksuiksi möhkäleiksi taivaalle, istuivat kaikki kolme tyttöä penkillä rappujen katoksen alla ja puhelivat keskenään: "tänään lähtee pääsky!"

"Tirr-tsirr! niinpä lähdenkin", visersi pääsky, kuullen ne sanat istuessaan katon reunalla ja nokkiessaan liinan siementä lähtöaamiaiseksi.

"Mutta sanopas kerran, hyvä pääsky," pyytelivät tytöt, "mihinkä sinä noin lennät joka syksy, missä oleskelet talvella, mitä teet siellä vieraassa maassa ja kuka sinulle näyttää tietä sinne ja sieltä takaisin."

"Tirrirr! olipa siinä monta kysymystä yht'aikaa", visersi pääsky. "Oletteko te koskaan ajatelleet Häntä, joka sanoo keväällä kukille: 'kasvakaa!' ja maan ruoholle: 'tee maa vehreäksi!' Saman Jumalan hyvä, lempeä ääni se sanoo syksyllä pikku linnuille: 'menkää!' ja keväällä: 'tulkaa!' Ja pikku linnut ovat Jumalan kuuliaiset lapset, he kuulevat hänen äänensä, ja hän näyttää heille tien äärettömässä avaruudessa kukoistavain maiden ja pauhaavain merten ylitse. Niin me lennämme pois syksyllä, kun kuulemme sydämmessämme kehoittavan äänen; me lähdemme rakkaasta Pohjolasta ja lennämme muutamissa päivissä tuhansia peninkulmia, kunnes saavumme kauas etelään erääsen maahan, jota sanotaan Egyptiksi."

"Niin, niin," sanoivat tytöt, "sen maan me kyllä tiedämme. Sinnehän Jesus-lapsi pakeni vanhempinensa Herodes-kuninkaan julmuutta. Se lienee varmaankin kaunis maa, kun Jesus sai pienenä ollessaan siellä turvaa."

"On kyllä", sanoi pääsky, "se on kaunis ja siunattu maa! Kukkulat välkkyvät kalleista kivistä ja kullasta, hedelmälliset laaksot tuoksuvat lukemattomista ruusuista ja vedet ovat täynnä kummallisia eläimiä. Jospa näkisitte sen kauniin puun, jossa minä asun! Sen vehreys ei koskaan lakastu minkään talvilumen voimasta, sen kukat tuoksuvat kuin paratiisi ja sen hedelmät ovat oikein kuninkaalliset. Sen oksille minä tein pesäni mahtavan Niilijoen varrella, jossa kultakalat välkkyvät vedenpinnassa; ja siitä minä nousen ylös korkeaan, siniseen ilmaan, lennän polttavan kuumain aavikkojen yli, jossa leijona janoissaan läähättää, ja Sennaarin jättiläisvuorien yli, joiden rotkoista timantit välkkyvät vasten aurinkoa."

"Mutta, miksi sinä, pikku pääsky, sitte haluat keväällä pois siitä siunatusta maasta?"

"Ah, enpä tiedä. Siellä kaukana ei ole mitään talven ja kesän eikä syksyn ja kevään eroa; ei siellä voi erottaa muita kuin sateen ja kuivan ajan. Mutta minä tunnen itsessäni, milloin on Pohjolassa kevät. Silloin minulle tulee omituinen ikävä, minä haluan niin mielelläni nähdä rakasta, syrjäistä kotiseutuani täällä kaukana. Minä muistelen yksinäistä pikku taloa, jonka räystään alla minä olen syntynyt, jossa äitini minulle toi ensimäisen siemenen pikku nokkaani ja jossa hän opetti minua lentämään oksalta oksalle ja katolta katolle. Silloin minusta tuntuu, kuin ei mikään maa koko maan päällä olisi niin ihmeellisen kaunis, niin sydämmeen asti rakas kuin tämä köyhä maa kaukana lumisessa Pohjolassa; ja kun mieleeni johtuivat sen nuoret koivut, sen vehreät niemet ja sen lukemattomat kirkkaat vesipeilit, ah, silloin en olisi tahtonut vaihtaa sen punaisia mansikoita paratiisinkaan kultahedelmiin, ja ennemmin minä asun pienessä yksinkertaisessa pesässäni töllin räystään alla kuin Sennaarin välkkyvien timanttien keskellä. Mitenkä ihmiset rakastanevatkaan isänmaatansa, kun ei edes ilman pääskykään voi unhottaa synnyinseutuaan, vaikka väliin lentää tuhansien peninkulmain päähän toisiin maihin!"

"Niin, niin," sanoivat tytöt, "niinpä pitäisi olla."

"Mutta johan aivan unhotan matkakiireeni", sanoi pääsky. "Tahdotteko minua tuomaan teille jotakin oikein kaunista Egyptistä?"

"Minä tahtoisin mielelläni timantin Sennaarin vuorilta", sanoi Iilia säihkyvin silmin.

"Ja minä", sanoi Miilia, "tahtoisin ennen kaikkea kauniin kultakalan
Niilistä."

"Ja minulle, hyvä pääsky, tuo yksi pienoinen siemen siitä puusta, jossa asut siellä Egyptissä", sanoi kainosti Emiilia.

"Tirr-tsirr!" vastasi pääsky ja lensi pois.

Siitä päivästä alkoi syksy ja sade ja likaa teillä ja marjojen keitteleminen sokurin kanssa ja makkarain teko ja paljo muita syksyn toimia. Sitte tuli talvi lumineen ja jäineen, takkavalkeineen ja satuineen, joululahjoineen ja lumiukkoineen ja kaikenlaisine muine toimineen, jotka kuuluvat talveen. Mutta sitte tuli taas kevät, jää alkoi sulaa ja linnut laulaa, maa paljastui, kainoja pikku kukkia pilkisteli aurinkoa kohti, puihin ilmestyi lehtisilmikoita ja pieniä lehtiä, ja paljo muutakin tapahtui sellaista, kuin kuuluu kevääsen. Pitkä talvi oli kulunut niin sukkelaan, että kaikki ihmettelivät.

Sattuivatpa sitte Iilia, Miilia ja Emiilia taas eräänä kauniina aamuna toukokuussa istumaan pikku penkillä rappujen katoksen alla ja puhuivat keskenään: "tänään tulee pääsky!"

"Tirr-tsirr!" Siinäpä hän jo olikin, istui räystäällä nokkimassa heinän siemeniä, sillä hänelle oli tullut matkalla nälkä. Heti kaikki tytöt hypähtivät ylös ja heittivät jokainen sormisuukkosen hänelle. "Toitkos, mitä lupasit?" kysyivät he.

"Titterli!" vastasi pääsky ja samassa putosi suuri välkkyvä timantti Iilian esiliinaan. Kyllä hän sillä kertaa oli sukkela ottamaan lyyryä. Timantti oli niin suuri kuin suurin herne, ja sen loisto niin häikäsevä, että sitä tuskin sieti katsoa; kirkkain lähdevesikään ei ole kirkkaampaa kuin sen kalliin kiven loisto. Mitähän sellainen pikku kivi saattoikaan maksaa, sitä tytöt eivät käsittäneet. Kyllä kaiketi he olisivat ällistyneet, jos olisivat kuulleet, että sen arvo oli toista sataa tuhatta markkaa.

"Kas niin, tytöt," huusi pääsky, "mitä nyt katsoa töllistelette? Toimittakaa pian astiaan vettä Miilian kultakalalle! Timantti kyllä tuli helposti siiven alla, mutta kalasta minulla oli sanomaton vastus, kuljettaa sitä niin pitkä matka fiikunanlehdessä ja pitää siinä muutamia pisaroita Kordofanin kosteikon vettä!"

Eipä Miiliaa tarvinnut kahdesti kiirehtää; pian hän toi suuren lasiastian, joka oli vartavasten tilattu kalan asunnoksi. Se oli leveämpi alapuolelta kuin suusta ja sen pohjassa oli komero, johon saattoi panna kukkia tai elävän vehreävarpusenkin. Olipa hauskaa katsella, kun kala ja lintu tulivat toimeen saman katon alla, ja kun varpunen pikku nokallaan tavoitteli kiiltävää kultakalaa ja kala purstoaan pyöräyttäen ui lintua pakoon. Miilia oli erittäin ihastunut. Hänestä oli parempi tuo elävä kulta kuin kuollut kivi.

Emiilia odotti vaiti ja kärsiväisesti. Kyllähän hän arvasi, ett'ei pääsky, jolla on hyvä muisti, ollut häntäkään unhottanut, eikä hän siinä luulossa pettynytkään. "Otas vastaan, sinä!" visersi pääsky ja pudotti Emiilian avokämmenelle pienen harmaan siemenen, joka ei ollut suurempi tavallista omenan siementä. Ja pääsky lensi heti pois. Uteliaina tulivat toiset sisaret katsomaan, mitä Emiilia oli saanut, ja nähtyään ruman siemenen timantin ja kultakalan rinnalla purskahtivat he nauramaan ja sanoivat: "olipa nyt tuokin lahja tuotava oikein Egyptistä asti! Anna tuo kanoille aamiaiseksi. Pääsky kaiketi tahtoi vain narrata sinua; kyllä hän on tuonut jotain parempaa."

Emiilia malttoi mielensä ja mietti: pitäisiköhän nyt antaa tuo siemen kanoille. Ei toki, minä istutan sen ruukkuun, eiköhän tuosta jotakin kasvaisi. Saattaisipa olla niinkin, että minä olenkin saanut paraan lahjan kaikista.

No nyt, lapset, saatte kuulla mitenkä kävi niiden sisarusten ja heidän lahjainsa. Iilia, joka oli saanut kalliin, ihanan timantin, ei malttanut lakata sitä katselemasta. Päivät päästänsä hän sitä katseli; yöllä hän piti sitä vieressään ja näki siitä unta. Hän ei ajatellut mitään muuta, ei viitsinyt enää rukoilla eikä tehdä työtä, vaan tuli huolimattomaksi, laiskaksi ja tottelemattomaksi. Ja pahin kaikesta oli, että kun hän pian kasvoi jo suureksi, niin hän luuli olevansa suunnattoman rikas, tuli turhamaiseksi ja ylpeäksi, piti koreita vaatteita ja näytti muille, että hän muka oli arvokkaampi toisia tyttöjä. Koska hän oli rikas, oli tietysti monta, jotka häntä imartelivat. Vaan hän antoi monelle kosijalle rukkaset ja valitsi viimein kohteliaimman ja muhkeimman kaikista miehekseen. Se oli oivan näköinen luutnantti, jolla oli mustatut viikset, kultaa kauluksessa ja kultasapeli sivulla. Pari vuotta elettiin hyvin komeasti nuoren pariskunnan kotona, pidettiin loistavia pitoja ja oltiin olevinaan kuin pikku ruhtinaat. Mutta kun se kaikki tehtiin velaksi, jonka panttina oli se harvinaisen suuri ja kaunis timantti, niin tulipa viimein päivä, jolloin ei kukaan enää tahtonut antaa heille lainaa. Sen sijaan tuli eräänä aamuna kaupunginvouti ja pyysi tuhannesti anteeksi, jos hän häiritsi; hänen vain täytyi ottaa takavarikkoon sekä timantti että kaikki muut korut. Siihen se ihanuus meni!

Luutnantti karkasi Amerikkaan. Iilia jäi supi köyhäksi: hänen täytyi ansaita leipänsä piparkakkujen paistamisella ja ryynimakkarain teolla. Rikkaudesta köyhyyteen vie leveä avoin ovi, jota sanotaan turhamaisuudeksi, ja siinä ovessa on aina kulkijoita.

No, mitäs luulette Miiliasta tulleen? Hänestä tuli hyvin runollinen ja tunteellinen mamseli, joka ei tehnyt muuta kuin hoiteli pikku kultakalaansa ja lakkaamatta luuli sitä kipeäksi. Milloin sillä muka oli keuhkotauti, milloin hinkuyskä. Sitä paitsi luki Miilia paljon romaaneja ja kirjoitteli sellaisia värsyjä, joita luetaan takaperin. Hän oli niin äärettömän sivistynyt, ett'ei hän osannut tehdä ainoatakaan työtä kunnollisesti, ja niin sanomattoman arkatuntoinen, että väsytti kaikki, kenen seuraan vain joutui. Kerran makasi kultakala lasiastiassaan kuolleena ja siitä surusta Miilia ei ollut ollenkaan selvitä; hän oli pahoillaan, että oli pannut kalan veteen, johon se tietysti oli hukkuva. Hänen piti nyt saada jokin muu elävä hoidellaksensa, ja hän saikin sylissä pideltävän rakkikoiran, nimeltä Tippe. Ja Tippeä Miilia nyt ryhtyi hyväilemään niinkuin ennen kultakalaa. Tippe oli muka heikkohermoinen ja sairas; sen piti juoman milloin lääkkeitä, milloin kermaa ja vaapukkahilloa; sen piti maata pehmeimmillä tyynyillä eikä se koskaan saanut mennä ulos, ett'ei muka vilustuisi. Mutta äkäinen se Tippe oli, hirveän äkäinen ja pahanknrinen, ja sellaisiin joutavuuksiin Miilia raukka tuhlasi suurimman osan pitkästä elämästään.

Moni mietiskellee ehkä itseksensä, mitähän tulikaan Emiiliasta ja hänen siemenestään. Sen nyt saatte heti kuulla. Kun siemen oli kolme kuukautta ollut ruukussa, alkoivat pienen, vaaleanvehreän taimen sirkkalehdet näkyä. Emiilia heti pani juomalasin ylösalaisin sen päälle ja hoiti kasvin taimea kuin pikku lasta. Se pikku kasvilapsi ei tarvinnut ruokaa, vaan ainoastaan juomaa, ja juoda se sai joka aamu kaikkein kirkkainta lähdevettä. Puolen vuoden kuluttua oli taimi jo niin suuri, että se täytyi panna suurempaan ruukkuun, ja toisen puolen vuoden kuluttua oli se jo lähes kolme kyynärää pitkä. Silloin se istutettiin ulos pehmeään puutarhamultaan lähelle tietä. Ympärille tehtiin aita niin kauaksi, kuin puu oli vielä hento, ja joka talvi lapioitiin runsaasti lunta sen juuren ympärille, ett'ei pakkanen saisi sitä kylmää. Niinpä kasvoi muutamissa vuosissa siitä rumasta pikku siemenestä kaikkein kaunein suuri puu. Niin, se oli sellainen puu, jonka vertaista ei oltu koskaan ennen nähty täällä Pohjolassa. Se kasvoi viimein niin tuuheaksi ja suureksi, että ainakin parikymmentä mummoa sopi juomaan kahvia sen varjossa. Sen tuoksu oli niin voimakas, että koko seutu siltä hajahti, ja sen hedelmä niin suloinen, että sellaista tuskin on Marokon keisarinkaan pöydällä. Huomatkaa, hyvät lapset, että ken rakastaa kukkia ja puita, hänelle ne moninkertaisesti palkitsevat kaikki vaivat.

Emiilia tuli puutansa hoidellessaan myöskin hyväksi ja lempeäksi ihmisiä kohtaan. Joka aamu ja ilta rukoili hän, että pysyisi Jumalan lapsena, ja koko päivän teki hän työtä. Siitä hän pysyi iloisena ja hyvänä itsekin, niin että kaikki häntä rakastivat. Eräs hyvä poika pyysi päästä hänen ystäväkseen. Hän ei paljoa kursaillut, vaan vastasi heti: tule vain, ja niin heistä tuli pariskunta. Ja koska he rakastivat toinen toistansa ja yhä edelleenkin rukoilivat, tekivät työtä ja elivät rehellisesti, niin he olivat myöskin onnelliset eikä heidän tarvinnut kärsiä puutetta jokapäiväisestä leivästä, jona oli voita ja leipää sekä pyhinä vielä lisäksi paistiakin. Ja kun Emiilian sisaret, Iilia ja Miilia jonkun vuoden kuluttua köyhtyivät, kutsui Emiilia heidät luoksensa siihen pikku taloon, jossa heidän äitinsä ennen oli asunut. Kun Iilia ja Miilia näkivät, miten siellä elettiin hyvin työssä ja rukouksessa, rupesivat he itsekin rukoilemaan ja tekemään työtä ja ihmettelivät vain suuresti, mitenkä he olivat aina siihen asti voineet elää ymmärtämättä, millä tavalla totinen onni löydetään maan päällä.

Niin kuluivat vuodet hiljakseen. Iilia, Miilia ja Emiilia tulivat vähitellen vanhoiksi mummoiksi, jotka tavallisesti pitivät myssyä päässään ja neuloivat sukkia Emiilian lapsille ja lapsenlapsille.

Kerran minä astuen pitkin maantietä tulin sen pikku tuvan kohdalle. Egyptinmaan pääsky oli kuollut, tuvan vanha mummo samoin, ja Iilia, Miilia ja Emiilia itse olivat tulleet vanhoiksi. Mutta pääskyn tuomasta siemenestä kasvanut puu oli aina yhtä nuori ja vihanta, se tuoksusi niin sanomattoman suloisesti, vaikka nyt oli syksy, ja hedelmät välkkyivät keltaisina kuin kulta lehtien välistä. Silloin minä ajattelin luonnon ijäistä nuoruutta, vaikka kaikki inhimillinen vanhenee ja katoaa, sekä Jumalan ijankaikkista rakkautta, vaikka ihmisten mieli vaihtelee kuin tuuli. Sydämmeni pehmeni sekä surusta että ilosta, sillä minä ajattelin, miten se puu on elävä vielä satoja vuosia senkin jälkeen, kun sen istuttaja on jo ammoin joutunut maan poveen, ja miten Jumalan kaikkiviisaus on elävä vielä paljon kauemmin kuin se puu, aina ja ijankaikkisesti. Olipa varsin omituista sitä ajatella, ja minä melkein itkin.

Mutta kolme mummoa, myssyt päässä, istuivat puun alla ja joivat kahvia. He viittasivat minua tulemaan luoksensa ja minä näin heidän kasvonsa loistavan hurskaudesta ja iloisesta luottamuksesta, ikäänkuin he olisivat ajatelleet: mitä nyt itket? Surisimmeko me ehkä, että olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi ja että tämä puu on elävä kauemmin kuin me? Ei, ei, rakastakaamme me Jumalaa ylitse kaikkea ja toinen toistamme, niin sielumme pysyvät nuorina. Joka niin tekee, hän tulee tämän puun kaltaiseksi: joka talven jälkeen, kun lehdet putoavat surusta, tulee uusi kevät, jolloin kukat ilosta aukenevat. Ja mitä sitte, jos me kuolemme? Emmehän me todella kuolekaan; paras osa meidän olemuksestamme elää eikä voi koskaan kuolla. Sillä meidän sielummekin on tämän puun kaltainen: sillekin tulee lyhyen talven jälkeen haihtumaton kevät.

Sitä lukiessani mummojen kasvoista kuulin puusta laulun kuin tuhannen linnun viserrys. Mahdollisesti kyllä ei siinä laulussa ollut sanoja, mutta kyllä minä niitä olin kuitenkin erottavinani. Minusta tuntuivat linnut laulavan seuraavaa pikku laulua:

    Sä siunaa, Herra, ahkerat
    Ja rukoilevat lapset,
    Sä siunaa myöskin iloisat
    Vanhukset harmaahapset,
    Kun keväällä kukkaset puhkee.

    Kuin pohjoisen lumi katoova
    On kullan ja helmein loiste,
    Ja turha ilo on kastetta,
    Min kuivaa päivän paiste,
    Kun keväällä kukkaset puhkee.

    Vaan rukous, rakkaus, usko, työ
    Perustavat elon onnen,
    Jos vaivojen vitsa meitä lyö,
    Ne antavi voiman ponnen,
    Kun keväällä kukkaset puhkee.

    Jumala työtämme siunatkoon
    Ain' elämän päivinämme;
    Hän hyvän siemenen hoitakoon,
    Hänt' aina me ylistämme,
    Kun keväällä kukkaset puhkee.